Suosikkikirjailijat: T-Ö

Näin vuoden lopuksi sitten loput kirjailijat yhdessä isommassa paketissa.

Klassikot: J.R.R. Tolkien.

Muut hyvät vanhat:
Roger Zelazny on yksi ensimmäisistä scifi/fantasiakirjailijoista, johon olen tutustunut. Suuria mielikuvia ei ole jäänyt, mutta pidin nuorempana kovasti Kujanjuoksu (Damnation alley)-kirjasta.

Sitten tuoreempiin hyllyistä löytyviin kirjailijoihin.

Adrian Tchaikovsky on minulle tuttu fantasiasarjasta Shadows of the Apt, joka kikkailee ihan mielenkiintoisesti uudenlaisilla älykkäillä roduilla. Sujuvaa, mutta muuten melko perinteisen oloista fantasiaa.

Carrie Vaughn lienee tunnetuin pääsarjastaan, joka keskittyy ihmissusi Kitty Norvillen tekemisiin ja tapahtumiin eli jälleen yksi urbaanin fantasian kirjailija. Pidin sarjan alkupuolesta kovastikin, mutta syystä taikka toisesta sarjan taso laski romahdusmaisesti jossain kahdeksannen ja yhdeksännen osan kohdalla ja lopetin siihen. Genrestä kiinnostuneille voi kuitenkin alkupäätä suositella.

Vernor Vinge on kirjailija, joka kirjoittaa normaalin työnsä sivussa. Johtuneeko miehen taustasta tieteessä (matematiikan/tietotekniikan professori) hänen kirjansa ovat melko pitkälle vietyjä tietelliswssä ideoinnissa. Tämä on myös osa kirjojen kiinnostavuutta.

David Weber on kirjailijana hyvin tuottoisa. Kirjalista käsittää lähemmäs 70 teosta, joista iso osa keskittyy Honor Harrington-sarjassa luotuun maailmaan. Kyseinen sarja on melko puhdasta militaryscifiä, joka alkaa hyvin, mutta paisuu edetessään massiviseksi jorinoinniksi useissa eri näkökulmissa sodan eri puolilta. Alku hyvää, loppu ei minun makuuni.

Brent Weeks on kirjoittanut kaksi fantasiasarjaa, joista jälkimmäinen, The Lightbringer Series, on vielä kesken. Sujuvaa herooista fantasiaa, jossa paljon erikoisia kikkailuja maailman ja taikuuden suhteen. Weeks ei epäröi käyttää perinteisiä fantasiaelementtejä kirjoissaan ja lainaa surutta joka puolelta. Toimii kuitenkin varsin hyvin.

Martha Wells on kirjoittanut pääasiassa kahteen eri maailmaan sijoittuvia tarinoita. Ile-Rien-sarja sijoittuu pääosin viktoriaanisen tyyliseen maailmaan, jossa taikuus kuitenkin toimii. Raksura-sarja on sitten taas hyvinkin erilainen fantasiamaailma täynnä erilaisia rotuja. Kirjojen ytimessä on usein erilaisten kulttuurien kohtaaminen ja siitä syntyvät ristiriidat, mutta painopiste on kuitenkin vahvoissa hahmoissa ja heidän tekemisissään. Henkilökohtaisella top 10-listalla.

Tad Williams on kirjailija, joka nousi suosituksi ensimmäisellä sarjallaan Memory, Sorrow and Thorn, joka on hyvin perinteistä fantasiaa. Tämän jälkeen hän kirjoitti Otherland-sarjan, joka sotkee mielenkiintoisella tavalla cyberpunkkia ja fantasiaa. Sitä seurannutta Shadowmarch-sarjaa sain luettua ensimmäisen osan alusta noin sata sivua. Eli hyvin vaihtelevia tarinoita erilaisiin lukutottumuksiin. Pidin kuitenkin alkupään tuotannosta ja yksittäinen novelli The War of the Flowers kuuluu suosikkeihini.

Chris Wooding on kirjoittanut sekä aikuisille että nuorille suunnattua kirjallisuutta. Itse olen lukenut kokonaan Tales of the Ketty Jay-sarjan sekä ensimmäisen osan The Braided Path-sarjasta. TotKJ on merirosvofantasiaa maailmassa, jossa liikutaan ilmalaivoilla. Kirjojen tunnelma on hyvin lähellä Pirates of the Caribbean-elokuvasarjaa monella tavalla ja itse pidin kirjoista. TBP-sarja vaikutti ensimmäisen osan perusteella melko tavalliselta fantasialta enkä ollut hahmoista kiinnostunut, joten se jäi siihen.

Janny Wurts on kirjoittanut suhteellisen paljon ja hänen pääsarjansa (Wars of Light and Shadow) on minulta kokematta, mutta yhdessä Raymond. E. Feistin kanssa kirjoitettu Empire-sarja on tutustumisen arvoinen kaikille perinteisemmän fantasian ystäville. Sen lisäksi To Ride Hell's Chasm on yksi parhaista yksittäisistä fantasiatarinoista, jonka olen lukenut.

Kaikkien luettelemieni kirjailijoiden lisäksi löytyisi varmasti iso kasa kirjailijoita, joilta olen lukenut yksittäisiä hyviä kirjoja, mutta niiden luettelemiseen ei enää energia riitä. Isomman listan spekulatiivisen fiktion kirjailijoista löytää wikipediasta osoitteista:
https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_fantasy_authors ja
https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_science_fiction_authors

Työttömyyden ratkaisu numeroina

Jo jonkin aikaa olen leikitellyt ajatuksella työttömyyden poistamisesta lyhentämällä viikottaista työaikaa. Jotta asia vähän kehittyisi, niin ajattelin tehdä hiukan laskemista siitä mitä tapahtuisi, jos näin kävisi. Tilastotiedot on otettu Tilastokeskuksen sivuilta. Asian yksinkertaistamiseksi olen määritellyt työviikon työtuntien määräksi 37,5 tuntia.

Suomessa oli vuonna 2015 työllisiä 2 437 000 ja työttömiä keskimäärin 252 000 henkeä eli kokonaistyöväestöstä työttömiä oli hiukan vajaa 10%. Samana vuonna tehtyjä työtunteja oli yhteensä 3.9 miljardia tuntia. Vuosityöaika per työntekijä oli 1620 tuntia. Jos tämä tuntimäärä jaetaan viikkotunneilla (37,5), niin työviikkojen määräksi saadaan 43,2 viikkoa. Eli keskivertona suomalainen työntekijä on vuodessa vajaat 9 viikkoa lomalla tai vapaalla.

Perusajatus omassa ideassani työttömyyden poistamisesta on muuttaa työajan määrittelyä. Sen sijaan, että meillä on kiinteä ja vakioitu työaika, jonka muuttaminen on ihan helvetin vaikea homma ammattiliittojen ja puolueiden takia, niin unohdetaan konservatiivisuus ja jaetaan työaika kaikkien tekijöiden määrällä ja määritellään työaika sen perusteella. Opetetaan yritykset ja valtion ja kuntien hallinto joustavalle työajan määrittelemiselle siten, että jokaiselle riittää töitä.

Nykyisellä työmäärällä, jos viikottainen työaika pudotettaisiin 30 tuntiin, nyt työssä olevat henkilöt tekisivät vuodessa 1296 tuntia töitä ja puuttuva määrä pitäisi korvata palkkaamalla uusia työntekijöitä. Koska työaika laskisi 20 %, niin uutta työväkeä pitäisi saada saman verran tilalle. Mutta koska meillä on työttömiä vain 9,4 % työvoimasta, niin siirtyisimme huonosta työtilanteesta välittömästi työvoiman puutteeseen eli 20 %:n pudotus lienee alkuun liian suuri.

Miksi työ sitten kannattaisi jakaa tasan kaikkien kesken? Valtio maksaa kaikkien työttömänä olevien työttömyyspäivärahasta aina perusosan, joka vuonna 2015 oli keskimäärin 705 euroa kuussa. Nyt jos puolet työttömistä siirtyisi työnjaon perusteella työelämään, niin valtio säästäisi välittömästi vähän reilun miljardin (1 057 500 000 euroa, jos 125 000 työtöntä siirtyy töihin). Tämän voisi vaikkapa käyttää koulutuksen ylläpitämiseen.

Suuri älämölö nousisi tietysti siitä, että työajan lyhentäminen edellyttäisi palkkojen laskua vastaavassa suhteessa. Monelle ensimmäisenä ajatuksena varmasti tulisi mieleen, että minulta viedään rahaa, mutta tilalle tulevan vapaa-ajan luulisi sitä kompensoivan, kunhan verenpaine ennättäisi hetken laskea.

Osa työnantajista varmasti näkisi tässä kultaisen tilaisuuden pienentää henkilöstökuluja ja pyrkisi teettämään samat työt vanhalla työntekijämäärällä, mikäli työntekijät tähän vain suostuisivat. Helpoin tapa varmistaa uusien työaikojen kurissa pysyminen, olisi lisätä työaikalakiin ylityölle hintakerroin, joka takaisi sen, että työnantajan on halvempaa palkata uusi työntekijä sen sijaan, että hän vain teetättäisi vanhoilla työntekijöillä enemmän töitä.

Muutos uuteen työaikaan ei tapahtuisi helposti ja hetkessä, mutta kyseessä on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen asia. Ei yksikään kauppa kaatunut, kun kauppojen aukioloajat vapautuivat ja kaupat joutuivat hankkimaan uusia työntekijöitä muuttuneeseen tilanteeseen. Jos firman toiminta on niin tiukasti kiinni nykyisessä työajassa, että se ei pysty sopeutumaan uuteen tilanteeseen, niin se on jo valmiiksi niin jumissa, että on syytäkin mennä nurin.

Ja jos joku ajattelee omasta roolistaan työpaikallaan, että sitä on mahdoton korvata, jos hänen työaikansa muuttuu, niin suosittelen tekemään seuraavan korvaamattomuustestin. Ota vesilasi ja laita siihen reilusti vettä. Sen jälkeen upota etusormesi veteen ensimmäistä niveltä myöten, pidä sitä hetki vedessä ja ota se sitten pois. Jos veteen jäi kuoppa, niin olet korvaamaton. Muuten kannattaa hiukan väljentää sitä vannetta pään ympärillä.

Onnistunut pelitarina

Sain Witcher 3:n (W3) päätarinan loppuun pari tuntia sitten. Tarinan loppu oli joiltain osin sellainen kuin toivoin, joiltain osin ei ja osittain myös hieman yllättävä. Positiivista siinä kuitenkin oli se, että pitkästä aikaa pelin tarinan loppuminen sai aikaan tunteen, että jotain oli tapahtunut. Aika harvoin peleissä on tullut samanlainen olo kuin nyt tuli. Sen sijaan kirjojen parissa vastaava ilmiö on tapahtunut useamminkin.

Antiikin kreikkalaisilla oli useampiakin termejä tälle. Yleisin lienee katarsis, toinen tähän ehkä paremmin sopiva on kairosis, mutta molemmilla voi omalla tavallaan kuvata tunnetta, että päätöksilläsi on ollut jotain merkitystä ja ne ovat johtaneet johonkin lopputulokseen. Tai että seuraamasi tarina on ollut vaikuttava ja saanut elämään mukanaan ja sitä kautta myös kokemaan tunteita sen päättymisen myötä.

Vielä pari päivää sitten ajatuksenani oli jatkaa pelimaailman tutkimista sen jälkeen, kun olen saanut päätarinan loppuun. Nyt kuitenkin lopetuksessa oli sen verran vahva päättymisen tunne, että pitää varmaan pitää joulun aika taukoa ja katsoa sitten pystyykö jatkamaan. Siinä mielessä onnistunut peli, mutta pelimaailmasta ja sen tarinoista jäi paljon kokematta ja pieni palo olisi kokea myös ne.

Vaikka pelaajalla oikeasti ei W3:ssakaan ole suuria mahdollisuuksia vaikuttaa tarinaan, niin peli kuitenkin onnistuu uskottelemaan hyvin, että tekemisilläsi on merkitystä. Tämä lienee ehkä se tärkein elementti pelin tarinan kannalta. Ilman sitä pelaaja ei pääse sisälle tarinaan samalla tavalla ja jos haluat pelkästään kertoa hyvää tarinaa, niin kirjoita kirja tai ohjaa elokuva.

W3, samoin kuin Falloutit ja Elder Scrollit, onnistuvat siinä, että pelaajan luoma tarina koostuu pienistä tarinapalojen joukosta, joissa suurimmassa osassa pelaajalla on mahdollisuus tehdä valintoja. Kokonaisuuden ei tarvitse olla yksi valtava putki, jossa on muutama sivuhaara. Sen sijaan, kun se koostuu pienemmistä paloista, niin pelaaja saa illuusion siitä, että hänellä on tarinaan isompi vaikutus kuin todellisuudessa on.

Hyvä tarina luo tätä kautta illuusion siitä, että pelaajan tekemisillä on oikeasti merkitystä ympäröivään maailmaan. Tässä W3 pääosin onnistuu. En tiedä onko osasyynä avoin maailma, jossa pelaaja voi vapaahkosti päättää etenemisensä suunnan, mutta en yhtään ihmettele, että peli on saanut läjän palkintoja. Skyrimin ohella se on yksi parhaista peleistä, mitä olen viimeiseen vuosikymmeneen pelannut. Suosittelen.

Avoimeen pelimaailmaan soveltuva tarina

Ostin vihdoin ja viimein Witcher 3:n Steamin kiitospäiväalesta. Nyt parin viikon pelaamisen jälkeen voin todeta, että peli on hyvä ja monin puolin erinomainen, mutta jatkaa perinteistä päätarinan ja avoimen maailman ristiriitaa. Peliin on tehty iso ja mielenkiintoisen oloinen maailma, mutta päätarina kiirehtii pelaajaa taas eteenpäin. Vaikka se keinotekoisesti luotu kiire voikin ehkä tuoda jännitystä peliin, niin ei se tee peliä paremmaksi.

Nykypäivän tarinankerrontaan on jostain pesiytynyt tämä ilmiö, joka sotkee pelaamisesta, lukemisesta tai katsomisesta tulevaa nautintoa. Oli kyseessä pommin pysäyttäminen, pakeneminen ansasta/vankilasta tai ottelun voittaminen, niin kaikki tapahtuu aina viime hetkillä. Kokijan jännitystä nostetaan keinotekoisesti tuomalla mielivaltainen aikaraja, jota vastaan kilpaillaan. Sopii joihinkin tilanteisiin, mutta ei läheskään kaikkiin. Jostain syystä peleissä tämä on yleinen tapa rakentaa tarinaa.

Pohdinnat tästä ristiriidasta eivät nostaneet esille yhtään uutta asiaa, mutta sitten rupesin miettimään, että millainen olisi hyvä tarina peliin, jossa on avoin maailma. Montakin ideaa tuli mieleen, mutta yritin keksiä jo olemassaolevan, useimmille tutun tarinan, jonka voisi tehdä peliksi. Samalla yritin säilyttää ajatuksen siitä, että hyvässä tarinassa pelaaja itse luo tarinaa eikä ole koko aikaa pelintekijöiden tarinajunassa matkustajana.

Pienen miettimisen jälkeen päähän pulpahti useimmille melko tuttu sankari, jonka seikkailuista saisi tehtyä erinomaisen avoimen maailman peli. Kyseinen sankari on Robin Hood ja tältä pohjalta olikin tehty jo peli, joka ainakin kuvauksen perusteella vaikutti samansuuntaiselta kuin mitä itse kuvittelin. Robin Hoodin tarinassa on tietyt elementit, joita itse pidän hyvänä lähtökohtana avoimen maailman tarinalle.

Ensimmäinen elementti on staattinen maailma, jossa on tietty perusjännite Robin Hoodin ja Nottinghamin sheriffin ja tämän kautta prinssi Juhanan välillä. Ei ole olemassa yhtä valtavaa salajuonta tai uhkaa maailmalle, joka sankarin pitää estää vaan yksinkertainen tarve pysyä hengissä ja parantaa omaa ja muiden tilannetta.

