Näin vuoden lopuksi sitten loput kirjailijat yhdessä isommassa paketissa.
Klassikot: J.R.R. Tolkien.
Muut hyvät vanhat:
Roger Zelazny on yksi ensimmäisistä scifi/fantasiakirjailijoista, johon olen tutustunut. Suuria mielikuvia ei ole jäänyt, mutta pidin nuorempana kovasti Kujanjuoksu (Damnation alley)-kirjasta.
Sitten tuoreempiin hyllyistä löytyviin kirjailijoihin.
Adrian Tchaikovsky on minulle tuttu fantasiasarjasta Shadows of the Apt, joka kikkailee ihan mielenkiintoisesti uudenlaisilla älykkäillä roduilla. Sujuvaa, mutta muuten melko perinteisen oloista fantasiaa.
Carrie Vaughn lienee tunnetuin pääsarjastaan, joka keskittyy ihmissusi Kitty Norvillen tekemisiin ja tapahtumiin eli jälleen yksi urbaanin fantasian kirjailija. Pidin sarjan alkupuolesta kovastikin, mutta syystä taikka toisesta sarjan taso laski romahdusmaisesti jossain kahdeksannen ja yhdeksännen osan kohdalla ja lopetin siihen. Genrestä kiinnostuneille voi kuitenkin alkupäätä suositella.
Vernor Vinge on kirjailija, joka kirjoittaa normaalin työnsä sivussa. Johtuneeko miehen taustasta tieteessä (matematiikan/tietotekniikan professori) hänen kirjansa ovat melko pitkälle vietyjä tietelliswssä ideoinnissa. Tämä on myös osa kirjojen kiinnostavuutta.
David Weber on kirjailijana hyvin tuottoisa. Kirjalista käsittää lähemmäs 70 teosta, joista iso osa keskittyy Honor Harrington-sarjassa luotuun maailmaan. Kyseinen sarja on melko puhdasta militaryscifiä, joka alkaa hyvin, mutta paisuu edetessään massiviseksi jorinoinniksi useissa eri näkökulmissa sodan eri puolilta. Alku hyvää, loppu ei minun makuuni.
Brent Weeks on kirjoittanut kaksi fantasiasarjaa, joista jälkimmäinen, The Lightbringer Series, on vielä kesken. Sujuvaa herooista fantasiaa, jossa paljon erikoisia kikkailuja maailman ja taikuuden suhteen. Weeks ei epäröi käyttää perinteisiä fantasiaelementtejä kirjoissaan ja lainaa surutta joka puolelta. Toimii kuitenkin varsin hyvin.
Martha Wells on kirjoittanut pääasiassa kahteen eri maailmaan sijoittuvia tarinoita. Ile-Rien-sarja sijoittuu pääosin viktoriaanisen tyyliseen maailmaan, jossa taikuus kuitenkin toimii. Raksura-sarja on sitten taas hyvinkin erilainen fantasiamaailma täynnä erilaisia rotuja. Kirjojen ytimessä on usein erilaisten kulttuurien kohtaaminen ja siitä syntyvät ristiriidat, mutta painopiste on kuitenkin vahvoissa hahmoissa ja heidän tekemisissään. Henkilökohtaisella top 10-listalla.
Tad Williams on kirjailija, joka nousi suosituksi ensimmäisellä sarjallaan Memory, Sorrow and Thorn, joka on hyvin perinteistä fantasiaa. Tämän jälkeen hän kirjoitti Otherland-sarjan, joka sotkee mielenkiintoisella tavalla cyberpunkkia ja fantasiaa. Sitä seurannutta Shadowmarch-sarjaa sain luettua ensimmäisen osan alusta noin sata sivua. Eli hyvin vaihtelevia tarinoita erilaisiin lukutottumuksiin. Pidin kuitenkin alkupään tuotannosta ja yksittäinen novelli The War of the Flowers kuuluu suosikkeihini.