Toinen elementti on monipuolinen ympäristö, jonka varaan voi rakentaa monenlaisia toimia pelaajalle. Tulonsiirto varakkailta köyhille voidaan tehdä monella tavalla, uusien kavereiden värvääminen, sheriffin toimien sabotoiminen jne. Paikallisten auttaminen tapahtuu sen takia, että se on oleellinen osa sankarin toimintaa eikä vain satunnainen sivutehtävä lisäkokemuksen kerääminen päätehtävän vaatimusten mukaan. Maailma on toimiva kokonaisuus ja sankari sen osanen.

Kolmas elementti on sitten se tarinan tuttuus. Vaikka täysin uusiin maailmoihin ja uusiin sankareihin on mielenkiintoista tutustua, niin on paljon helpompaa päästä sisälle peliin, jossa alkutilanne on jo ennestään tuttu.

Nyt peleissä pelaaja useimmiten pelaa hahmoa, jolla on menossa suuri ja mahtava maailmanpelastus tai ainakin vastaavaa tasoa oleva tehtävä. Joskus olisi kuitenkin kiva pelata hahmoa, jossa on potentiaalia sankariksi, mutta se tulisi ennemminkin pelaajan tekemisten kautta kuin ennalta määritellyn kohtalon takia. Ihan arjen sankariksi en viitsisi ryhtyä, mutta tulonsiirtoa rikkailta köyhille voisin mieluusti kokeilla.

Helppo elämä

Filosofiassa on jo tuhansien vuosien ajan yritetty määritellä sitä kuinka pitäisi elää. Tämä määrittely on tehty usein käyttäen lähtökohtana elämän tarkoitusta ja siihen törmää nykypäivänä ihan arkielämässäkin. Omalta osaltani tämä tulee useimmiten esille työttömän arjessa, johon viimeisimpänä kansallisena mallina on esitetty uutta ns. aktiivisuusmallia. Vaikka itselläni on tähän montakin mielipidettä, niin sivutaan se ja pohditaan asiaa filosofisesti.

Erilaiset elämänfilosofiamallit keskittyvät tosiaan siihen miten ihmisen tulisi elää. Antiikin kreikkalaisilta meille tuttuja termejä ovat stoalaisuus ja hedonismi, mutta paljon tuoreempiakin malleja on olemassa. Tämän pohjalta aloin sitten miettimään millainen on oma elämänfilosofiani. Etiikassa usein mietitään kysymystä 'millainen elämä on hyvää' ja lähdin liikkeelle tältä pohjalta. Lisämäärityksenä käytin ajatusta, että jokaisella meistä on jonkinlaisia haluja ja tavoitteita ja hyvä elämä tulee omalta osaltaan niiden toteuttamisesta.

Tyypillinen asia, jota hyvässä elämässä perinteisen suomalaisen mallin mukaan tavoitellaan, on työ ja siinä onnistuminen. Työtä voi tehdä ansaitakseen mahdollisimman paljon rahaa, saadakseen vaikutusvaltaa tai arvostusta, edetäkseen urallaan jne. Tai kuten hyvä ystäväni Jauhis joskus määritteli: 'työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä'. Itse koen tämän asian melko monitahoisena ja hankalana määritellä yksiselkoisesti.

En ole suuremmin kiinnostunut varallisuudesta muuten kuin omien harrastusteni ja elämiseni ylläpitävänä tekijänä. Minulla ei ole mitään tarvetta kerätä rahaa pankkitilille jonkinlaisena mittarina onnistuneesta elämisestä. En myöskään ole kiinnostunut valta-asemista tai titteleistä ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä. Enkä koe työtä määrittelevänä tekijänä, kun mietin olenko onnistunut elämässäni tai elänkö hyvin. Ja koska minulla ei ole tarvetta osoittaa omaa osaamistani, niin en myöskään koe tarvetta perustaa yritystä tai aloittaa poliittista uraa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin aktiivisesti työntekoa vastaan ja loisisin yhteiskunnan tuella. Tähän asti tekemissäni töissä olen aina ollut hyvä työntekijä ja tehnyt työni selvästi keskivertovaatimuksia paremmin. Uskon myös, että pystyisin hoitamaan suurimman osan Suomessa tehtävistä työtehtävistä paremmin kuin sen nykyinen tekijä. Tämä ei kuitenkaan mielestäni anna minulle oikeutta syrjäyttää jotakuta muuta hänen työstään vain sen takia, että olen omasta mielestäni parempi.

Haluan kehittää itseäni edelleen oppimalla uusia asioita, mutta en halua tehdä tätä ns. urakehityksen kannalta vaan omaksi ilokseni. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joudun opettelemaan uusia asioita uudessa työssä ja koen tämän itse asiassa työssä positiiviseksi asiaksi. Mutta en halua ryhtyä opettelemaan jotain vain sen takia, että sen avulla mahdollisesti saisin tulevaisuudessa töitä.

Myöskin ajattelumalli siitä, että minun pitäisi kilpailla työpaikasta, tuntuu omituiselta. Loogisimmalta tuntuu se, että työnantaja valitsee parhaan työntekijän hänellä vapaana olevaan työpaikkaan, ja jos minä en ole se, joka valitaan, niin minulla ei ole mitään syytä olla asiasta pahoillaan. Kilpailemisen sijaan haluan vain esittää itseni työnantajalle sellaisena kuin olen ja jos se ei riitä, niin se ei sitten riitä. Eli jos minut valitaan työhön, niin haluan, että minut valitaan sellaisena kuin olen.

Omassa ajattelumallissani on joitakin piirteitä myös altruismista, mutta en koe itseäni hyväntekijäksi vaikka pidänkin opettamisesta ja valmentamisesta. En halua olla opettaja siksi, että haluaisin auttaa muita oppimaan vaan siksi, että nautin opettamisesta itsestään.

Tärkeimpänä osana omaa ajatusmalliani kuitenkin pidän suvaitsevaisuutta. Se, miten minä toimin ja mitä minä teen, on osa minua. Tämä ei tarkoita, että muiden pitää toimia samalla tavalla. Minulla ei ole mitään oikeutta kertoa toisille mitä näiden tulisi tehdä tai kuinka elää. Jokaisella meistä on lain puitteissa vapaus olla ja elää kuten me haluamme.

Uskonkin, että ei ole olemassa yhtä kaikkivoipaa filosofiaa, joka onnistuneesti määrittelisi sen kuinka kunkin tulisi elää elämänsä. Sen sijaan meillä on erilaisia ihmisiä, jotka tekevät erilaisia asioita ja oikeastaan ainoa asia, jota vaaditaan kaikilta, on kunnioitus toisia kohtaan. Muuten minun puolestani kukin on vapaa tekemään niitä asioita, joista eniten pitää ja nauttimaan elämästään kuten haluaa. En tiedä onko se sitten helppoa elämää vai ei, mutta se on toivottavasti jokaisen itsensä päätettävissä.

Hyvä kirja, osa 2

Kirjan käyttötarkoitus varmasti määrittelee paljolti sen minkälainen on hyvä kirja, mutta pysytään edelleen viihteellisessä kirjallisuudessa eli romaaneissa aihepiiristä riippumatta.

Viimeisen reilun viikon aikana olen lueskellut David Weberin Honor Harrington-sarjaa uudestaan Valitut Palat-ajatuksella ja pyrkinyt lukemaan vain päähenkilön tapahtumiin keskittyvät kappaleet. Tällä tavalla lukiessa olen yrittänyt seurata tarinaa vain yhdestä näkökulmasta ja keskittyä sen muutoksiin.

Weber on melko tyypillinen amerikkalaiskirjailija paatosmielessä. Hyvät ovat hyviä, pahat pahoja ja joka puolella on juonittelua ja selkäänpuukottamista. Jos tämä ei häiritse niin tarina säilyy melko mielenkiintoisena kohtuullisen pitkään, kunnes päästään siihen tekijään, joka mielestäni pilaa sarjan ja johon kirjailija ei saisi syyllistyä eli selittämiseen.

Kirjoista nauttiminen perustuu mielestäni pitkälti lukijan oman mielikuvituksen varaan ja siihen vapauteen, joka lukijalla on hänen hahmottaessaan tapahtumia ja henkilöitä. Siinä vaiheessa, kun kirjailija alkaa selittämään asioita liian yksityiskohtaisesti ja pyrkii tuomaan jokaisella yksityiskohdalle merkityksen, lukija muuttuu tarinan kuvittelijasta pelkäksi seuraajaksi. Itselläni tässä kohden häviää kirjan lukemisesta iso osa nautintoa.

Parhaita esimerkkejä liiasta selityksestä Weberin kohdalla ovat keskustelut, joissa yhden lauseen jälkeen saattaa olla toista sivua selitystä kyseisestä lauseesta ennen kuin siirrytään seuraavaan lauseeseen. Yritä siinä sitten luoda selkeää kuvaa meneillään olevasta keskustelusta, kun kirjailija alkaa kuvailemaan ympärillä olevaa poliittista systeemiä sivutolkulla joka lauseen jälkeen.

Toinen vastaavanlainen selittäjä oli Robert Jordan viimeisissä kirjoittamissaan Wheel of Time-kirjoissaan. Sen sijaan, että tarina olisi edennyt, sivuja kului hahmojen ja heidän vaatteidensa kuvailemiseen.

Kirjan lukemisessa itselleni iso osa nautintoa on ollut vapaus kuvitella ympäristö itse eikä lukea esimerkiksi yksityiskohtaista kuvausta synkän kujan pohjoisseinällä olevan ikkunan verhoista. Tämä lienee usein myös ollut syynä siihen miksi kirjoista tehdyt elokuvat eivät ole tuntuneet 'oikeanlaisilta'. Jokaisella meillä on oma näkemys siitä miltä asiat näyttävät ja jos kirjailija syyllistyy liialliseen selittämiseen, niin hän aliarvioi lukijaa ja tämän mielikuvitusta.

Hyvä kirja on tarinan kertomista ja selitystä tarvitaan vain niissä tapauksissa, joissa kyseinen asia on tarinalle keskeinen. Muuten kannattaa luottaa lukijaan ja antaa hänen kehittää omat selityksensä.

Hyvä kirja

Kirjoja arvostellaan ja määritellään monella tavalla, mutta olen yrittänyt miettiä sellaista systeemiä, joka kertoisi paremmin siitä millainen kirja olisi. Taka-ajatuksena tässä on se, että saisin itse jostain paremmin suositteluja niistä kirjoista, jotka todennäköisesti olisivat minun mielestäni hyviä.

Useimmissa kirjakaupoissa ja kirjasaiteilla (esim. Goodreads) kirjat arvostellaan 1-5 tähdellä ja jo tähtien määrä riippuu pitkälti siitä mistä lukija tulee. Jos itse pidän kirjaa luettavana ja ihan hyvänä, niin kolme tähteä riittää, mutta keskivertoarvostelija jenkeistä antaa kirjalle neljä tähteä. Jos Amazonissa lukijoiden antamien arvostelujen keskiarvo painuu alle neljän tähden, niin kirja ei välttämättä ole enää kovin kummoinen.

Millainen kirja on sitten hyvä? Katselin tuossa omaa kirjahyllyäni, jossa on varovasti arvioiden reilut 700 kirjaa ja tarkastin myös Kindleni, josta löytyi 347 kirjaa, joten uskon, että osaan jo vastata omalta osaltani tähän kysymykseen. Eli asiaan.

Kirjat luokitellaan usein aihepiirin mukaan dekkareiksi, rakkausromaaneiksi, sotakirjoiksi jne., mutta ns. spekulatiivisen fiktion kirjat eli scifi- ja fantasiakirjat luokitellaan yleensä vain näihin luokkiin. Omista kirjoistani suurin osa kuuluu spekulatiiviseen fiktioon, mutta sieltä löytyy dekkareita, mysteereitä, seikkailutarinoita, sotakirjoja, rakkausromaaneita jne. Ainoa ero esimerkiksi Peter F. Hamiltonin Greg Mandel-dekkareiden ja Sue Graftonin Aakkos-sarjan välillä on se, että Hamiltonin kirjat ovat täysin kuvitteellisessa maailmassa. Kummatkin sarjat ovat selkeästi dekkareita, mutta löytynevät kirjakaupoista ja kirjastoista ihan eri paikoista. Eli kirjojen luokittelu tiettyyn tyyliin ei vaikuta ainakaan itselläni siihen onko kyseessä hyvä kirja vai ei.

Yksi luokittelu minkä itse toivoisin tulevan jokaiseen kirjaan on ns. kertojien/näkökulmien lukumäärä. Itse huomaan pitäväni huomattavasti enemmän kirjoista, joissa keskitytään yhteen hahmoon ja hänen näkökulmaansa. Jos karkeasti yleistää, niin yksittäiseen hahmoon keskittyvissä kirjoissa ollaan enemmän kiinnostuneita tästä hahmosta ja hänen tapahtumistaan kuin ns. kokonaiskuvasta.

Hyvänä esimerkkinä yksittäinen hahmo vs. kokonaiskuva-asetelmasta käy David Weberin Honor Harrington-sarja. Sarjan alussa tarina keskittyy yhteen hahmoon ja hänen ympärillään tapahtuviin asioihin, mutta sarjan edetessä tarinaa kerrotaan yhä useammasta näkökulmasta. Näkökulmat vielä valikoituvat eri puolille kirjan maailmassa tapahtuvassa konfliktissa ja itse menetin kiinnostukseni täysin sarjaan jossain kuudennen ja kymmenennen osan välillä.

Fantasialle tyypilliset massiiviset eeppokset kerrotaan useiden eri hahmojen näkökulmista (esim. Ajan Pyörä, Malazan, Game of Thrones). Toisaalta tällä tavalla kirjoihin saadaan huomattavan paljon syvyyttä ja yksityiskohtia, mutta samalla tarina muuttuu hankalammin seurattavaksi. Ja aina osa hahmoista on luokkaa evvk ja pikkuhiljaa alkaa toivomaan, että tästäkin kirjasarjasta olisi olemassa Valittujen Palojen versio.

Samaan aikaan on kuitenkin useampia erinomaisia sarjoja, joita voidaan kutsua eeppisiksi, mutta jotka etenevät vain yhden tai korkeintaan muutaman hahmon näkökulmasta katsottuna. Parhaina esimerkkeinä tällaisista esille voidaan nostaa Dresden Files ja Vorkosigan-sarja. Molemmissa on loistava ja laaja maailma, jonka esittelemiseen ei ole tarvittu kymmeniä hahmoja vaan kaikki on pystytty luomaan helposti yhden hahmon kautta tarinan edetessä.

Toinen asia, jonka olen huomannut itselleni tärkeäksi, on hahmon kehittyminen. Lieneekö opettaja- vai roolipelitausta, mutta minulle tarina on tyypillisesti uskottavampi, jos hahmo tajuaa asioita ja muuttaa toimintatapojaan ainakin hieman tajuamiensa asioiden kautta. Kehittyminen voi tapahtua nuoremmalla iällä (esim. Drew Hayesin Super Powereds-sarja) tai sitten jo hieman vanhempanakin (Elizabet Moonin Serrano-sarja), mutta jotain kehittymistä pitää tapahtua, kuten Frodolle Sormusten Herrassa.

Nämä kaksi asiaa ovat itselleni selkeästi ne tärkeimmät. Syystä taikka toisesta pidän, jos kirjailija luo oman maailmansa tai virittelee jo olemassaolevaa reilummin, koska pidän uusista ja erikoisista ideoista, mutta nykymaailmakin käy hyvän tarinan ja mielenkiintoisten henkilöiden yhteydessä. Myös hyvä oman alansa tuntemus (esim. Dick Francis ja hevosmaailma) oikein käsiteltynä tekee kirjojen maailmasta kiintoisamman ja toimivamman.

Yksi tapa päästä näistä asioista selville on lukea kirjan takakansi, sen esittely nettikaupassa tai arvostelu. Aina nämä eivät kuitenkaan kerro ihan kaikkea ja kaiken huipuksi olen törmännyt kirjaan, jossa sen takakannessa kerrottiin yhdessä lauseessa mitä kirjan loppupuolella tapahtuu. Joskus kirjan kansi voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja nykyään välttelen urbaanin fantasian kirjoja, joissa kannen kuvassa on miehen/naisen vartalo pään kanssa tai ilman vähissä vaatteissa. Näitä kai voisi kuvailla nykypäivän Hertta-sarjaksi tai Harlekiini-kirjoiksi.

Luotettavin tapa on löytää kaveripiiristä kavereita, jotka lukevat paljon ja osaavat suositella sinulle sopivia kirjoja. Aina osumia ei tule kohdalle, mutta kun oppii tuntemaan toisen lukutottumukset, niin samalla saa hyvän kuvan siitä miten luotettava tämän henkilön arvostelu on. Eli itse pidän tarinoista, jotka keskittyvät enemmän henkilöihin ja heidän tapahtumiin, joiden seurauksena joku toivottavasti oppii jotain. Jos haluat suosituksia, niin niitähän riittää... :)

Yhteiskuntakelvottomuus

Filosofian opinnoissa törmäsin poliittis-moraaliseen ajattelumalliin, joka ainakin itselleni tuntui mielekkäältä ja toteuttamisen arvoiselta. Kyseinen teoria on kontraktarianismi ja sen perusideana on, että itsekäskin ihminen haluaa olla yhteiskunnan jäsen, koska yhteiskunnan avulla hän voi saavuttaa paljon enemmän kuin yksin. Terveydenhuolto, koulutus, pankkijärjestelmä jne. eli käytännössä koko nykyinen sivistys on vaatinut yhteisöllistä toimintaa, joten siltä osin teoria on varmasti oikeassa.

Tärkeä pointti teoriassa mielestäni oli se, että jos joku ei suostu noudattamaan yhteiskunnan yhteisesti sopimia sääntöjä, hänet suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Moni varmasti rinnastaa helposti vankilan tällaiseksi ratkaisuksi, mutta mielestäni näin ei ole. Vankilassa yhteiskunta huolehtii edelleen vangin peruselintarpeista ja sitä kautta vanki on edelleen yhteiskunnan jäsen. Entä jos näin ei olisi?

Keskiajalla käytettiin vankiloiden sijasta rangastussiirtoloita, joista kuuluisin lienee Australia. Kun Australia oli vielä osa Brittiläistä imperiumia, niin vankeja laivattiin sinne ajatuksena mahdollinen jatko tuomion jälkeen uudisasukkaana. Mutta tälläkin tavalla vangit edelleen olivat osa yhteiskuntaa. Vankila vain muuttui pakkotyöpaikaksi jossain muualla kuin siellä missä rikoksentekijä oli rikoksensa tehnyt.

Kontraktarianismissa on paljon osia, jotka ovat kiistanalaisia eikä sitä pidetä järkevänä mallina, mutta tuota yksilön yhteisön ulkopuolelle sulkemista ei pohdita filosofisissa artikkeleissa (ainakaan löytämissäni) ollenkaan. Yhteisön ulkopuolelle sulkemisella tarkoitan sitä tilannetta, jossa kyseinen yksilö viedään vaikkapa autiosaarelle lapion ja kirveen kanssa ja sanotaan, että elätä itsesi ja rakenna tänne oma yhteisösi, kun et halunnut olla meidän yhteiskuntamme jäsen. Ääritapauksessa yksilö suljetaan kokonaan yhteisön ulkopuolelle, mutta jos kohtelua halutaan jonkin verran lieventää, niin saarelle voitaisiin viedä vaikkapa kerran viikossa ruokaa. Mutta kaikki muu olisi kyseisen henkilön itsensä tehtävä.

Tässä vaiheessa humaanit ja eettiset ihmiset älähtävät ja nostavat metelin siitä, että ei toisia saa kohdella noin ja saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta jätetään se väliin toistaiseksi. Sen sijaan itseäni kiinnostaa paljon enemmän kysymys, että mikä tekee yksilöstä yhteiskuntakelvottoman ja sitä kautta yhteisön ulkopuolelle sulkemisen ansaitsevan?

Omien pohtimisieni jälkeen päädyin siihen määritelmään, että henkilö joka tietoisesti ja toistuvasti rikkoo yhteiskunnan sääntöjä on yhteiskuntakelvoton. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi huolehtia tällaisesta henkilöstä, jos hän toiminnallaan osoittaa ettei hän ole kiinnostunut olemaan yhteiskunnan jäsen. Meillä on jopa termi (taparikollinen), joka kuvaa varsin hyvin henkilöä, joka sopisi tämän määritelmän puitteisiin.

Henkilö, joka ei tajua tietoisesti olevansa rikollinen kuuluu hoitolaitokseen ja hänestä täytyy huolehtia, mutta entäpä henkilö, joka kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja rikkoo sääntöjä sen takia. Tällainen henkilö on selvin mahdollinen esimerkki yksilöstä, joka pitäisi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, koska hän myös todennäköisesti on haluttomin muuttamaan toimintojaan jatkossakaan.

Ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai taloudellisesta asemasta riippumatta rikoksen sattuessa pitäisi miettiä onko rikoksen tekijä yhteiskuntakelvoton. Jos on, niin minun ratkaisuni olisi toimia kontraktarianismin mukaisesti ja sulkea ko. henkilö yhteiskunnan ulkopuolelle. Vankila toimisi ensikertalaisille opetuspaikkana, jossa selkeytettäisiin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja sopeutettaisiin yhteiskunnan jäseniksi, mutta tietyn pisteen jälkeen ei ole mitään syytä enää uskoa, että paranemista tapahtuisi.

Melko radikaalihan tämä ajatusmalli on ja sitä varmaankin pystyisi väärinkäyttämään melko rajustikin, mutta jos miettii sitä yhtä norjalaista kahjoa, joka on vastuussa kymmenien ihmisten kuolemasta, niin jokin autiosaari kuulostaisi paljon paremmalta ratkaisulta kuin vankila.

Suosikkikirjailijat: S

Klassikkolistalla vanhimmasta päästä löytyy Georges Simenonin Komisario Maigret-kirjat, joita nuorempana tuli luettua läjäpäin. Carl Sagan lienee tunnetumpi tiedemiehenä, mutta Ensimmäinen yhteys (Contact) on sekä kirjana että elokuvana tutustumisen arvoinen. Robert Sheckley oli ensimmäisiä scifistejä, joita luin ja Jähmettynyt yhteiskunta (Status civilization) jäi mieleen. Robert Silverberg kuuluu samaan ryhmään. Listalle kuuluisi ehkä muitakin nimiä, mutta klassikkojen loppuhuipennukseksi sopivat hyvin veljekset Arkadi ja Boris Strugatski, jotka lienevät vähänkin vanhemmille tuttuja teoksestaan Stalker. Sitten muut lukuisat tämän kirjaimen kirjailijat.

Brandon Sanderson on yksi tämän hetken tunnetuimmista fantasiakirjailijoista, sillä hän sai kunnian kirjoittaa Ajan Pyörä-sarjan (Wheel of Time) loppuun. Sandersonilla on omaakin tuotantoa kymmenittäin ja taso on pääosin hyvän ja erinomaisen välillä. Omissa teoksissaan Sanderson tykkää leikkiä erilaisilla taikasysteemeillä ja kirjoittaa isompien sarjojensa väliin aina kevennykseksi lyhyempiä teoksia, jotka tahtovat olla osittain parempia kuin ne isot sarjat. Itse pidän Steelheart-sarjaa ja Legionia hänen parhaimpina teoksinaan. Sujuvaa tarinankerrontaa kuitenkin kaikin puolin.

Andrzej Sapkowski saattaa olla tunnetumpi tietokonepelien puolelta kuin kirjallisuudesta, sillä erinomainen Witcher-sarja perustuu hänen kirjoihinsa. Kirjatkin ovat kuitenkin aiheesta kiinnostuneille tutustumisen arvoisia.

John Scalzi lienee omien scifikirjailijoiden top 5:ssa tai ainakin lähellä siellä. Old Man's War on yksi parhaista scifikirjoista minkä olen lukenut ja sen jatko-osatkin ovat hyviä, mutta Scalzin erillisteokset ovat myös loistavia ja onkin makuasia mistä pitää eniten. Suosittelen.

Lisa Shearin on minulle tuttu hänen Raine Benares-sarjansa kautta. Sujuvaa perinteisen oloista fantasiaa romanttisilla sivujuonteilla. Viisi osaa löytyy hyllystä ja mielikuvan mukaan ihan mielenkiintoisen oloista, mutta ei aivan kaikille fantasiafaneille.

Maria V. Snyder on pääosin Lisa Shearinin kanssa samantyylinen kirjailija. Toistuvana teemana tuntuu olevan magian käyttäjien harvinaisuus ja vainoaminen. Study-sarjan alkupää on ehkä sitä parasta osaa tuotannosta.

Neal Stephenson kuuluu omalta osaltaan nykyisen spekulatiivisen fiktion kärkinimiin. Useimmat teokset ovat suuresti arvostettuja sekä massojen että arvostelijoiden joukossa. Itse pidän suurimmasta osasta tuotannosta, mutta The Baroque Cycleä olen yrittänyt aloittaa kolmesti enkä ole kertaakaan päässyt yli sadan sivun, joten omalla tavallaan hiukan hankalampi kirjailija. Kirjoittamistyyli voi olla välistä hyvinkin hankala, mutta paljon loistavia ideoita ja hahmoja.

Charles Stross on sitten omalta osaltaan Stephensoniin verrattuna vieläkin hankalampi kirjailija luettavaksi. Stross selkeästi haluaa kokeilla rajojaan ja esimerkiksi Rule 34-kirja on kirjoitettu kokonaan toisessa persoonassa tyyliin: 'Sinä haistat kuuman öljyn ja kardemumman tuoksun, kun kävelet ovesta sisään'. Hankalahkoa lukemista, mutta kokemisen arvoista. Tyylien lisäksi aihepiirit vaihtelevat hyvinkin rankasti laidasta laitaan ja itse pidän Laundry Files-sarjasta eniten.

Michael J. Sullivan on sitten puhtaasti fantasiakirjailija ja hänen teoksensa ovat tunnelmaltaan hyvinkin tutun oloisia. Mielenkiintoiset hahmot kuitenkin tekevät kirjoista elävän oloisia. Sullivan aloitti juuri uuden sarjan julkaisemisen, mutta hieman erikoiseen tapaan sarjan kaikki osat on jo kirjoitettu. Ne vain julkaistaan erillisinä osina ja eri aikaan. Itselleni ainoa ongelma Sullivanin tuotannossa on hieman liian monta kertojahahmoa (noin puolisen tusinaa) ja tapa myös kertoa tarinaa ns. pahisten näkökulmasta. Muuten sujuvaa ja hyvin etenevää tarinaa.

Suosikkikirjailijat: R

Anne Rice voitaneen laittaa klassikkolistalle vampyyrisarjansa johdosta. Sarjan alkupään kirjat olivat hyviä ja hän oli ensimmäisiä 'nykyaikaisen' vampyyrigenren kirjailijoita. Muita ei tällä kertaa löytynyt vaikka muisti hämärästi yritti vihjailla jotain. Sitten niihin hyllystä löytyviin kirjailijoihin.

Alastair Reynolds oli yksi suosikeistani avaruusoopperan taholla vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta sen jälkeen en ole häntä hirveästi seurannut. Tarinat ovat eeppisiä ja useat sijoittuvat samaan tarinajatkumoon. Mielenkiintoisia ideoita, mutta jostain syystä alkupään kirjat kolahtivat paremmin kuin myöhemmät. Hyllyssä näkyy olevan yhdeksän kirjaa, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kokeilla.

Michael Ridpath on mysteerikirjailija, joka on mielestäni hyvin Dick Francis-tyylinen kirjailija. Hän oli ennen kirjailijan uraansa sijoituspankkiiri ja alkupään teokset sijoittuvatkin finanssimaailmaan. Myöhemmissä teoksissa hän on laajentanut maailmankuvaansa, mutta tarinat ovat edelleen samantyylisiä.

Patrick Rothfuss on kirjoittanut kaksi osaa fantasiasarjastaan, joka on mielestäni tällä hetkellä parasta mitä olen lukenut. Eeppisen oloista fantasiaa yhden henkilön näkökulmasta ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kirjat ovat pitkiä, mutta siitä huolimatta jää kaipaamaan lisää. Suosittelen varauksetta kaikille fantasiasta pitäville.

Sean Russell on sitten hieman tuntemattomampi, mutta tutustumisen arvoinen fantasiakirjailija. Russellin kirjat sijoittuvat pääosin maailmoihin, jotka hakevat juurensa meidän maailmastamme ja ovat tunnelmaltaan lähellä Guy Gavriel Kayn tuotoksia. Taiteellisen ja tunnelmallisen teosten osastoa.

Anthony Ryan on yksi viimeaikojen isoista nimistä fantasian puolella, vaikka häneltä löytyykin erinomainen Slab City Blues-sarja, joka on puhdasta scifiä. Ryanin Raven's Shadow-sarjan ensimmäinen osa Blood Song on yksi parhaista fantasiakirjoista, joita olen lukenut. Valitettavasti koko sarja ei ole samalla tasolla, mutta on kuitenkin lukemisen arvoinen.

Niin ja se klassikko-osaston kirjailija, jota en meinannut muistaa oli tietysti J.K. Rowling eli Harry Potterin luoja. Potterit kuuluvat 'pakko tietää'-osastolle, mutta olivat myös ihan viihdyttäviä luettavia. Hiukan satumaisia ja lapsenomaisia omaan makuuni, mutta hyvä portti fantasiaan.

Mieltymysten muuttuminen

Viimeisen parin vuoden aikana olen havainnut itsessäni mielenkiinnon menetyksen jalkapalloa kohtaan tai oikeammin voisi sanoa jalkapallon katsomista kohtaan. Vaikka edelleenkin seuraan päivittäin uutisia jalkapallomaailmasta, pelaan paria valmennuspeliä netissä ja teen Vakioveikkausta joka vuosi, niin pelien seuraaminen kiinnostaa kerta kerralta vähemmän. Olen jonkin verran miettinyt, että miksi, mutta samalla rupesin miettimään mitkä muut mieltymykset ovat muuttuneet vuosien saatossa.

Ruokapuolella olen huomannut makumaailman laajentuneen myös jossain määrin happamien makujen suuntaan vaikka pidänkin edelleen makeasta selkeästi eniten. Jogurtit lienevät ainoa yksittäinen tuoteryhmä, joka on muuttunut entisestä inhokista nykyiseksi suosikiksi. Suolaiset ruoat ovat taas entistä enemmän asia, josta en pidä kuin hyvin pienissä määrissä. Poikkeuksia tietenkin löytyy enkä äkkiseltään keksinyt mitään sellaista ruokaa, josta mielipiteeni olisi muuttunut selkeästi.

Musiikkia olen kuunnellut aina paljon ja joitakin bändejä on, jotka ovat nousseet hetkeksi pinnalle ja sitten painuneet takaisin välinpitämättömyyksien joukkoon (esim. Metallica). Pitkään pitämäni bändit kuulostavat edelleen hyviltä ja jos muutoksia on tapahtunut, niin inhokkeina pitämäni yhtyeet/artistit eivät enää jaksa nostattaa vahvoja tunteita.

Suurimmat muutokset vaikuttaisivat tapahtuneen kirjojen osalla. Aikaisemmin suuresti pitämäni massiiviset fantasia- ja scifi-eepokset tuntuvat tätä nykyä päämäärättömiltä ja sekavilta, mikäli tarinaa on kerrottu useamman kertojan näkökulmasta. Eli kirjojen pituus itsessään ei ole määrävä asia vaan se, kuinka tarinaa on kerrottu. Omalta osaltani käännekohta tälle lienee ollut Wheel of Time-sarjan loppupuoli Jordanin kirjoittamana, jolloin sarjaan tuli koko ajan uusia hahmoja. Valtaosa näistä hahmoista oli omasta näkökulmastani täysin turhia ja tarina jäi junnaamaan paikalleen.

Olen yrittänyt löytää jonkinlaista yhteistä tekijää sille, miksi jotkin asiat muuttuvat mielenkiintoisemmiksi tai tylsemmiksi, mutta en ole mitään selkeää syytä löytänyt. Vaikka musiikin osalta olen muuttunut selvästi suvaitsevampaan suuntaan, niin joissakin muissa asioissa olen mennyt vastaavasti tuomitsevampaan suuntaan.