Chris Wooding on kirjoittanut sekä aikuisille että nuorille suunnattua kirjallisuutta. Itse olen lukenut kokonaan Tales of the Ketty Jay-sarjan sekä ensimmäisen osan The Braided Path-sarjasta. TotKJ on merirosvofantasiaa maailmassa, jossa liikutaan ilmalaivoilla. Kirjojen tunnelma on hyvin lähellä Pirates of the Caribbean-elokuvasarjaa monella tavalla ja itse pidin kirjoista. TBP-sarja vaikutti ensimmäisen osan perusteella melko tavalliselta fantasialta enkä ollut hahmoista kiinnostunut, joten se jäi siihen.
Janny Wurts on kirjoittanut suhteellisen paljon ja hänen pääsarjansa (Wars of Light and Shadow) on minulta kokematta, mutta yhdessä Raymond. E. Feistin kanssa kirjoitettu Empire-sarja on tutustumisen arvoinen kaikille perinteisemmän fantasian ystäville. Sen lisäksi To Ride Hell's Chasm on yksi parhaista yksittäisistä fantasiatarinoista, jonka olen lukenut.
Kaikkien luettelemieni kirjailijoiden lisäksi löytyisi varmasti iso kasa kirjailijoita, joilta olen lukenut yksittäisiä hyviä kirjoja, mutta niiden luettelemiseen ei enää energia riitä. Isomman listan spekulatiivisen fiktion kirjailijoista löytää wikipediasta osoitteista:
https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_fantasy_authors ja
https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_science_fiction_authors
keskiviikko 28. joulukuuta 2016
perjantai 16. joulukuuta 2016
Työttömyyden ratkaisu numeroina
Jo jonkin aikaa olen leikitellyt ajatuksella työttömyyden poistamisesta lyhentämällä viikottaista työaikaa. Jotta asia vähän kehittyisi, niin ajattelin tehdä hiukan laskemista siitä mitä tapahtuisi, jos näin kävisi. Tilastotiedot on otettu Tilastokeskuksen sivuilta. Asian yksinkertaistamiseksi olen määritellyt työviikon työtuntien määräksi 37,5 tuntia.
Suomessa oli vuonna 2015 työllisiä 2 437 000 ja työttömiä keskimäärin 252 000 henkeä eli kokonaistyöväestöstä työttömiä oli hiukan vajaa 10%. Samana vuonna tehtyjä työtunteja oli yhteensä 3.9 miljardia tuntia. Vuosityöaika per työntekijä oli 1620 tuntia. Jos tämä tuntimäärä jaetaan viikkotunneilla (37,5), niin työviikkojen määräksi saadaan 43,2 viikkoa. Eli keskivertona suomalainen työntekijä on vuodessa vajaat 9 viikkoa lomalla tai vapaalla.
Perusajatus omassa ideassani työttömyyden poistamisesta on muuttaa työajan määrittelyä. Sen sijaan, että meillä on kiinteä ja vakioitu työaika, jonka muuttaminen on ihan helvetin vaikea homma ammattiliittojen ja puolueiden takia, niin unohdetaan konservatiivisuus ja jaetaan työaika kaikkien tekijöiden määrällä ja määritellään työaika sen perusteella. Opetetaan yritykset ja valtion ja kuntien hallinto joustavalle työajan määrittelemiselle siten, että jokaiselle riittää töitä.
Nykyisellä työmäärällä, jos viikottainen työaika pudotettaisiin 30 tuntiin, nyt työssä olevat henkilöt tekisivät vuodessa 1296 tuntia töitä ja puuttuva määrä pitäisi korvata palkkaamalla uusia työntekijöitä. Koska työaika laskisi 20 %, niin uutta työväkeä pitäisi saada saman verran tilalle. Mutta koska meillä on työttömiä vain 9,4 % työvoimasta, niin siirtyisimme huonosta työtilanteesta välittömästi työvoiman puutteeseen eli 20 %:n pudotus lienee alkuun liian suuri.
Miksi työ sitten kannattaisi jakaa tasan kaikkien kesken? Valtio maksaa kaikkien työttömänä olevien työttömyyspäivärahasta aina perusosan, joka vuonna 2015 oli keskimäärin 705 euroa kuussa. Nyt jos puolet työttömistä siirtyisi työnjaon perusteella työelämään, niin valtio säästäisi välittömästi vähän reilun miljardin (1 057 500 000 euroa, jos 125 000 työtöntä siirtyy töihin). Tämän voisi vaikkapa käyttää koulutuksen ylläpitämiseen.
Suuri älämölö nousisi tietysti siitä, että työajan lyhentäminen edellyttäisi palkkojen laskua vastaavassa suhteessa. Monelle ensimmäisenä ajatuksena varmasti tulisi mieleen, että minulta viedään rahaa, mutta tilalle tulevan vapaa-ajan luulisi sitä kompensoivan, kunhan verenpaine ennättäisi hetken laskea.
Osa työnantajista varmasti näkisi tässä kultaisen tilaisuuden pienentää henkilöstökuluja ja pyrkisi teettämään samat työt vanhalla työntekijämäärällä, mikäli työntekijät tähän vain suostuisivat. Helpoin tapa varmistaa uusien työaikojen kurissa pysyminen, olisi lisätä työaikalakiin ylityölle hintakerroin, joka takaisi sen, että työnantajan on halvempaa palkata uusi työntekijä sen sijaan, että hän vain teetättäisi vanhoilla työntekijöillä enemmän töitä.
Muutos uuteen työaikaan ei tapahtuisi helposti ja hetkessä, mutta kyseessä on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen asia. Ei yksikään kauppa kaatunut, kun kauppojen aukioloajat vapautuivat ja kaupat joutuivat hankkimaan uusia työntekijöitä muuttuneeseen tilanteeseen. Jos firman toiminta on niin tiukasti kiinni nykyisessä työajassa, että se ei pysty sopeutumaan uuteen tilanteeseen, niin se on jo valmiiksi niin jumissa, että on syytäkin mennä nurin.
Ja jos joku ajattelee omasta roolistaan työpaikallaan, että sitä on mahdoton korvata, jos hänen työaikansa muuttuu, niin suosittelen tekemään seuraavan korvaamattomuustestin. Ota vesilasi ja laita siihen reilusti vettä. Sen jälkeen upota etusormesi veteen ensimmäistä niveltä myöten, pidä sitä hetki vedessä ja ota se sitten pois. Jos veteen jäi kuoppa, niin olet korvaamaton. Muuten kannattaa hiukan väljentää sitä vannetta pään ympärillä.
Suomessa oli vuonna 2015 työllisiä 2 437 000 ja työttömiä keskimäärin 252 000 henkeä eli kokonaistyöväestöstä työttömiä oli hiukan vajaa 10%. Samana vuonna tehtyjä työtunteja oli yhteensä 3.9 miljardia tuntia. Vuosityöaika per työntekijä oli 1620 tuntia. Jos tämä tuntimäärä jaetaan viikkotunneilla (37,5), niin työviikkojen määräksi saadaan 43,2 viikkoa. Eli keskivertona suomalainen työntekijä on vuodessa vajaat 9 viikkoa lomalla tai vapaalla.
Perusajatus omassa ideassani työttömyyden poistamisesta on muuttaa työajan määrittelyä. Sen sijaan, että meillä on kiinteä ja vakioitu työaika, jonka muuttaminen on ihan helvetin vaikea homma ammattiliittojen ja puolueiden takia, niin unohdetaan konservatiivisuus ja jaetaan työaika kaikkien tekijöiden määrällä ja määritellään työaika sen perusteella. Opetetaan yritykset ja valtion ja kuntien hallinto joustavalle työajan määrittelemiselle siten, että jokaiselle riittää töitä.