Yksi asia, jota hetken pohdin, oli kuinka kauan kyseisestä asiasta olin pitänyt tai inhonnut. Ajattelin että asiat, jotka ovat uusia, nostattaisivat vahvempia tunteita ja taas pidempään pitämäni asioiden suhteen olisin sitten suvaitsevampi. Jalkapalloa olen kuitenkin pelannut viiden ikäisestä ja kirjoja lukenut suurin piirtein yhtä pitkään ja molempien suhteen olen tällä hetkellä selvästi kriittisempi kuin kymmenen vuotta sitten eli sekään teoria ei toiminut.

Ehkä pitäminen ja inhoaminen menevät sykleissä ja tämän päivän inhokit ovat huomisen välinpitämättömyyksiä. Sen kuitenkin olen huomannut, että mieltymysten muuttuminen tuottaa uusia kokemuksia ja ne ovat aina arvokkaita.

Arvosanasyndrooma

Opettajana ollessani arvosanoja on joutunut miettimään montakin kertaa, mutta hiljakseen ne näkyvät levinneen joka puolelle. Hallituksen ministereille jaetaan arvosanoja useampaankin kertaan pitkin hallituskautta, jääkiekkomaajoukkueen pelaajat käydään läpi yksityiskohtaisesti ja nyt varmaankin olympiajoukkueen edustajat saavat omat todistuksensa medialta.

Sinällään arvosanoissa ei ole itsessään mitään väärää, mutta monelle tuntuu muodostuneen omituinen vääristymä arvosanojen merkityksestä. Oppilailla aina välistä tuntui olevan ahdistusta meneillään olevan kurssin mahdollisesta arvosanasta ja sen merkityksestä tulevaisuuteen. Toisaalta heitä on hankala syyttää tästä angstaamisesta, koska lukiossa ylioppilaskirjoitusten painottaminen antaa vaikutelman, joka ohjaa ajattelemaan tällä tavalla.

Se, mitä itse pidän arvosanasyndroomana, on monien kuvitelma siitä, että arvosanat ovat absoluuttinen ja lopullinen totuus. Itse olen pyrkinyt oppilailleni kertomaan, että kurssin arvosana kuvastaa vain sen hetkistä totuutta oppilaan osaamisesta. Mikään ei estä osaamasta enemmän huomenna tai varsinkin vuosien päästä. Samalla tavalla jokaisen meistä osaaminen monellakin alueella kehittyy koko ajan ja siinä on huonoja ja hyviä päiviä. Kaikki eivät kuitenkaan osaa ajatella tällä tavalla.

Ongelmaksi tämä absoluuttinen ajattelutapa muodostuu esimerkiksi silloin, kun mietitään julkisesti Suomen koulutustasoa ja käytetään PISA-testiä sen mittarina. Suomen tulokset ovat heikentyneet viimeisimmässä testissä, mutta tätä selitellään uusien maiden mukaan tulemisella. Samaan aikaan meillä kuitenkin koko ajan leikataan koulutuksesta, koska 'meillä on niin hyvä koululaitos tulosten valossa'. Eli hyvä arvosana kertoo sen, että me olemme jo huipulla eikä enää tarvitse tehdä töitä.

Valitettavasti huipulla on aina tuulista ja sinne on muita pyrkijöitä. Moni mitalisuosikki joutui pahasti pettymään olympiakisoissa, koska muut olivat ilmeisesti tehneet enemmän töitä ja sitä kautta paransivat tuloksiaan enemmän. Mestariksi pääseminen lisää vain töiden tekemistä, jos haluaa pysynä mestarina.

Samalla tavalla pitäisi pystyä ajattelemaan myös arvosanoista. Se mitä sinulla on todistuksessa viikko, kuukausi tai vuosi sitten, kertoo tilanteen kyseisenä päivänä. Sen varaan on turha rakentaa koko tulevaisuuttaan vaan pyrkiä kehittämään itseään ja oppimaan lisää. Aina on seuraava koe, ottelu, testi tai kilpailu, jossa voit parantaa omaa tulostasi. Ja ymmärtää, että jos et halua itse parantua, niin joku toinen menee ohi.

Ja jos arvioit toista arvosanojen tai tuloksen perusteella, niin kannattaa ymmärtää, että se arviointi koskee vain sitä kyseistä arvosanaa tai tulosta. Harva meistä lakkaa kuuntelemasta jotain yhtyettä vain sen takia, että se viimeinen levy oli roskaa. Tai arvostamasta kirjailijan aikaisempia teoksia yhden huonon takia. Kokonaisuus on aina isompi asia kuin yksi arvosana tai tulos.

Oletko onnellinen?

Pitkää automatkaa ajaessa ennättää miettiä monenlaista ja tällä kertaa päähän pulpahti jostain onnellisuus ja siihen liittyvät asiat. Keväällä suorittamani Etiikan kurssi varmaankin vaikutti jonkin verran asiaan, koska se käsitteli yhtenä isoimmista teemoistaan onnellisuutta. Tällä kertaa pohdinnat lähtivät liikkeelle viime viikolla arvotusta Eurojackpotin arvonnasta.

Onnellisuus määritellään filosofiassa monin eri tavoin eikä yhtä selkeää määritelmää ole olemassa. Yhden, kaikenkattavan määritelmän luominen onnellisuudelle lienee mahdotonta, koska olemme keskenämme hyvin erilaisia ja pidämme erilaisista asioista. Autoa ajaessa mieleeni muistui tarina miehestä, joka lottovoiton saadessaan oli laittanut avioeron vireille ja nostanut rahat vasta jälkikäteen, ettei entinen vaimo pääsisi niihin käsiksi. Tältä pohjalta keksin sitten 'uuden' yleisemmän tavan määritellä onnellisuus.

Riittävän suuri lottovoitto takaa normaalille henkilölle taloudellisen riippumattomuuden ja mahdollisuuden toteuttaa unelmiaan. Mutta onko lottovoitto sitten aina tarpeellinen unelmien toteuttamiselle? Itse rupesin miettimään omia tekemisiäni ja sitä, että muuttaisiko lottovoitto jotakin elämässäni. Tärkeä jatkokysymys oli sitten se, että jos haluan tehdä jotain eri tavalla, niin onko lottovoitto ainoa tapa muuttaa tekemisiäni.

Jos käytämme tuota ylläesitettyä esimerkkiä lottovoiton mukanaan tuomasta avioerosta, niin äkkiseltään tuntuisi, että lottovoitto oli vain katalysaattori erolle eikä tärkeä osa sitä. Todennäköisesti parisuhde oli jo ennestään epätyydyttävä eikä edistänyt onnellisuuden tunnetta ainakaan miehen osalta. Eli lottovoitto voi muuttaa asioita, mutta ei ole siihen vaadittava ehto.

Oma pohtimiseni johti siihen, että tajusin tekeväni elämässäni sellaisia asioita, joita varmasti tekisin lottovoitonkin jälkeen. Lukeminen, musiikin kuuntelu, pelit ja tv-sarjat tuskin katoaisivat mihinkään. Samoin golfaaminen mailojen tai frisbeekiekkojen kanssa pysyisi osana normaalia eloa. Ja kaveripiiri pysyisi varmasti hyvin pitkälti samanlaisena tai ainakin näin itselleni uskottelen.

Samalla tajusin, että tätä voi käyttää sellaisten asioiden selvittämiseen, joita tekee intohimottomasti tai jopa onnettomasti. Jos lopettaisit jonkin asian tekemisen välittömästi lottovoiton saadessasi, niin silloin se asia todennäköisesti on lopettamisen arvoinen ilman sitä lottovoittoakin. Itselläni tällainen lottovoittoilmiö tapahtui 1.3.2009, kun kävin toimistolla painamassa NokiaExit-nappia sen jälkeen, kun Nokia laajensi silloisen eropaketin koskemaan myös minua. Ja pidän sitä päätöstä edelleen yhtenä parhaimmista mitä olen tehnyt.

Vastaavanlainen päätös, joka on jo pidempään muhinut ja on alkanut viime aikoina toteutumaan, on autosta luopuminen. Ajomatkalla taas tuli useampia tilanteita, joissa olisin ollut valmis rankaisemaan kanssa-autoilijaa hänen törttöilynsä takia ja tästä syystä autoilu on muodostunut itselleni useimmissa tilanteissa stressiä aiheuttavaksi. Sen sijaan, että yritän kärsiä siellä liikenteessä, voin aivan hyvin siirtyä joukkoliikenteen käyttäjäksi ja vähät välittää muusta liikenteestä.

Kaikkea ei tietenkään voi karsia omista tekemisistään ilman rajoitteita. Vanhempien tulee huolehtia lapsistaan ja tällöin voi esimerkiksi epämiellyttävän työn tekeminen taloudellisista syistä olla kuitenkin tarpeellinen askel koko perheen onnellisuudessa. Samoin, jos jokin harraste on todella tärkeä ja vaatii runsaasti pääomaa, niin rahan hankkimisen epämiellyttävyys voi kompensoitua harrastuksen mukanaan tuomalla nautinnolla.

En tiedä voiko tuota lottovoitto-teoriaa pitää joka tilanteeseen sopivana, mutta ainakin omasta mielestäni se on hyvä mittatikku siihen, onko jokin asia tekemisen arvoista. Kunhan muistaa, että useimmat asiat vaikuttavat toisiinsa eivätkä tapahtu erillään toisistaan.

Suosikkikirjailijat: N, O, P ja Q

Nämä kirjaimet ovat selkeästi nimissä harvinaisempia tai sitten vain omalle kohdalle ei kovin montaa ole osunut.

Larry Niven oli itselleni ensimmäinen kirjailija, joka käsitteli Ringworld-sarjassaan (ensimmäinen osa suomennettu nimellä Rengasmaailma) aivan eri kokoluokkaa olevia rakennelmia. Kirjasarjan ensimmäinen osa voitti suurin piirtein kaikki silloiset palkinnot ja on yksi scifin merkittävistä teoksista.

Frederik Pohl kuuluu omalta osaltaan scifin klassikoihin ja olen lukenut lähinnä suomennettuja teoksia nuorempana. Ei ehkä niin iso nimi kuin muutama muu saman aikakauden kirjailija, mutta syystä arvostettu.

Philip Pullman lienee tunnetuin Universumien tomu-sarjastaan, jonka ensimmäisestä osasta (Kultainen kompassi) tehtiin myös elokuva. Kirjojen tyyliä voi ehkä kuvailla hieman satumaiseksi ja alkuun nuoremmille lukijoille suunnatuksi, mutta niitä voi suositella kaikille fantasiasta kiinnostuneille.

Mario Puzo tunnetaan parhaiten teoksestaan Kummisetä ja ennen kaikkea sen pohjalta tehdyistä Kummisetä-elokuvista. Tämä lienee niitä harvoja tapauksia, joissa elokuva onnistuu paremmin kuin kirja. Puzon tärkein kirja itselleni kuitenkin on Narrit kuolevat (Fools Die), joka kertoo monitahoisen tarinan uhkapelaamisesta, kirjoittamisesta, elokuvamaailmasta ja niihin liittyvistä ongelmista.

Miksi kansalaispalkka olisi hyvä asia

Kansalaispalkka on ollut viime vuosina esillä mediassa säännöllisesti ja Suomessa on suunnitteilla alueellisia kokeiluja sen toimivuuden tutkimiseksi. Sveitsissä oltiin jo pidemmällä ja asia eteni kansanäänestykseen asti ennen kuin se tyrmättiin.

Tyypillisin perustelu kansalaispalkalle on turhan byrokratian väheneminen. Suomessa kansalaispalkalla voitaisiin korvata työttömyystuet, lapsilisät, opintorahat jne. ja niihin liittyvä virastojen paperinpyöritys. Säästö olisi selkeä, mutta tuskin ratkaiseva tekijä. Itse asiaa pidempään pohdittuani olen päätynyt kahteen asiaan, joiden takia kansalaispalkka/perustulo pitäisi ottaa käyttöön. Kumpikaan perustelu ei ole itsessään uusi, mutta ajattelin hieman laajentaa niitä ja omia ajatuksiani niiden takana.

Ensimmäinen asia on ns. luovuuden/yrittäjyyden lisääntyminen. Jos katsomme tieteen ja taiteen historiaa ja tutkimme merkittävien henkilöiden taustoja, niin lähes kaikkien taustalta löytyy taloudellinen riippumattomuus, joka mahdollistaa muihin asioihin kuin elämisen ylläpitämiseen keskittymisen.

Ihmisen tarpeet voidaan yksinkertaistettuna esittää ns. Maslow'n tarvehierarkialla. Ylempien tasojen järjestys ei nykykäsityksen mukaan ole sama kaikille ja kaikissa tilanteissa, mutta useimmat ovat samaa mieltä siitä, että ns. perustarpeet täytyy täyttää ensin ennen kuin voidaan miettiä muita.

Taloustieteessä vastaavanlainen rinnastus löytyy Engelin laista, jossa verrataan tulojen suhdetta ruokaan käytettyihin menoihin. Köyhät maat käyttävät suhteessa ruokaan paljon enemmän kuin rikkaat maat. On hankala toteuttaa itseään, kun kaikki rahat menevät ruokaan.

Säännöllinen perustulo takaisi sen, että jokaisella olisi mahdollisuus toteuttaa omia ideoitaan ainakin rajoitetussa määrin ilman, että tarvitsee huolehtia siitä mistä saa rahaa seuraavaan ateriaan.

Toinen asia, joka mielestäni on tärkeämpi, on tasa-arvon lisääminen. Vaikka meillä mediassa asia pyritään esittämään toisella tavalla, niin työtön, varsinkin pitkäaikaistyötön, on toisen luokan kansalainen. Tukisysteemi, jossa toimeentulo on muiden päätettävissä, on nöyryyttävä systeemi, vaikka toisin väitetäänkin.

Tukisysteemi nykyisellään antaa sen varassa eläjälle otsaan leiman, jonka mukaan hän ei ole yhteiskunnassa pärjäävä vaan häntä pitää elättää. Täysin normaali mielipide parempituloisten joukossa onkin se, että heidän veroillaan elätetään tyhjäntoimittajia. Samaan aikaan kuitenkin meillä on 298 000 työtöntä ja TE-toimiston sivuilla on 14 279 työpaikkaa avoinna. Nykysysteemillä kaikille töiden löytäminen on mahdotonta, joten osa joutuu väkisinkin tukisysteemin pyöritykseen.

Tukisysteemi nykymuodossa on itse asiassa itseään ruokkiva organismi. Työpaikkojen ja työttömien määrän suhde luo tilanteen, jossa jatkuvaan töitä hakeva ja tyrmätyksi tuleva hakija ennen pitkää passivoituu ja alkaa elämään vahvemmin tukisysteemin varassa. Samalla hän joutuu työttömyystukien ja mahdollisten muiden tukien hakuprosessien mukanaan tuomaan valvontaan.

Työtöntä valvotaan koko ajan ettei tämä vahingossa vain saisi yhtään ylimääräistä senttiä tukea vaan ainoastaan hänelle kuuluvan osan. Tämä valvonta ennestään vahvistaa sitä mielikuvaa, että työtön työntekijä ei ole kelvollinen osa yhteiskuntaa vaan häntä pitää koko ajan opastaa ja hänestä pitää huolehtia, koska hän ei pysty itse siihen.

Meillä on myös mielenkiintoinen systeemi eli työvalmennus ja vastaavanlaiset koulutukset. Tällä tavalla työttömälle kerrotaan, että olet työttömänä ollessasi menettänyt kykysi tehdä työtä ja nyt yhteiskunnan pitää tälläkin tavalla huolehtia sinusta. Ikään kuin työttömänä olo taannuttaa meidät taas vaippaikäisiksi.

Tukisysteemi ei siis tue sen varassa eläviä siten, että nämä kehittyisivät samalla vaan pyrkii tekemään nämä riippuvaisiksi tukisysteemistä. Sen sijaan, että tukisysteemi auttaisi yksilöä kasvamaan ja kehittymään, se pyrkii kietomaan yksilön systeemin kahleisiin ja se korvaasi kuiskuttaa ja myrkkyä mieleesi ruiskuttaa... :)

Perustulo poistaisi tämän epäkohdan. Sen avulla jokaista meistä kohdeltaisiin vastuullisina aikuisina, joiden tehtävänä on huolehtia omasta elämästään ilman, että tarvitaan puolta tusinaa virkamiestä valvomaan sitä mitä kukin tekee ja mihin rahansa käyttää. Samalla tietysti osa paremmin toimeen tulevista menettäisi mahdollisuuden ylenkatsoa sitä 'huonompaa kansanosaa', mutta onko sellaiselle tarvetta yhteiskunnassa.