Nykyisellä työmäärällä, jos viikottainen työaika pudotettaisiin 30 tuntiin, nyt työssä olevat henkilöt tekisivät vuodessa 1296 tuntia töitä ja puuttuva määrä pitäisi korvata palkkaamalla uusia työntekijöitä. Koska työaika laskisi 20 %, niin uutta työväkeä pitäisi saada saman verran tilalle. Mutta koska meillä on työttömiä vain 9,4 % työvoimasta, niin siirtyisimme huonosta työtilanteesta välittömästi työvoiman puutteeseen eli 20 %:n pudotus lienee alkuun liian suuri.
Miksi työ sitten kannattaisi jakaa tasan kaikkien kesken? Valtio maksaa kaikkien työttömänä olevien työttömyyspäivärahasta aina perusosan, joka vuonna 2015 oli keskimäärin 705 euroa kuussa. Nyt jos puolet työttömistä siirtyisi työnjaon perusteella työelämään, niin valtio säästäisi välittömästi vähän reilun miljardin (1 057 500 000 euroa, jos 125 000 työtöntä siirtyy töihin). Tämän voisi vaikkapa käyttää koulutuksen ylläpitämiseen.
Suuri älämölö nousisi tietysti siitä, että työajan lyhentäminen edellyttäisi palkkojen laskua vastaavassa suhteessa. Monelle ensimmäisenä ajatuksena varmasti tulisi mieleen, että minulta viedään rahaa, mutta tilalle tulevan vapaa-ajan luulisi sitä kompensoivan, kunhan verenpaine ennättäisi hetken laskea.
Osa työnantajista varmasti näkisi tässä kultaisen tilaisuuden pienentää henkilöstökuluja ja pyrkisi teettämään samat työt vanhalla työntekijämäärällä, mikäli työntekijät tähän vain suostuisivat. Helpoin tapa varmistaa uusien työaikojen kurissa pysyminen, olisi lisätä työaikalakiin ylityölle hintakerroin, joka takaisi sen, että työnantajan on halvempaa palkata uusi työntekijä sen sijaan, että hän vain teetättäisi vanhoilla työntekijöillä enemmän töitä.
Muutos uuteen työaikaan ei tapahtuisi helposti ja hetkessä, mutta kyseessä on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen asia. Ei yksikään kauppa kaatunut, kun kauppojen aukioloajat vapautuivat ja kaupat joutuivat hankkimaan uusia työntekijöitä muuttuneeseen tilanteeseen. Jos firman toiminta on niin tiukasti kiinni nykyisessä työajassa, että se ei pysty sopeutumaan uuteen tilanteeseen, niin se on jo valmiiksi niin jumissa, että on syytäkin mennä nurin.
Ja jos joku ajattelee omasta roolistaan työpaikallaan, että sitä on mahdoton korvata, jos hänen työaikansa muuttuu, niin suosittelen tekemään seuraavan korvaamattomuustestin. Ota vesilasi ja laita siihen reilusti vettä. Sen jälkeen upota etusormesi veteen ensimmäistä niveltä myöten, pidä sitä hetki vedessä ja ota se sitten pois. Jos veteen jäi kuoppa, niin olet korvaamaton. Muuten kannattaa hiukan väljentää sitä vannetta pään ympärillä.
torstai 15. joulukuuta 2016
Onnistunut pelitarina
Sain Witcher 3:n (W3) päätarinan loppuun pari tuntia sitten. Tarinan loppu oli joiltain osin sellainen kuin toivoin, joiltain osin ei ja osittain myös hieman yllättävä. Positiivista siinä kuitenkin oli se, että pitkästä aikaa pelin tarinan loppuminen sai aikaan tunteen, että jotain oli tapahtunut. Aika harvoin peleissä on tullut samanlainen olo kuin nyt tuli. Sen sijaan kirjojen parissa vastaava ilmiö on tapahtunut useamminkin.