Perustulon vastustajat usein puhuvat myös siitä, että jokaisen aikuisen tulisi itse huolehtia työllistymisestään, mutta kun se ei ole mahdollista nyky-yhteiskunnassa. Moni työtön ei ole työtön omasta halustaan ja olisi halukas tekemään töitä, jos ei muun syyn, niin ainakin oman elintasonsa nostamisen takia.

Nyt kun itse olen elänyt molemmilla puolilla meidän tukisysteemiä, niin olen vahvasti perustulon kannalla. Jos joku on asiasta eri mieltä, niin mielelläni vaihdan paikkaa hyvätuloisella puolella eläjän kanssa vuodeksi tai pariksi, jotta hänkin saa kokea tukisysteemin varassa elämisen ilon.

Frisbeegolfkenttien suunnittelu

Tämä kesä on mennyt frisbeegolfin parissa ja kävin tänään taas Kylmäkoskella pelaamassa parin kaverin kanssa. Alku meni ihan hyvin, mutta loppupuolella alkoi taas ottamaan pattiin tyypillinen suomalainen kenttäsuunnittelu. Automatkalla keskustelimme asiasta ja kotiin päästyäni aloin tutkimaan golfkenttien suunnittelua, koska sieltä olisi mielestäni helppo siirtää perusasioita myös frisbeegolfkentille. Sitten löysin PDGA:n (frisbeegolfin ylin kattojärjestö) tekemän standardin kenttien suunnittelua varten.

Kyseinen standardi antaa viisi eri tavoitetta kentän suunnittelulle. Tyypillisin ongelma suomalaisilla kentillä koskee kohtia 3 ja 4 eli kentän monipuolisuutta. Useat kentät ovat varmasti kiinnostavia ja haastavia aktiivisille kilpapelaajille, mutta harrastelijalle kentät tuottavat ongelmia ja välistä suunnatonta vitutusta, kun ainoa heittoväylä on kapea ja kaartuu eri suuntaan kuin se normaaliheitto, jonka osaat.

Hyvänä esimerkkinä käy Kylmäkosken takalenkin viimeinen väylä (19), joka alkaa sellaisella 80 metrin suoralla putkella. Metsikön keskellä kulkee yhden auton levyinen huoltotie, jota pitkin kiekko pitäisi saada oikealle aukeavalle aukiolle. Molemmin puolin on nuoria taimia täynnä oleva ryteikkö, josta kiekon poisheittäminen on erittäin hankalaa.

Tai reikä 26, joka on uusittu ja siirretty pois pururadalta. Uuden heittopaikan edessä oikeassa reunassa on mänty, joka estää siltä puolelta heittämisen ja väylän vasemmassa reunassa on parinkymmenen metrin päässä seuraava iso puu. Kun väylä on muutenkin kapea ja kaartuu oikealle, niin mahdollisia heittoväyliä on aika vähän.

Jos mietitään golfkenttiä, niin hyvällä golfkentällä esteet väylillä pyritään sijoittamaan siten, että pelaaja joutuu tekemään päätöksen siitä ottaako riskin ja yrittää esteen ohi vai pelaako varman päälle. Frisbeegolfkentillä varman päälle pelaamisvaihtoehtoja ei tyypillisesti ole ellei heitä muutaman kymmenen metrin pituista suoraa heittoa. Hauskanpito, jota frisbeegolfliitot pyrkivät korostamaan, jää aika vähiin, kun etsiskelet sieltä pusikosta kiekkoasi jatkuvasti kierroksen aikana.

Kylmäkoskella väylä 7 on niitä harvoja väyliä, joka on parantunut viimeisten parin vuoden aikana raivaustöiden ansiosta. Jälleen huoltotiellä kulkevaa väylää on levennetty molempiin suuntiin ja väylän puolessa välissä tie haarautuu tarjoten leveämmän paikan kiekon alastulolle. Hankala väylä edelleen, mutta silti mahdollinen pelata monella tavalla.

Yksi tapa tehdä rata mielenkiintoisemmaksi on helpottaa puttipaikkoja. Tästä esimerkkinä voi käyttää Lakeside Golfin Pirunpelto-kenttää, joka on rakennettu metsän keskelle. Kentän väylät ovat melko kapeita ja joka puolella on metsää, joten pelin pitää olla tarkkaa. Sen sijaan kentän greenit ovat isoja ja suhteellisen tasaisia ja siten tarjoavat pelaajille sopivan hengähdyshetken ennen seuraavan väylän haasteita. Tällaista suunnittelua ei kuitenkaan ole tehty pelaamillani frisbeegolfkentillä.

Frisbeegolf on vielä suhteellisen tuore laji ja kentät tehdään pienillä budjeteilla ja tyypillisesti seura-aktiivien toimesta, joten niiden suunnittelu on sen seurauksena yksipuolista. PDGA:n dokumentista käy kuitenkin selville se, että perusajatukset väylien monipuolisuudesta eri heittopaikkoihin ovat kunnossa. Nyt vain vaaditaan kunnilta hiukan rahoitusta ja seuroilta aktiivisuutta, jotta kentät palvelisivat monipuolisemmin eri tason harrastajia.

EURO 2016: Jälkitunnelmat

1 voitto varsinaisella peliajalla, kolme jatkoaikaa ja kolme tasapeliä. Tämä saldo riitti tällä kertaa mestaruuteen. Loppuottelu jatkoi varovaisten pelien linjaa pudotuspeleissä ja lopputulos pohjautui pitkälti tuuriin, mutta myös valmentajien tekemisiin. Portugali pelaa selkeästi paremmin joukkueena, kun suurin tähti on sivussa, jolloin puolustus on myös tiiviimpi. Ronaldon loukkaantuminen saattoi olla sekä taktiselta että henkiseltä puolelta hyväkin asia, kun puolustuspeli muuttui tiiviimmäksi ja pelaajat halusivat voittaa pelin Ronaldolle. Hankala sanoa, mutta vastustaja teki tällä kertaa pelin helpommaksi.

Ranska pelasi mielestäni väärällä muodostelmalla (4-2-3-1), jossa Pogba ja Matuidi olivat keskikentän pohjalla. Molempien tehtävänä oli kontrolloida Portugalin vastaiskumahdollisuuksia, mutta samalla joukkue menetti tehoja hyökkäyssuuntaan, kun Matuidi ei voinut tehdä nousuja tyhjiin tiloihin ja Pogba joutui pitämään palloa paljon alempana. Avausottelussa käytössä ollut 4-3-3 olisi mahdollistanut sekä Pogban että Matuidin pelaamisen tehokkaammin hyökkäyssuuntaan ja tehnyt Portugalin puolustuksen elämän hankalammaksi.

Toisella jaksolla nähtiin sitten kisoissa jo tavaramerkiksi muodostunut tyhmä vaihto. Deschamps otti Payetin kentältä ja vaihtoi tilalle Comanin. Portugali oli tauolla tiivistänyt keskikentän puolustustaan ja pelasi enemmän muodostelmassa poistaen samalla tilan pallollisilta nousuilta, joita Sissoko oli onnistuneesti tehnyt ensimmäisellä puoliajalla. Tässä tilanteessa Comanin kentälle tuonti oli typerää, koska hänen vahvuutensa olivat samat kuin Sissokolla eli vahvat pallolliset kuljetukset. Payet vahvana syöttelijänä olisi pystynyt löytämään tilaa linjojen välistä ratkaisuille, mutta Coman ei tähän pysty.

Vaikka Ranska olikin ehkä joukkueena hallitsevampi, niin tiukka puolustuspeli syö paikkoja, jos ei uskalla hyökätä riskillä. Tähän Ranska ei lähtenyt ja tällä kertaa joukkue sai kokea omaa lääkettään vuosien takaa. Portugalin voitto tuli samanlaisilla eväillä kuin millä Ranska voitti ainoan maailmanmestaruutensa 1998.

Muuten kisat osoittivat selvästi sen, että joukkueet, joilla on vahva kuva omasta pelaamisesta, pärjäävät. Englanti oli varmaankin paras esimerkki joukkueesta, joka uskoi pärjäävänsä pelaajien yksilötaidoilla, kun taas Espanjaa voidaan käyttää esimerkkinä joukkueesta, joka ei kerrasta uskonut, että heidän pelitapansa on lyötävissä. Italia oli taktisesti kisojen monipuolisin joukkue, mutta tällä kertaa peliohjelma muodostui Italialle liian hankalaksi. Saksan ongelmaksi taas muodostui lievä päämäärättömyys hyökkäysalueelle tunkeutumisessa ja selkeän avauskokoonpanon puute.

Valmentajatasolla nähtiin mielestäni hyvinkin vaihtelevia suorituksia ja parhaatkin sähläsivät jossain vaiheessa. Kisojen suurin moka nähtiin Wales-Belgia-ottelussa, jossa Belgian valmentaja Wilmots vaihtoi puoliajalla kentälle Marouane Fellainin. Fellaini on ollut jo vuosia yliarvostettu pelaaja, joka ei näissä kisoissa onnistunut millään tavoin ja samalla muodostelma siirsi De Bruynen laitaan, jossa tämän tehot katosivat täysin. Vaihdon jälkeen muodostelma oli sama, jolla Belgia oli hävinnyt avausottelussaan Italialle 2-0, joten miten ihmeessä Wilmots kuvitteli sen nyt toimivan. Sayonara, punaiset paholaiset!

Antonio Conte Italian peräsimessä oli yksi kisojen parhaista valmentajista, mutta hänkin sai sitten tehtyä sen pakollisen tyhmän vaihdon Saksaa vastaan. Jatkoajan lähestyessä loppuaan Conte vaihto pilkkukisaa varten kentälle Simone Zazan, mutta vasta peliajan aivan loppuhetkillä. Näin Zaza ei päässyt koskettamaan palloa kertaakaan varsinaisen peliajan aikana ja esitti sitten pilkkukisassa kisojen naurettavimman tiputanssiesityksen. Jos vaihdon olisi tehnyt viitisen minuuttia aikaisemmin, olisi Zaza ennättänyt saada pallokosketuksia ja samalla myös rauhoitellut hermojaan ennen loppua. Joskus hyvätkin tekevät virheitä.

Yleiskuvaltaan kisat osoittivat jälleen kerran jalkapallon konservatiivisen maailmankuvan ja sen kuinka moni valmentaja pelkäsi enemmän häviötä sen sijaan että olisi halunnut voittaa. Voiton eteen pitää tehdä töitä ja jos jokainen pelaa samalla mentaliteetilla, niin silloin tuurin merkitys kasvaa huomattavan suureksi. Chile on nyt peräkkäisinä vuosina voittanut Copa American ja pelaa tällä hetkellä selvästi erilaista jalkapalloa kuin muut, joten mielenkiinnolla odotan saako Chile pidettyä asenteensa kunnossa ja uskaltaako joku kopioida heidän pelitapaansa. MM-kisoissa 2018 nähdään sitten toimiiko kyseinen pelitapa myös eurooppalaisia joukkueita vastaan.

Näistä kisoista mieleen jäävät Islannin kannattajat ja Walesin ja Unkarin pirteys, mutta muuten kisat olivat lievä pettymys. Liekö syynä Ylen studion esittämä teoria kisojen alussa siitä, että kaikki tuntevat toisensa niin hyvin vai jokin muu, mutta pudotuspeleissä nähtiin mielestäni vain yksi hyvä ottelu (Saksa-Ranska). Valmentajien vaihdokset tuovat varmasti uusia tuulia useampaankin joukkueeseen, joten toivotaan, että liitoilla on rohkeutta valita uudistajia vanhojen jäärien tilalle. Näillä mietteillä kohti MM-karsintoja.

Hyvä vastaaminen työhakemukseen

Työhakemuksiin vastaaminen on yksi tapa, jolla firma antaa itsestään kuvan ulospäin. Ei varmaankaan niitä isoimpia, mutta kuitenkin kohtuullisen merkitsevä niille, joille se on ajankohtainen. Eli PR-mielessä tämäkin kannattaisi hoitaa hyvin. Tältä pohjalta määrittelin sitten omalle kuvitteelliselle yritykselleni prosessin työhakemukseen vastaamiseen.

Vaihe 1: hakemuksen vastaanottaminen.
Useat yritykset ja kunnalliset yhteisöt käyttävät automaattisia työkaluja työhakemusten vastaanottamiseen. Etuna tässä on mahdollinen tietojen säilyminen hakemusten välillä ja ennen kaikkea automaattinen vastaus hakijalle. Osa odottaa saavansa hakemukset sähköpostilla ja vielä välistä näkee paikkoja, joihin halutaan paperiset hakemukset. Kaikissa tapauksissa kuitenkin tärkeää on vastata hakijalle, että hänen hakemuksensa on otettu vastaan. Bonusta saa, jos on olemassa mahdollinen yhteyshenkilö, jolta voi kysellä lisää asiasta.

Vaihe 2: hakuajan päättyminen.
Hakuajan päättyminen ei tarkoita sitä, että hakemukset käytäisiin välittömästi läpi ja valintaprosessi suoritettaisiin heti vaan usein menee viikkoja ennen kuin firma pääsee tässä prosessissa eteenpäin. Hakijalle tulisi hakuajan päättymisen yhteydessä ilmoittaa aikataulu, jonka mukaan valintaprosessi tulee etenemään ja mahdolliset muut siihen liittyvät tiedot (esimerkiksi hakemusten määrä). Jos syystä taikka toisesta valintaprosessissa tapahtuu viivästyksiä, niistä tulisi ehdottomasti ilmoittaa hakijoille, joille se on vielä relevanttia. Ja vaikka valintaprosessi etenisi nopeasti niin siitä huolimatta hakijoita voi tiedottaa prosessista ihan vain kohteliaisuuden vuoksi.

Vaihe 3: hylättyyn hakemukseen vastaaminen.
Itse olen saanut sen kuvan, että osa yrityksistä jättää vastaamatta heille tulleisiin hakemuksiin joko täydellisen välinpitämättömyyden takia tai sen takia, että haluavat välttää epämiellyttäviä asioita. Näistä ensimmäinen on selkeästi se pahempi tapa, mutta molemmat ovat loukkauksia työnhakijaa kohtaan. Kaikissa vaiheissa (ennen tai jälkeen haastattelun) hylättyihin hakemuksiin tulisi vastata selkeästi, ajoissa ja kohteliaasti. Bonusta saa siitä, jos liittää mukaan syyt miksi kyseinen hakemus/hakija koettiin epäsopivaksi.

Jokaiseen hakijaan kannattaa suhtautua potentiaalisena tulevaisuuden työntekijänä tai mediavaikuttajana. Firma, joka jättää vastaamatta työhakemuksiin tai suhtautuu niihin välinpitämättömästi, toimii mahdollisesti muillakin osa-alueilla vastaavalla tavalla. Varsinkin kun nykyaikana vastaaminen itsessään ei vaadi kuin pienen työpanoksen.

Tämän pohjalta ajattelin käydä läpi vanhoja hakemuksia ja niihin tulleita vastauksia ja antaa ylläannetun pohjalta eri yrityksille/yhteisölle arvosanat. Jotenkinhan tuota opettajataustaa pitää hyödyntää, joten jatkossa luvassa yritysarviointia.

EURO 2016: Hasta la vista Brexit!

Eilen syntyi kisoissa pari isompaa raatoa. Hallitsevan Euroopan mestarin Espanjan häviö Italialle ei ehkä etukäteen ollut niin iso asia, mutta Englannin tappio Islannille on varmasti isoin yllätys EM-kisoissa sitten Tanskan mestaruuden. Molemmat häviöt olivat kuitenkin nähtävissä jo etukäteen, jos olisi vain viitsinyt katsoa oikeita asioita.

Ennen kisoja kirjoittelin mielipidettäni siitä, millä eväillä mestariksi pääsee. Väitin siinä, että mestaruuden vie joukkue, joka uskoo vahviten systeemiinsä. Samalla olisi ehkä voinut korostaa sitä, että joukkueella tietenkin pitää olla systeemi, jonka varassa toimia. Espanjalla on tiki-takansa, joka takaa ainakin pallonsiirtelyn, mutta Englannilla ei ollut sitäkään ja siksi joukkue matkasi kotiin jo tässä vaiheessa.