Antiikin kreikkalaisilla oli useampiakin termejä tälle. Yleisin lienee katarsis, toinen tähän ehkä paremmin sopiva on kairosis, mutta molemmilla voi omalla tavallaan kuvata tunnetta, että päätöksilläsi on ollut jotain merkitystä ja ne ovat johtaneet johonkin lopputulokseen. Tai että seuraamasi tarina on ollut vaikuttava ja saanut elämään mukanaan ja sitä kautta myös kokemaan tunteita sen päättymisen myötä.
Vielä pari päivää sitten ajatuksenani oli jatkaa pelimaailman tutkimista sen jälkeen, kun olen saanut päätarinan loppuun. Nyt kuitenkin lopetuksessa oli sen verran vahva päättymisen tunne, että pitää varmaan pitää joulun aika taukoa ja katsoa sitten pystyykö jatkamaan. Siinä mielessä onnistunut peli, mutta pelimaailmasta ja sen tarinoista jäi paljon kokematta ja pieni palo olisi kokea myös ne.
Vaikka pelaajalla oikeasti ei W3:ssakaan ole suuria mahdollisuuksia vaikuttaa tarinaan, niin peli kuitenkin onnistuu uskottelemaan hyvin, että tekemisilläsi on merkitystä. Tämä lienee ehkä se tärkein elementti pelin tarinan kannalta. Ilman sitä pelaaja ei pääse sisälle tarinaan samalla tavalla ja jos haluat pelkästään kertoa hyvää tarinaa, niin kirjoita kirja tai ohjaa elokuva.
W3, samoin kuin Falloutit ja Elder Scrollit, onnistuvat siinä, että pelaajan luoma tarina koostuu pienistä tarinapalojen joukosta, joissa suurimmassa osassa pelaajalla on mahdollisuus tehdä valintoja. Kokonaisuuden ei tarvitse olla yksi valtava putki, jossa on muutama sivuhaara. Sen sijaan, kun se koostuu pienemmistä paloista, niin pelaaja saa illuusion siitä, että hänellä on tarinaan isompi vaikutus kuin todellisuudessa on.
Hyvä tarina luo tätä kautta illuusion siitä, että pelaajan tekemisillä on oikeasti merkitystä ympäröivään maailmaan. Tässä W3 pääosin onnistuu. En tiedä onko osasyynä avoin maailma, jossa pelaaja voi vapaahkosti päättää etenemisensä suunnan, mutta en yhtään ihmettele, että peli on saanut läjän palkintoja. Skyrimin ohella se on yksi parhaista peleistä, mitä olen viimeiseen vuosikymmeneen pelannut. Suosittelen.
Antiikin kreikkalaisilla oli useampiakin termejä tälle. Yleisin lienee katarsis, toinen tähän ehkä paremmin sopiva on kairosis, mutta molemmilla voi omalla tavallaan kuvata tunnetta, että päätöksilläsi on ollut jotain merkitystä ja ne ovat johtaneet johonkin lopputulokseen. Tai että seuraamasi tarina on ollut vaikuttava ja saanut elämään mukanaan ja sitä kautta myös kokemaan tunteita sen päättymisen myötä.
Vielä pari päivää sitten ajatuksenani oli jatkaa pelimaailman tutkimista sen jälkeen, kun olen saanut päätarinan loppuun. Nyt kuitenkin lopetuksessa oli sen verran vahva päättymisen tunne, että pitää varmaan pitää joulun aika taukoa ja katsoa sitten pystyykö jatkamaan. Siinä mielessä onnistunut peli, mutta pelimaailmasta ja sen tarinoista jäi paljon kokematta ja pieni palo olisi kokea myös ne.
Vaikka pelaajalla oikeasti ei W3:ssakaan ole suuria mahdollisuuksia vaikuttaa tarinaan, niin peli kuitenkin onnistuu uskottelemaan hyvin, että tekemisilläsi on merkitystä. Tämä lienee ehkä se tärkein elementti pelin tarinan kannalta. Ilman sitä pelaaja ei pääse sisälle tarinaan samalla tavalla ja jos haluat pelkästään kertoa hyvää tarinaa, niin kirjoita kirja tai ohjaa elokuva.