Espanjan ongelmaksi muodostui paluu mestaruusaikojen systeemiin, jossa keskikenttä ylimiehitetään ja tila löydetään nopeilla pallonsiirroilla pelaajien liikkuessa aktiivisesti tyhjiin tiloihin. Iniesta, Cesc ja David Silva ajautuivat kaikki keskelle samaan tilaan yrittäen löytää syöttökombinaatioita. Valitettavasti systeemi on jo niin tuttu huipputasolla, että se osataan estää. Hollanti teki sen 2014 MM-kisoissa ja nyt Italia käytti Hollannin sapluunaa puolustamisessa. Tukkimalla keskikentän kolmella tai neljällä pelaajalla, Italia teki keskikentästä niin ahtaan, että siellä ei ollut enää tilaa tiki-takalle. Ja kun hyökkäyksessä ei ollut muita malleja, niin maalipaikat jäivät tuurin varaan.

Hyökkäyspäässä Italia hyödynsi jälleen Hollannin oppeja eli tilaa löytyy hyvin joko laitapuolustajien takaa tai edestä, josta pallo sitten jatkettiin keskustaan topparien eteen tai hyödynnettiin tila laidassa nousulla. Uutena variaationa olivat suorat syötöt target-hyökkääjälle (Pelle), johon Espanjan yliarvostettu ja selvästi yliegoinen keskuspuolustus ei keksinyt ratkaisua. Tämä kuvio oli nähty jo Italian pelissä Belgiaa vastaan, mutta ilmeisesti Espanja ei ollut tehnyt kotiläksyjään tai sitten usko omiin kykyihin oli niin kova, että ei tarvinnut. Muutenkin asenne ja liike oli sitä luokkaa, että joukkue uskoi voittavansa pelin vain ilmestymällä kentälle.

Englanti oli sitten esimerkki joukkueesta, jolla ei ollut hajuakaan siitä miten pelata joukkueena. Keskikentällä pallon kanssa liikkuva pelaaja katseli ympärilleen ja mietti mitä tekisi. Pallottomat pelaajat odottivat pallollisen pelaajan ratkaisua ja yrittivät sitten päästä ahdinkopalloihin. Muutenkin Englannin peli oli kuin hidastetusta filmistä. Jokainen syöttö kesti ikuisuuden, kun pallollinen pelaaja katsoo ympärilleen, miettii toista variaatiota, tarkistaa vielä olisiko jossain joku vapaana ja vasta sitten syöttää pallon vapaana olleelle pelaajalle. Valitettavasti tällä ei enää ollut tilaa, kun Islannin pelaaja ehti hyvissä ajoin riittävän lähelle estämään jatkotilanteen.

Hävettävintä Englannin esityksessä oli kuitenkin haluttomuus. Aikaisemmissa peleissä joukkue oli ainakin välistä osoittanut aktiivista karvaamista ja intoa hyökkäämiseen. Nyt tuntui kuin joukkue olisi tullut puoliajalta kentälle jo valmiiksi hävinneenä. Ennen pudotuspelien alkua lehdistössä oli puhetta Hodarin mahdollisesta jatkosta maajoukkuevalmentajana. Eilisen esityksen perusteella Hodari saattoi valmentaa itsensä eläkkeelle rahakkaan jatkon sijaan.

Islanti esitti sitä minkä se parhaiten osaa ja oikealla asenteella. Joukkue taisteli täysillä systeemiinsä uskoen ja selvästi nautti pelaamisesta. Henkilökohtainen taitotaso ei ehkä ole Euroopan huippua, mutta joukkueena Islanti on Italian ja Saksan ohella yksi ehjimmistä kokonaisuuksista kisoissa. Taso ei ehkä riitä loppuun asti, mutta sillä ei ole väliä. Joukkue tarjoili eilisen ottelun jälkeen yhden kisojen hienoimmista hetkistä juhlimalla yhdessä faniensa kanssa viikinkituuletuksella. Aito ilo, joka paistaa varsinkin joukkueen kapteenin kasvoilta, on aina loistava asia.

Alkulohkopuheiden perusteella ihannefinaali olisikin Portugali-Islanti, jonka Islanti voittaisi jatkoajalla. Saisi CR7 ainakin syödä sanansa oikein kunnolla. Islanti valitettavasti joutuu kuitenkin aikamoiseen kiirastuleen, kun ensin tulee vastaan Ranska ja sitten olisi edessä Saksa-Italia-ottelun voittaja, joten megayllätyksestä silloin puhuttaisiin. Joka tapauksessa mielenkiintoiset puolivälierät tulossa eikä yksikään ottelu tunnu läpihuutojutulta etukäteen.

EURO 2016: Voittamisen asenne

Eilen alkaneet pudotuspelit osoittivat sen kuinka konservatiivisia managerit osaavat olla. Sveitsi-Puola-ottelu meni suurin piirtein ennakoidusti, kun Puola taas passiivisesti puolusti johtoasemaansa. Pohjois-Irlanti lähti oikeasti voittamaan ottelua niillä aseilla mitä sillä oli, mutta materiaali ei vain ole riittävän hyvä tälle tasolle edes löysää Walesia vastaan. Ja illan viimeisessä pelissä nähtiin sitten oikea hyökkäysilotulitus, kun ensimmäinen maalilaukaus tuli ottelun 117. minuutilla.

Tänään oli huvittavaa lukea Kroatian valmentajan kommentteja, joiden mukaan hänen joukkueensa oli ollut parempi ja hallitsi peliä, mutta ei vain onnistunut maalinteossa. Ei kai se ole ihmekään, kun joukkue oli lähtenyt pelaamaan 'emme halua hävitä'-asenteella. Ennakkoasetelma oli kuitenkin se, että alkulohkon esitysten perusteella Kroatia oli selvästi parempi joukkue, jolla oli hyviä ideoita hyökkäyssuuntaan ja tiukka puolustus, mutta se joukkue ei koskaan ilmestynyt kentälle pudotuspeleissä.

Joidenkin tutkimusten mukaan jalkapallo-ottelun lopputuloksesta kolmasosa riippuu onnesta eli teit mitä tahansa, niin joskus voi käydä vain paska tuuri ja häviät. Jos haluat kasvattaa voittomahdollisuuksiasi, niin silloin kannattaisi varmaankin panostaa siihen jäljelle jäävään osuuteen ja tehdä siitä itselleen mahdollisimman suuri. Jos kontrolloit selvästi sitä hallittavissa olevaa pelin osaa ja kasvatat omia voittomahdollisuuksiasi yrittämällä tehdä maaleja, niin samalla myös pienennät huonon onnen vaikutusta lopputulokseen.

Kroatia, oletettavasti valmentajan päätöksestä, lähti liikkeelle ajatuksella, että se estää tiukalla puolustamisella Portugalin paikat ja yrittää itse hyökätä vajaalla miehityksellä. Eli sen sijaan, että joukkue olisi käyttänyt vahvuuksiaan ja yrittänyt muuttaa sitä hallittavissa olevaa ottelun osuutta omaksi edukseen, joukkue päättikin eliminoida sen kokonaan lopputuloksen määrittämisestä. Tämä johti tilanteeseen, jossa ottelun lopputulos määräytyi täysin onnen perusteella. Nyt se realisoitui siten, että Kroatian vasen puolustaja teki tyhmän ratkaisun väsyneenä ja menetti pallon paikassa, joka mahdollisti Portugalin vastahyökkäyksen ja sitä kautta voittomaalin.

Ottelun jälkeen on helppo selitellä lehdistötilaisuudessa, että joukkue muka hallitsi peliä ja olisi ansainnut voiton ja useimmiten tähän selitykseen vielä uskotaan. Ainoa tapa kuitenkin mahdollistaa voitto on yrittää voittaa. Eilen Kroatia ilmeisesti uskoi pärjäävänsä rangaistuspotkukilpailussa ja unohti, että peli voi ratketa ennen sitä. Ja tämä mahdollisti Kroatian häviön.

Tässä vaiheessa turnausta asenne alkaa muodostumaan entistä määräävämmäksi tuloksen suhteen. Jos pelkäät vastustajaa ja annat hänen määritellä oman lähestymistapasi peliin, olet jo valmiiksi häviöllä. Eilisistä joukkueista ei yksikään osoittanut suurta nälkää ja himoa voittamisen suhteen, vaan kaikki pelasivat myös häviötä vastaan. Tällä asenteella ei voita mestaruutta, joten tänään nähdään seuraavat kandidaatit ja heidän esityksensä.

Suosikkikirjailijat: M

Tämä kirjain on lukumäärällisesti erittäin hyvin edustettuna kirjahyllyssäni, mutta tämä johtuu pääosin muutamasta kirjailijasta. Eli muutama jo pidempään kirjoittanut kirjailija, mutta ei varsinaisesti ketään klassikkolistalle laskettava.

George R.R. Martin lienee useimmille tuttu, jos ei muuta niin television kautta. Talvi on tulossa, mutta ainakin itselleni viimeisen kirjan kanssa iski pahemmin jo puutuminen. A Song of Ice and Fire-sarja (Game of Thrones) on alkupäästään kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen fantasiasta pitäville.

L.E. Modesitt Jr., on Dick Francisin ohella eniten hyllytilaa vievä kirjailija. Hän on kirjoittanut sekä fantasiaa että scifiä sillä erolla, että fantasiakirjat ovat usein trilogioita tai pidempiä, kun taas scifikirjat ovat tyypillisesti yksittäisiä tarinoita. Modesittin kirjat ovat teemaltaan yhteiskuntapainotteisia, joissa pohditaan yksilön vaikutusta ympäröivään maailmaan. Kirjat ovat melko samanlaisia keskenään, kerronta ei ole maailman jouhevinta, mutta kaikesta huolimatta itse olen pitänyt jo reilun viidenkymmenen kirjan verran.

Elizabeth Moon tuli itselleni tutuksi The Deed of Paksenarrion-trilogian myötä. Moonin fantasiakirjat sijoittuvat kaikki tämän kirjasarjan maailmaan ja tyyliltään ne ovat hyvin perinteisiä fantasiakirjoja. Moonilla on myös kaksi scifisarjaa, jotka molemmat ovat sitten militaryscifiä ja sieltä parhaimmasta päästä, vaikka Serrano Legacy-sarjan alku voi antaa alussa hieman erilaisen kuvan. Molemmat suositeltavia omalla sarallaan.

Simon Morden on sitten uudempia tuttavia. Olen lukenut häneltä vain Metrozone-sarjan (trilogia + jatko-osa), joka on jonkin verran tulevaisuuteen sijoittuva tarina superälykkäästä päähenkilöstä (fyysikko), joka käyttäytyy myös pääasiallisesti älynsä tasolla. Useimmitenhan kirjoissa ja sarjoissa esiintyvät älyköt tahtovat olla pöljiä. Genre jossain cyberpunkin ja lievän scifin rajamailla ja viihdyttäviä lukemiskokemuksia.

Richard Morgan aloitti Takeshi Kovacs-kirjoilla, jotka ovat sitten vahvemmin cyberiä ja enemmän tulevaisuudessa kuin Mordenin kirjat. Sen jälkeen hän on siirtynyt fantasiaan. Morganin kirjat ovat suhteellisen tummasävyisiä ja joskus jopa melko rankkoja ja hän on jossain määrin samoilla linjoilla kuin Abercrombie, mutta ei kuitenkaan niin pahasti. Itse pidän alkupään tuotantoa parempana, mutta hyvälaatuista kautta linjan.

EURO 2016: Löwin hölmöydet Pohjois-Irlantia vastaan

Studiossa kehuttiin Löwin pelaajamuutoksia tähän otteluun. Oikeaksi pakiksi tuli Kimmich, joka pelasikin ihan hyvän pelin, mutta kärkipelaajana oli Mario Gomez, jonka erinomaisuutta ja valintaa ihmettelen suuresti. Mies teki maalin, mutta Müllerin luomasta paikasta minäkin olisin saanut sisään. Maalin lisäksi Gomez loi yhden maalipaikan ja sai yhden hyvän puskun, mutta oli muuten suurimmaksi osaksi näkymätön.

Itse ihmettelen Gomezin valintaa, koska vastassa oli joukkue, jolla on kaksi isoa ja hidasta topparia, jotka ovat tottuneet pääpeliin. Aikaisemmalla taktiikalla, jossa Götze pelasi piikissä, olisi topparien homma hankaloitunut kummasti, koska he olisivat joutuneet miettimään ketä ottaa, kun Götzen liikkuessa muualle olisi keskikentältä piikkiin noussut Müller, Draxler tai joku muu Saksan pelaaja. Nyt toppareille riitti, kun seurasi isoa ja hitaasti liikkuvaa Gomezia.

Vielä enemmän ihmettelen Draxlerin penkille laittamista. Bundesliigan paras harhauttelija olisi ollut juuri tähän peliin täsmäase Pohjois-Irlannin hitaahkoa keskikenttää vastaan. Draxler olisi ollut pelaaja, joka olisi voinut ohittaa keskikentän puolustavan linjan ja sitä kautta luoda vaaratilanteita, kun puolustuslinja joutuukin naamakkain pallollisen pelaajan kanssa.

Ja sitten kun Löw teki ensimmäisen vaihtonsa toisella jaksolla, olin ihan äimän käkenä. Götze lähti pois, mikä sinällään ei ollut iso asia, mutta sisään tuli Schürrle, jonka vahvuus on nopeus, jolla hän pääsee joko puolustuslinjan taakse tai sitten saa laidasta tilaa keskityksille. Kun joukkueessa oli jo nousevat laitapakit ja Pohjois-Irlannin linja makasi melkein oman maalivahdin sylissä, niin tätä vaihtoa ei voi kommentoida julkaisukelvollisin sanoin.

Ilmeisesti Saksan materiaali on vain niin loistava, että manageri voi ottaa vapaapäivän niin halutessaan. Itse pidän Albaniaa selvästi parempana joukkueena näiden kisojen esitysten perusteella ja murskaamalla Pohjois-Irlannin, Saksa olisi voinut pelata jollekin toiselle joukkueelle hankalamman vastuksen neljännesvälieriin. Nyt joko Wales tai Ranska sai ilmaisen lipun puolivälieriin.

EURO 2016: Kisojen 'suomalainen' joukkue

Aina välistä erilaisissa urheilukisoissa näkee suomen kielen sanoja, jotka ovatkin sukunimiä muissa kielissä. Tämän avulla on sitten kaveripiireissä vitsailtu, että tuokin voisi pelata Suomen maajoukkueessa. Kellään ei varmaan olisi ollut mitään sitä vastaan, että jokunen vuosi sitten jalkapallomaajoukkueen kärkitriona olisi pelannut Messi-Villa-Etoo.

Kävin sitten läpi näiden kisojen pelaajat ja tein nimien perusteella 'suomalaisen' joukkueen. Hieman piti mielikuvitusta viritellä, mutta löytyihän sieltä joukkueellinen pelaajia ja vaihtomieskin vielä. Joukkue pelaa muodossa 4-5-1 ja jokainen pelaaja osui ainakin hyvin lähelle omaa pelipaikkaansa. Tässäpä tämä.

Maalissa pelaa Turkin joukkueen kolmosvahti Harun TEKIN. Puolustuslinjassa vasemmalla pelaa Jordi ALBA (SPA), keskellä Adil RAMI (FRA) ja Kornel SALATA (SLO) ja vasemmasta reunasta oikeaksi pakiksi siirretään Jonas HECTOR (GER). Kolme huipputason pelaajaa vahvistaisi kyllä oikeastikin Suomea.

Keskikentälle oikeaan laitaan tulee kisoissa vahvasti esiintynyt Andi LILA (ALB), keskellä kolmikko Dele ALLI (ENG), Olcay SAHAN (TUR), Volkan SEN (TUR) ja vasemmalla heiluu Yunus MALLI (TUR). Kärjessä touhuaa yksinään Graziano PELLE (ITA). Ja jos homma menee reisille niin vaihtopenkiltä otetaan kentälle juoksemaan Ruslan ROTAN (UKR) nimensä lailla.

Hetken kuvittelin, että Kroos olisi suomalainen sukunimi, mutta niitä löytyi sen verran vähän jostain Pohjanmaan historiasta, että jouduin jättämään pois. Ja jos ruotsalaisella teräaseella kylkiluiden poraamista voi käyttää verbinä, niin Morata olisi ehkä siinä rajoilla. Löytyisihän sieltä tosin Portugalin joukkueesta Pepe, mutta vaikka lakritsista tykkäänkin, niin johonkin pitää raja vetää jo ihan pelkän kusipäisyyden takia.

Eli ainakin viisi sellaista pelaajaa, jotka pääsisivät Suomen maajoukkueen avaukseen suorilla ja muutenkin ihan hyvän tasoisia pelaajia. Kai tuolla joukkueella jotenkin pärjäisi.

EURO 2016: Lyhyen syötön idea

Eilisessä pelissä Englanti-Wales huomioni kiinnittyi Englannin keskikentän pelinrakentelun hitauteen. Pelin aikana Dier, Alli ja Rooney liikkuivat keskikentällä lukuisia kertoja poikittain palloa kuljettaen ja samalla miettien mahdollisia ratkaisuja. Tätä katsellessani tajusin taas yhden asian systeemin ja pelitavan merkityksestä ja nimenomaan siitä, miksi ajoissa annettu lyhyt syöttö on usein hyvä ratkaisu.

Antamalla lyhyen syötön riittävän ajoissa, siirrät paineen pois itsestäsi ja saat hetken aikaa tarkkailla ympäristöä ilman, että tarvitsee pelätä karvaajia. Kun pallo tulee sinulle hetken päästä takaisin, niin olet paljon paremmin selvillä siitä mikä ratkaisu voisi olla paras hyökkäyssuuntaan. Ja jos mitään selkeää ei heti näy, niin syöttämällä pallo taas eteenpäin, saat taas hetken lisää aikaa rauhassa tarkkailla uusia paikkoja tai tarjoat joukkuekaverillesi mahdollisuuden hyödyntää tilanne, jonka hän on nähnyt.

Espanja on onnistunut luomaan tästä toimivan koko joukkueen pelitavan. Pelaajat liikuttavat palloa nopeasti ja liikkuvat itse uudestaan vapaaseen paikkaan samalla etsien jo ratkaisua siihen, mitä tehdä seuraavaksi. Ranskan keskikenttä, pääosin Payet, tekee tätä jossain määrin. Kroatian keskikenttä Modricin ja Rakiticin johdolla on myös sisäistänyt tämän pelitavan. Ja jos katsoo miten Saksa toimii, niin Kroosin ja Khediran johdolla keskikenttä hakee itselleen aikaa siirtelemällä palloa.

Meille monille tämä pelitapa on tuttu jo Litmasen peliesityksistä. Kaverini totesi sarkastisesti Litin pelitavasta: 'siellä se liikkuu käsi pystyssä linjojen välissä ja syöttää heti takaisin saatuaan pallon'. Jos alat miettimään ratkaisua pelinrakenteluun siinä vaiheessa, kun sinulla on pallo jalassa, olet monesti myöhässä. Puolustuksen on myös helpompi reagoida pallollisen pelaajan ratkaisuihin, jos tämä käyttää aikaa tekemisiinsä. Samaan aikaan, kun sinä haudot palloa, pelikaverillasi voi olla jo loistava ratkaisu valmiina, mutta hän tarvitsee sen pallon voidakseen tehdä jotain.

1980-luvulla Brasilian maajoukkue erikoistui kuvioihin, joissa palloa siirreltiin syöttökuvioilla, joiden ideana oli luoda maalipaikka ketjussa viidentenä tai kuudentena olevalle pelaajalle. Liian usein nykyfutiksessakin edelleen näkee joukkueita, joissa pelinrakentelu kuuluu yhdelle pelaajalle ja tämä on ainoa, joka uskaltaa tehdä ratkaisuja. Näiden joukkueiden pitäisi herätä tälle vuosituhannelle ja opetella syöttämään pallo ajoissa.

EURO 2016: Belgiasta ei ole mestariksi

Italia osoitti Belgialle systeemin merkityksen. Vaikka sinulla olisi joukkueellinen lahjakkaita pelaajia, jalkapallo on nimenomaan joukkuepeli, jossa yhteistyö ratkaisee. Tänään Italia oli Belgiaa valovuoden edellä pelin taktisella puolella. Huolestuttavinta Belgian kannalta oli se, että joukkueen peli ei ole kehittynyt yhtään kahden vuoden aikana vaan joukkue näyttää täsmälleen samanlaiselta kuin MM-kisoissa. Vika ei voi olla enää missään muualla kuin valmentajassa.

Valmentajan ammattitaidottomuutta kuvasti mielestäni myös pelaajavalinnat. Joukkueella oli kentällä kolme puolustavaa keskikenttää, joista yksikään ei pystynyt peittämään Italian syöttöjä puolustuksen keskustaan. Eniten näistä ihmettelen Marouane Fellainin kentällä oloa. Mies oli mielestäni jo yliarvostettu Evertonissa ja ManUssa ollessaan ei oikein tunnu mahtuvan joukkueeseen, mutta siitä huolimatta on järjestään Belgian avauksessa. Tänään epämääräistä ja laiskanoloista ympärijuoksentelua kentällä, tyhmiä rikkeitä vastustajan boksissa ja röykkiöisiä kosketuksia palloon. Mukaan tosin mahtui yksi hyvä syöttö, mutta löytäähän se sokea kanakin joskus jyvän.

Toinen kikkarapää Alex Witsel erottui kentällä vielä vähemmän. Välistä tuntui siltä, että Belgialla ei ollut yhtään puolustavaa keskikenttää, kun kumpikin karvapallo lönkytteli kentällä täysin turhan oloisina. Radja Nainggolan aina välistä näkyi kentällä irokeesinsa ansiosta ennen vaihtoa, mutta aika heikko suoritus häneltäkin siihen nähden, että hänen olisi pitänyt tuntea italialaiset vastustajansa hyvin.

Italia pelasi kautta linjan erinomaisesti, mutta hyökkäyspäässä Graziano Pelle esitti yhden parhaista keskushyökkääjäpeleistä tähän asti. Hän oli koko ajan pelattavissa, jakoi palloa erinomaisesti ja pääsi vielä lopussa tekemään maalin toisen huippuonnistujan Antonio Candrevan syötöstä. Tällä esityksellä Italia nosti itsensä kisojen suosikkien joukkoon, mutta jatkopelit osoittavat, että osaako joukkue oikeasti muuntua vai oliko kyseessä vain hyvä scouttaus alkulohkon etukäteen hankalimmasta vastustajasta.

Belgian pitää jatkossa keksiä jotain muuta kuin Inter Milan-taktiikka, jossa häviöllä ollessa otetaan kentälle hyökkääjiä puolustajien tilalle. Ruotsi ja Irlanti vaikuttivat sen verran kevyiltä illan eka pelissä, että jatkopaikka todennäköisesti aukenee, mutta sen jälkeen tulee melko pian lihavan leidin laulu ja joukkue lähtee kotiin. Jos kahdessa vuodessa ei ole onnistuttu löytämään minkäänlaista systeemiä, niin reilussa viikossa se on täysi mahdottomuus.

EURO 2016: Pelaajien tuoreus

Eilen oli porukassa puhetta siitä, miten tuoreita pelaajat ovat. Ensimmäisessä pelissä Ranskan valmentaja vaihtoi toisella jaksolla kentältä pois kaksi joukkueen isoa nimeä eli Antoine Griezmannin ja Paul Pogban. Itselleni tuli mieleen heti, että molemmilla on varmasti paljon pelejä tältä kaudelta ja siksi on järkevää säästää pelaajia jatkopeleihinkin. Pikainen googlaus kertoi sitten asiasta lisää.

Press Association Sport teki tutkimuksen, jossa käytiin läpi kaikki EM-kisoihin osallistuvat pelaajat ja heidän peliminuuttinsa. Kyseinen tutkimus lienee maksullinen, mutta sen sisältämää informaatiota löytyi paristakin paikasta: Irish Examiner (kaikkien joukkueiden minuutit), Daily Mail ja Sky Sports.

Minulle lievä yllätys oli se, että Ranskan pelaajilla on menneeltä kaudelta eniten minuutteja joukkueena. Kakkosena oli Espanja, jonka odotin olevan kärjessä ja kolmantenakin on lievä yllätysjoukkue eli Portugali. Espanjalla on joukkueessa 16 pelaajaa, jotka ovat aloittaneet vähintään 40 peliä tällä kaudella, kun vastaava luku Ranskalla oli 14 ja Englannilla ja Saksalla tällaisia pelaajia oli 13. Portugalilla kyseinen luku oli 12 eli siitä voisi vetää johtopäätöksen, että joukkueen peliminuutit kasautuvat muita selkeämmin hiukan pienemmälle määrälle pelaajia.

Kun katsoo pelaajien henkilökohtaisia minuutteja, niin Griezmannin ja Pogban vaihdot olivat varsin järkeviä, sillä Griezmann on ko. listalla yhdeksäs ja Pogbakin Irish Examinerin mukaan top 20:ssä. Tämän valossa ei ole mikään ihmekään, että Payet oli joukkueen hyökkäyspelissä selvästi pirtein, sillä hänen minuuttinsa Who Scoredin mukaan ovat selvästi pienemmät.

Nyt kun EM-kisat laajenivat, niin finaaliin menevälle joukkueelle tulee kuukauteen seitsemän peliä. Alkulohkosta pääsee suhteellisen helposti jatkoon, joten sen aikana on mahdollista lepuuttaa pelaajia. Pudotuspelivaiheessa finaalijoukkueelle tulee kuitenkin neljä peliä kahdessa viikossa pitkän kauden päälle. Tämän valossa Saksa ja Belgia saavat lievän edun Ranskaan ja Espanjaan nähden ja Italia on liikkeellä suhteellisen tuoreella joukkueella, jos minuuteilla on merkitystä.

Mediassa yleisesti yhdeksi yllättäjäksi veikattu Itävalta on sitten tämän mukaan todella vahva, koska joukkue on kisoissa pienimmällä minuuttimäärällä ja joukkueella on vain kaksi pelaajaa, jotka ovat aloittaneet tällä kaudella 40+ peliä.

Menestystä tuskin voidaan suoraan katsoa tästä taulukosta, mutta peleissä, joissa ratkaisut ovat erittäin tiukoilla, voi tuoreudella olla vaikutusta. Pitkän kauden rasitukset myös altistavat pelaajat herkemmin loukkaantumisille ja siten voivat aiheuttaa ongelmia turnauksen jatkovaiheissa. Juuri tästä syystä loppuun tyypillisesti jaksavat joukkueet, joilla on levein materiaali.

EURO 2016: Itseluottamus ja pelin 'lopettaminen'

Kahden ensimmäisen päivän aikana itselleni on noussut pari asiaa kisoista esille. Miettiessäni joukkueiden suorituksia, joukkueen sisäinen itseluottamus jopa kansallisella tasolla, on mielestäni erittäin tärkeä kisasuoritusta ajatellen. Ranska sai valtavan lisän Payetin voittomaalista ja jatkossa pari heikompaa suoritusta tuskin siihen vaikuttaa, joten isännille voi povata hyvää menestystä. Toisin olisi voinut olla, jos peli olisikin päättynyt tasapeliin.

Toinen joukkue, joka olisi tarvinnut tätä boostia, oli Englanti. Yliajalla tullut tasoitus tuntuu varmasti karvaalta ja jatkossa tilanne onkin paljon hankalampi. Toinen tavoitteista jäävä suoritus seuraavasta pelistä Walesia vastaan ja kisojen loppuminen alkulohkoon voi olla pelottavakin mahdollisuus. Wales lienee taas Ranskan lisäksi se joukkue, joka sai uskoa omaan peliinsä roppakaupalla.

Jos mietitään loppuja mestarisuosikkeja, niin Saksa ja Italia tuskin hätkähtävät tippaakaan pienistä kompuroinneista ja klaaraavat tiensä jatkoon. Espanjakin on saanut sen verran menestystä viime aikoina, että joukkue kestää ehkä yhden kolhun, mutta hankala alkulohko olisi paljon mukavampi pelata läpi heti alusta onnistuneilla suorituksilla.

Belgia lienee osittain kysymysmerkki, koska nuorehko joukkue ja sen niskaan asetetut onnistumispaineet voivat kohota joukkueelle isoksikin esteeksi, jos avausottelu ei mene toiveiden mukaisesti. Omat mustat hevoset Kroatia ja Puola tarvinnevat heti alusta positiivista tulosta, että mahdollisuuksia isompaan menestykseen olisi olemassa, mutta pienemmät odotukset voivat toisaalta myös taata hieman paineettomampaa pelaamista.

Toinen asia joka tuli tämän toisen pelipäivän aikana esille oli pelin 'lopettaminen'. Tällä termillä tarkoitan sitä kuinka varmistaa johtoasemassa joukkueen voitto. Sveitsi oli ihan hilkulla menettää johtoasemansa vajaalla pelannutta Albaniaa vastaan ja Englanti meni perinteiseen tapaan kämmäämään johtonsa yliajalla Venäjää vastaan.

Molemmat joukkueet syyllistyivät siihen perinteiseen johtoasemassa pelaamiseen eli voittoa lähdettiin varmistelemaan puolustamalla sitä eikä johtoa lisäämällä. Olisi mielenkiintoista nähdä tilastoja siitä, kuinka usein johtoasemassa oleva joukkue on menettänyt maalin johdon pelitavasta riippuen. Oma mielikuvani on se, että yllättävän usein joukkue menettää johtoaseman juuri passiivisuuden takia. Myös Ranska joutui tämän takia ongelmiin omassa pelissään.

Parin viime vuosikymmenen aikana Manchester United osoitti sen, että jos olit johdossa sitä vastaan, niin passiivisesti pelaamalla tyypillisesti menetit johtosi. Ja Espanja osoitti oman voittoputkensa aikana, että paras tapa puolustaa on pitää palloa ja hakea itse aktiivisesti lisäosumia. Aina Espanjalla tämä aktiivisuus ei ollut ihan samalla tasolla kuin tasatilanteessa, mutta joukkue ei kuitenkaan antanut pelin viemistä vastustajalle vaan pyrki itse määräämään miten peli kulki. Kaksi Euroopan mestaruutta ja yksi MM-kulta antavat mielestäni tälle ajatustavalle vahvaa tukea.

Jatkossa onkin mielenkiintoista seurata kuinka johtoasemassa olevat joukkueet pelaavat ja odotan ainakin osalta joukkueista halua ratkaista peli tekemällä lisää maaleja sen sijaan, että yritetään turvata johtoasema.

Suosikkikirjailijat: L

Klassikko-osastolle löytyi tästä kirjaimesta huomattavan monta osallistujaa. Louis L'Amour oli teiniaikana eniten arvostamani länkkärikirjailija, jos kioskikirjallisuutta ei lasketa (Morgan Kane rulz!). Ursula K. Le Guin kiinnosti myös scifin osalta, mutta Maameren tarinat on yksi parhaista fantasiamaailmoista, johon olen törmännyt. Stanislav Lem kuuluu myös teinivuosien suosikeihin ja Kyberias oli ehkä se eniten pitämäni. C.S. Lewis lienee monelle tuttu Narniasta, mutta Ransom-trilogia on yksi varhaisista scifi-klassikoista ja vaikka hieman vanhentunut, niin silti tutustumisen arvoinen. Sitten tuoreempiin tapauksiin.

Joseph Lallo tuli minulle tutuksi fantasiasarjansa kautta. Aloitustrilogia on hyvin kirjoitettu ja Lallo laajentaa maailmaa lisäteoksissaan, mutta pidän enemmän hänen scifi-sarjastaan, jossa seurataan Trevor 'Lex' Alexanderin seikkailuja. Scifi-sarjassa on reilusti vauhtia ja sopivan humoristinen ote, joten hiukan kevyemmällä otteella kirjoitetusta scifistä pitäville ehdottomasti suositeltava, muillekin tutustumisen arvoinen.

Ann Leckie nousi scifimaailman tietoisuuteen ensimmäisellä kirjallaan Ancillary Justice, joka voitti kaikki suurimmat scifipalkinnot (Hugo, Nebula, Arthur C. Clarke Award). Kirja on maineensa tasolla ja trilogian kaksi muutakin osaa ovat erinomaisia. Tyyliltään rauhallisempaa ja pohtivampaa scifiä erinomaisella teemalla.