W3, samoin kuin Falloutit ja Elder Scrollit, onnistuvat siinä, että pelaajan luoma tarina koostuu pienistä tarinapalojen joukosta, joissa suurimmassa osassa pelaajalla on mahdollisuus tehdä valintoja. Kokonaisuuden ei tarvitse olla yksi valtava putki, jossa on muutama sivuhaara. Sen sijaan, kun se koostuu pienemmistä paloista, niin pelaaja saa illuusion siitä, että hänellä on tarinaan isompi vaikutus kuin todellisuudessa on.
Hyvä tarina luo tätä kautta illuusion siitä, että pelaajan tekemisillä on oikeasti merkitystä ympäröivään maailmaan. Tässä W3 pääosin onnistuu. En tiedä onko osasyynä avoin maailma, jossa pelaaja voi vapaahkosti päättää etenemisensä suunnan, mutta en yhtään ihmettele, että peli on saanut läjän palkintoja. Skyrimin ohella se on yksi parhaista peleistä, mitä olen viimeiseen vuosikymmeneen pelannut. Suosittelen.
keskiviikko 14. joulukuuta 2016
Avoimeen pelimaailmaan soveltuva tarina
Ostin vihdoin ja viimein Witcher 3:n Steamin kiitospäiväalesta. Nyt parin viikon pelaamisen jälkeen voin todeta, että peli on hyvä ja monin puolin erinomainen, mutta jatkaa perinteistä päätarinan ja avoimen maailman ristiriitaa. Peliin on tehty iso ja mielenkiintoisen oloinen maailma, mutta päätarina kiirehtii pelaajaa taas eteenpäin. Vaikka se keinotekoisesti luotu kiire voikin ehkä tuoda jännitystä peliin, niin ei se tee peliä paremmaksi.
Nykypäivän tarinankerrontaan on jostain pesiytynyt tämä ilmiö, joka sotkee pelaamisesta, lukemisesta tai katsomisesta tulevaa nautintoa. Oli kyseessä pommin pysäyttäminen, pakeneminen ansasta/vankilasta tai ottelun voittaminen, niin kaikki tapahtuu aina viime hetkillä. Kokijan jännitystä nostetaan keinotekoisesti tuomalla mielivaltainen aikaraja, jota vastaan kilpaillaan. Sopii joihinkin tilanteisiin, mutta ei läheskään kaikkiin. Jostain syystä peleissä tämä on yleinen tapa rakentaa tarinaa.
Pohdinnat tästä ristiriidasta eivät nostaneet esille yhtään uutta asiaa, mutta sitten rupesin miettimään, että millainen olisi hyvä tarina peliin, jossa on avoin maailma. Montakin ideaa tuli mieleen, mutta yritin keksiä jo olemassaolevan, useimmille tutun tarinan, jonka voisi tehdä peliksi. Samalla yritin säilyttää ajatuksen siitä, että hyvässä tarinassa pelaaja itse luo tarinaa eikä ole koko aikaa pelintekijöiden tarinajunassa matkustajana.
Pienen miettimisen jälkeen päähän pulpahti useimmille melko tuttu sankari, jonka seikkailuista saisi tehtyä erinomaisen avoimen maailman peli. Kyseinen sankari on Robin Hood ja tältä pohjalta olikin tehty jo peli, joka ainakin kuvauksen perusteella vaikutti samansuuntaiselta kuin mitä itse kuvittelin. Robin Hoodin tarinassa on tietyt elementit, joita itse pidän hyvänä lähtökohtana avoimen maailman tarinalle.
Ensimmäinen elementti on staattinen maailma, jossa on tietty perusjännite Robin Hoodin ja Nottinghamin sheriffin ja tämän kautta prinssi Juhanan välillä. Ei ole olemassa yhtä valtavaa salajuonta tai uhkaa maailmalle, joka sankarin pitää estää vaan yksinkertainen tarve pysyä hengissä ja parantaa omaa ja muiden tilannetta.