Elmore Leonard kuuluisi ehkä omalta osaltaan klassikko-osastolle, sillä hän julkaisi ensimmäiset kirjansa 1950-luvulla. Itse tutustuin kuitenkin hänen tuotantoonsa vasta vuosituhannen vaihteen tuntumassa, joten laitetaan hänet tänne puolelle. Olen pitänyt hänen erikoisista dekkari/mysteeritarinoista ja hänen teoksistaan on myös tehty useita elokuvia. Kaikille vähän erikoisemman ja kieromman ystäville.

Scott Lynch on Gentleman Bastards-sarjan luoja. Kirjoja on toistaiseksi kolme ja ensimmäinen ehkä karvan verran parempi kuin kaksi seuraavaa. Kirjat sijoittuvat melko geneeriseen fantasiamaailmaan, joka toimii taustana mestarihuijari Locke Lamoran ja hänen ystäviensä seikkailuille. Ehdottomasti parhaasta päästä varas/huijaritarinoita.

Työhakemuksen kirjoittamisen aiheuttama mielihyvä

Kirjoittelin taas pari työhakemusta ja rupesin sitten pohtimaan, että minkä takia olo tuntuu hakemusten kirjoittamisen jälkeen niin hyvältä. Tajusin, että olin juuri käyttänyt toista tuntia omien taitojeni kehumiseen, joten sain luotua itselleni mielikuvan siitä, että olen oikeastaan aika loistava tyyppi. Tässähän ei sinällään ole mitään vikaa, mutta valitettavasti tämä ei ole pysyvä tila.

Samalla tavalla kuin nuoruusvuosina discossa ennen tanssiinhakemista suoritetussa psyykkauksessa oman pään sisällä ja kavereiden kanssa, niin tässäkin vahvaa hyvänolontunnetta seuraa sitten helposti mahalasku. Negatiivisen vastauksen voi antaa monella tavalla. Vastaanottajan puolella olen oppinut sen, että kohtelias ja asiallinen kieltäytyminen on aina helpompi hyväksyä kuin tekosyitä viljelevä. Valitettavasti useimmiten on tyytyminen siihen vähän heikompaan palautteeseen.

Pahin tilanne on se, että jos sinuun ei kiinnitetä mitään huomiota. Liian moni työnantaja jättää vastaamatta hakemukseen ja tämä aiheuttaa vain epävarmuutta ja turhaa toivoa hakijassa. Josko sieltä sittenkin jotain vielä kuuluisi. Parhaita ovat ne työnantajat, jotka ilmoittavat hakuprosessin eri vaiheista hakijalle. Tällöin ei mikään jää epäselväksi ja samalla hakija saa tunteen, että häneen on suhtauduttu asiallisesti.

Nyt pitää vain taas nautiskella siitä, että minähän olen oikeastaan aika hyvä tyyppi ja päätökset tulevat sitten jossain vaiheessa, jos tulevat.

EURO 2016: Voittajan rakennusainekset

Kesäkuussa on taas odotettavissa tiukkaa television tuijotusta, kun lauma äijiä ravaa kentällä synteettisen nahkakuulan perässä. Luvassa on teatraalisia kaatuilemisia, tuomarille valittamista, kovaa taklaamista ja välistä muutama hyvä pelisuorituskin. Jos Linekeriin on uskomista, niin Saksasta tulee Euroopan mestari, mutta aina voi pohtia miksi.

Itse uskon, että mestaruuden tulee voittamaan se joukkue, joka onnistuu toteuttamaan omaa pelisysteemiään parhaiten. Systeemin identiteetti on paljon pienempi asia kuin usko, joka pelaajilla on systeemiin. Tämä selviää parhaiten tutkimalla hiukan historiaa. Koska oma lajituntemukseni alkaa pääosin 80-luvulta ja se on mielestäni aika jolloin jalkapallokin muuttui enemmän yksilöurheilusta joukkuelajiksi, aloitetaan sieltä.

1980-luvun yksi parhaista maajoukkueista ja ehkä yksi parhaista joukkueista yksilöinä koskaan oli Brasilian maajoukkue 1982 MM-kisoissa. Mestaruuden vei kuitenkin Italia Catenaccio-taktiikan viimeisillä voimilla. Italia olikin ensimmäinen joukkue, joka oli selvästi panostanut siihen kuinka koko joukkue pelasi ja uhrasi pahimmillaan taitavat pelaajat systeemin alle. Tämä oli kuitenkin turnaus, joka nosti selvästi esiin joukkueen pelisysteemin tärkeyden. Pelkkä taito ei enää riittänyt.

EM1984 ja MM1986 olivat vielä osoituksia siitä, että yksi huippupelaaja (Ranskalla Platini ja Argentiinalla Maradona) voi kantaa joukkuettaan, mutta molemmilla oli jo ympärillään hyvä joukkue ja hyvin rakennettu systeemi. EM1988 oli sitten ensimmäinen vahva osoitus siitä mitä Ajaxissa alkunsa saanut 'totaalinen jalkapallo' voi saada aikaan. Hollannin joukkue van Bastenin, Gullitin ja Rijkaardin johdolla ja valmentajanaan Rinus Michels, jota pidetään yhtenä tärkeimmistä pelisysteemin kehittäjistä, oli selkeästi kisojen paras joukkue ja yhdisti erinomaisella tavalla huippuyksilöiden taidot ja koko joukkueen pelitavan.

Ensimmäisenä keinot tätä vastaan kehitti Saksa, joka voitti 1990 MM-kisat pelaamalla sitä ikävintä 'robottijalkapalloa', jolta Saksan systeemi näytti ja tuntui hyökkäävämmän jalkapallon fanin silmistä. Joukkueessa oli jo kuitenkin nähtävissä symbioosi taitavien pelaajien (Klinsmann, Littbarski, Matthaus) ja duunarien välillä. Kaikki sitoutuivat systeemiin ja tulos oli sen mukainen.

EM-kisat 1992 olivat yllätys kaikille, kun Tanska tuli varasijalta kisaan ja voitti sekä Hollannin että Saksan matkallaan mestaruuteen. Nautittavinta kyseisissä kisoissa oli seurata juuttien iloa sekä kentällä että katsomossa. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse tehdä asioita hampaat irvessä onnistuakseen.

1994 MM-kisat olivat päinvastainen esimerkki. Brasiliassa oli vihdoinkin tajuttu mitä voittamiseen tarvitaan. Vahvasti puolustukseen turvautuva systeemi ja kärjessä kaksi huippupelaajaa (Romario ja Bebeto) riitti niukasti voittamaan oppi-isä Italian, joka ei aivan samalle tasolle pystynyt Roberto Baggion johdolla. Loppuottelu oli kuitenkin 0-0-tuloksesta riippumatta erinomainen esitys taktiikoiden toimivuudesta eikä sinällään tylsä peli, mutta kisojen ja ehkä yksi MM-kisojen historian parhaista peleistä oli pudotuspelien ensimmäisen kierroksen ottelu Romania-Argentiina.

EM1996 oli sitten Saksan vanhan systeemin viimeinen voitonhenkäys ennen kuin Ranska esitteli oman versionsa taito- ja duunaripelaajien yhdistämisestä. Zidane yhdessä Henryn ja Trezeguetin kanssa huolehti hyökkäämisestä ja kolme puolustavaa keskikenttää (Petit, Deschamps, Karembeu/Vieira) huolehtivat siitä, että puolustus sai riittävästi tukea. Tuloksena kaksi voittoa peräkkäisissä kisoissa.

MM2002 oli esimerkki siitä Brasiliasta, joka voi voittaa maailmanmestaruuksia miten haluaa, mutta sellaisen uusi tuleminen ei tällä hetkellä näytä todennäköiseltä. Iloinen ja taitava, hyvin yhteenpelaava joukkue teki kisoissa 18 maalia, kun Saksa (14) oli ainoa muu maa, joka sai tehtyä enemmän kuin kymmenen maalia. Tämä oli kuitenkin vain hetkittäinen tuulahdus hyökkäävämmästä pelistä, jossa luotetaan yksilöihin unohtamatta koko joukkueen peliä, ennen kuin tapahtui paluu takaisin puolustavampaan tyyliin.

Vuonna 2004 oli jälleen vuorossa yllättävämmät kisat, kun voittoon venyi Kreikka, jolta ennen kisoja tuskin kukaan odotti mitään. Kreikka onnistui omassa pelisysteemissään toteuttamaan Ranskan esittämän puolustustyylin ja tekemään ratkaisupeleissä sen ainoan voittoon tarvittavan maalin. Seitsemän tehtyä maalia kuudessa pelissä riitti mestaruuteen, kun puolustus piti oman maalin puhtaana pudotuspeleissä.

MM2006 jää historiaan yhtenä rumimmista kisoista mitä on pelattu. Hollannin ja Portugalin pudotuspelissä annetut 16 keltaista ja 4 punaista korttia olivat jopa liian vähän kyseiseen peliin. Kun FIFAn presidentti Sepp Blatter pelin jälkeen ristiinnaulitsi pelin tuomarin liiallisista korteista näkemättä itse peliä, muuttui tuomarilinja lopputurnauksen ajaksi kaiken sallivaksi. Jatkoon pääsi rappaamalla enemmän. Loppuottelussa sentään törkein sikailu jäi kiinni, mutta muuten kisat eivät antaneet positiivista kuvaa jalkapallosta.

EM2008 toi taas totaalisen jalkapallon maailmankartalle. Espanja oli vihdoin löytänyt oman systeeminsä ja saanut kasvatettua sille myös sopivan ikäluokan, joka dominoi kolmet peräkkäiset kisat. Espanjan systeemi voi olla välistä erittäinkin tylsä seurata, mutta se on erinomainen esimerkki siitä, mitä oikealla systeemillä voi saada aikaiseksi.

Edellisissä MM-kisoissa nähtiin sitten erilaisia versioita siitä, miten Espanjan systeemiä joko kopioidaan tai se estetään. Brasilia yritti palata vanhaan yhden tähden ympärille rakennettuun systeemiin ja selvisi tuomareiden suosiollisella avustuksella välieriin asti. Argentiina teki saman hiukan paremmin, mutta kärsii edelleen liiallisesta Messi-keskeisyydestä. Chilen aika ei ollut vielä koittanut, mutta se on tällä hetkellä Etelä-Amerikan maista se joukkue, jolla on vahvin mielikuva omasta systeemistä.

Euroopan maista Hollanti lähti liikkeelle pyrkien eliminoimaan muiden pelitavan. Alkulohkossa tämä vielä toimi, kun aikaa valmistautumiseen oli ollut riittävästi, mutta lopussa pelitapa muodostui liian passiiviseksi ja se kostautui. Samalla unohtui oma identiteetti ja osittain sen takia Hollantia ei tänä kesänä televisiosta nähdä. Espanja ei ollut uusiutunut riittävästi ja Belgia ja Ranska eivät olleet vielä riittävän vahvasti selvillä omasta systeemistään ja liian nuoria. Saksa oli sen sijaan onnistunut luomaan Joachim Löwin johdolla parissa edellisissä kisoissa uuden pelitavan ja ajamaan sen sisään joukkueeseen ja saamaan samalla riittävän määrän kokemusta voittamiseen.

Tämän pohjalta kun alkaa miettimään tämän kesän kisoja, niin Saksa nousee selväksi voittajasuosikiksi, mikäli se pystyy täyttämään Lahmin jättämän johtajuusaukon joukkueessa. Schweinsteiger lienee vahvin ehdokas johtajaksi, mutta heikko kausi ManUssa saattaa tietää penkkipaikkaa ja sieltä on hankala johtaa. Muut ehdokkaat (Khedira, Hummels, Kroos, Ozil, Muller) kokeneemmista pelaajista ovat kaikki persoonaltaan valjumpia persoonia. Mikäli Saksa löytää itselleen ns. kenttäkenraalin, niin joukkue on vahvoilla selkeän systeemin ja laajan materiaalin vuoksi.

Ranska isäntämaana ja nuorena nousevana joukkueena on tiukka haastaja, mutta käyvätkö paineet liian kovaksi ja riittääkö kokemus tiukoissa paikoissa. Ranska halunnee välttää Saksan ennen finaalia, jossa voi mennä täysillä ilman paineita, jos sinne selviää. Dimitri Payet nousee kisojen tähdistöön, mikäli saa peliaikaa riittävästi.

Englantia hehkutetaan perinteisesti ja tällä kertaa siihen voi olla jopa aihettakin. Joukkueella on kerrankin riittävästi potentiaalia hyökkäyspäässä ja keskikentälle tuntuu olevan tarpeeksi tarjokkaita. Puolustus tosin voi osoittautua liian heikoksi ja suurimmaksi esteeksi nousee Hodgsonin perinteinen 4-4-2-systeemi, josta kaikki tietävät mitä on tulossa. Jos Englanti tarjoaa jotain uutta, niin sillä lienee mahdollisuus välieriin, mutta itse uskon, että tie nousee pystyyn viimeistään puolivälierissä.

Espanja jatkaa omalla tyylillään ja kysymys lienee siinä, että onko Del Bosque onnistunut uudistamaan joukkuetta riittävästi. Mestaruusaikojen isoista nimistä hyökkävimmissä rooleissa on jäljellä enää Iniesta ja Fabregas eli nyt nähdään onko Espanjan seuraava sukupolvi yhtä hyvä. Minun mielestä ei ole, mutta nälkää on varmasti enemmän ja se voi kantaa aina välieriin saakka.

Belgiaa ihailtiin jo edellisissä MM-kisoissa ja joukkueella on kokemusta ja nälkää sopivan oloisesti, joten se nousee ainakin omalla listallani Saksan ykköshaastajaksi. De Bruyne, Hazard ja Lukaku ovat parhaana päivänään maailman huipputasolla ja joka paikalle löytyy hyväntasoisia pelaajia riittävästi. Vincent Kompanyn loukkaantuminen kauden lopussa voi aiheuttaa ongelmia puolustuksessa, mutta enemmänkin ehkä johtajatasolla. Jos joukkue uskaltaa pelata samanlaisella rohkeudella kuin USA:ta vastaan MM-kisoissa 2014, niin mahdollisuuksia on.

Italialla on menossa vieläkin sukupolven vaihdos ja edelleen isoimmat nimet joukkueessa ovat tuttuja vuosien takaa. Tämä ei lupaa suuria, mutta Italia on niitä maita, jolla systeemi on aina hyvin hallussa ja sopivalla tuurilla systeemi voi kantaa pitkällekin. Itse povaan Italialle kuitenkin samaa kohtaloa kuin Englannille eli viimeistään puolivälierissä nousee seinä vastaan.

Yhden ison tähden varassa sinnitteleviä joukkueita ovat Portugali ja Ruotsi ja vaikka molemmilla on selkeä systeemi, niin CR7 ja Zlatan eivät ole riittävän hyviä viemään joukkueitaan päätyyn asti. Itävalta oli karsinnoissa Englannin jälkeen paras maa (28 pistettä 30:stä), mutta vastus pudotuspeleissä tulee olemaan selvästi kovempi kuin karsinnoissa. Jatkopaikka helposta alkulohkosta pitäisi kuitenkin olla selviö.

Itse uskon, että kisojen musta hevonen tulee olemaan joko Puola tai Kroatia. Molemmilla on alla hyvä karsinta ja kummallakin on laaja ja laadukas materiaali. Kisoissa nähdään onko systeemi sitten ajan tasalla, sillä kummankin alkulohko on selvästi sieltä hankalammasta päästä. Jatkopaikan myötä kuitenkin usko omiin kykyihin voi viedä pitkällekin.

Pudotuspeleissä joukkueiden tiet voivat joutua jo aikaisinkin ristiin, mutta itse veikkaan välieriin Saksaa, Ranskaa, Belgiaa ja Kroatiaa. Isäntien kannalta ihannefinaali olisi tietysti Saksaa vastaan ja sieltä voitto, mutta itse toivoisin näkeväni Saksan ja Belgian yhteenoton sopivassa vaiheessa, sillä ne pelaavat mielestäni tällä hetkellä mielenkiintoisinta jalkapalloa Euroopassa. Kesällä nähdään sitten mitä tapahtuu.