Toinen elementti on monipuolinen ympäristö, jonka varaan voi rakentaa monenlaisia toimia pelaajalle. Tulonsiirto varakkailta köyhille voidaan tehdä monella tavalla, uusien kavereiden värvääminen, sheriffin toimien sabotoiminen jne. Paikallisten auttaminen tapahtuu sen takia, että se on oleellinen osa sankarin toimintaa eikä vain satunnainen sivutehtävä lisäkokemuksen kerääminen päätehtävän vaatimusten mukaan. Maailma on toimiva kokonaisuus ja sankari sen osanen.
Kolmas elementti on sitten se tarinan tuttuus. Vaikka täysin uusiin maailmoihin ja uusiin sankareihin on mielenkiintoista tutustua, niin on paljon helpompaa päästä sisälle peliin, jossa alkutilanne on jo ennestään tuttu.
Nyt peleissä pelaaja useimmiten pelaa hahmoa, jolla on menossa suuri ja mahtava maailmanpelastus tai ainakin vastaavaa tasoa oleva tehtävä. Joskus olisi kuitenkin kiva pelata hahmoa, jossa on potentiaalia sankariksi, mutta se tulisi ennemminkin pelaajan tekemisten kautta kuin ennalta määritellyn kohtalon takia. Ihan arjen sankariksi en viitsisi ryhtyä, mutta tulonsiirtoa rikkailta köyhille voisin mieluusti kokeilla.
Nykypäivän tarinankerrontaan on jostain pesiytynyt tämä ilmiö, joka sotkee pelaamisesta, lukemisesta tai katsomisesta tulevaa nautintoa. Oli kyseessä pommin pysäyttäminen, pakeneminen ansasta/vankilasta tai ottelun voittaminen, niin kaikki tapahtuu aina viime hetkillä. Kokijan jännitystä nostetaan keinotekoisesti tuomalla mielivaltainen aikaraja, jota vastaan kilpaillaan. Sopii joihinkin tilanteisiin, mutta ei läheskään kaikkiin. Jostain syystä peleissä tämä on yleinen tapa rakentaa tarinaa.
Pohdinnat tästä ristiriidasta eivät nostaneet esille yhtään uutta asiaa, mutta sitten rupesin miettimään, että millainen olisi hyvä tarina peliin, jossa on avoin maailma. Montakin ideaa tuli mieleen, mutta yritin keksiä jo olemassaolevan, useimmille tutun tarinan, jonka voisi tehdä peliksi. Samalla yritin säilyttää ajatuksen siitä, että hyvässä tarinassa pelaaja itse luo tarinaa eikä ole koko aikaa pelintekijöiden tarinajunassa matkustajana.
Pienen miettimisen jälkeen päähän pulpahti useimmille melko tuttu sankari, jonka seikkailuista saisi tehtyä erinomaisen avoimen maailman peli. Kyseinen sankari on Robin Hood ja tältä pohjalta olikin tehty jo peli, joka ainakin kuvauksen perusteella vaikutti samansuuntaiselta kuin mitä itse kuvittelin. Robin Hoodin tarinassa on tietyt elementit, joita itse pidän hyvänä lähtökohtana avoimen maailman tarinalle.
Ensimmäinen elementti on staattinen maailma, jossa on tietty perusjännite Robin Hoodin ja Nottinghamin sheriffin ja tämän kautta prinssi Juhanan välillä. Ei ole olemassa yhtä valtavaa salajuonta tai uhkaa maailmalle, joka sankarin pitää estää vaan yksinkertainen tarve pysyä hengissä ja parantaa omaa ja muiden tilannetta.
Toinen elementti on monipuolinen ympäristö, jonka varaan voi rakentaa monenlaisia toimia pelaajalle. Tulonsiirto varakkailta köyhille voidaan tehdä monella tavalla, uusien kavereiden värvääminen, sheriffin toimien sabotoiminen jne. Paikallisten auttaminen tapahtuu sen takia, että se on oleellinen osa sankarin toimintaa eikä vain satunnainen sivutehtävä lisäkokemuksen kerääminen päätehtävän vaatimusten mukaan. Maailma on toimiva kokonaisuus ja sankari sen osanen.
Kolmas elementti on sitten se tarinan tuttuus. Vaikka täysin uusiin maailmoihin ja uusiin sankareihin on mielenkiintoista tutustua, niin on paljon helpompaa päästä sisälle peliin, jossa alkutilanne on jo ennestään tuttu.
Nyt peleissä pelaaja useimmiten pelaa hahmoa, jolla on menossa suuri ja mahtava maailmanpelastus tai ainakin vastaavaa tasoa oleva tehtävä. Joskus olisi kuitenkin kiva pelata hahmoa, jossa on potentiaalia sankariksi, mutta se tulisi ennemminkin pelaajan tekemisten kautta kuin ennalta määritellyn kohtalon takia. Ihan arjen sankariksi en viitsisi ryhtyä, mutta tulonsiirtoa rikkailta köyhille voisin mieluusti kokeilla.
torstai 1. joulukuuta 2016
Helppo elämä
Filosofiassa on jo tuhansien vuosien ajan yritetty määritellä sitä kuinka pitäisi elää. Tämä määrittely on tehty usein käyttäen lähtökohtana elämän tarkoitusta ja siihen törmää nykypäivänä ihan arkielämässäkin. Omalta osaltani tämä tulee useimmiten esille työttömän arjessa, johon viimeisimpänä kansallisena mallina on esitetty uutta ns. aktiivisuusmallia. Vaikka itselläni on tähän montakin mielipidettä, niin sivutaan se ja pohditaan asiaa filosofisesti.
Erilaiset elämänfilosofiamallit keskittyvät tosiaan siihen miten ihmisen tulisi elää. Antiikin kreikkalaisilta meille tuttuja termejä ovat stoalaisuus ja hedonismi, mutta paljon tuoreempiakin malleja on olemassa. Tämän pohjalta aloin sitten miettimään millainen on oma elämänfilosofiani. Etiikassa usein mietitään kysymystä 'millainen elämä on hyvää' ja lähdin liikkeelle tältä pohjalta. Lisämäärityksenä käytin ajatusta, että jokaisella meistä on jonkinlaisia haluja ja tavoitteita ja hyvä elämä tulee omalta osaltaan niiden toteuttamisesta.
Tyypillinen asia, jota hyvässä elämässä perinteisen suomalaisen mallin mukaan tavoitellaan, on työ ja siinä onnistuminen. Työtä voi tehdä ansaitakseen mahdollisimman paljon rahaa, saadakseen vaikutusvaltaa tai arvostusta, edetäkseen urallaan jne. Tai kuten hyvä ystäväni Jauhis joskus määritteli: 'työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä'. Itse koen tämän asian melko monitahoisena ja hankalana määritellä yksiselkoisesti.
En ole suuremmin kiinnostunut varallisuudesta muuten kuin omien harrastusteni ja elämiseni ylläpitävänä tekijänä. Minulla ei ole mitään tarvetta kerätä rahaa pankkitilille jonkinlaisena mittarina onnistuneesta elämisestä. En myöskään ole kiinnostunut valta-asemista tai titteleistä ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä. Enkä koe työtä määrittelevänä tekijänä, kun mietin olenko onnistunut elämässäni tai elänkö hyvin. Ja koska minulla ei ole tarvetta osoittaa omaa osaamistani, niin en myöskään koe tarvetta perustaa yritystä tai aloittaa poliittista uraa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin aktiivisesti työntekoa vastaan ja loisisin yhteiskunnan tuella. Tähän asti tekemissäni töissä olen aina ollut hyvä työntekijä ja tehnyt työni selvästi keskivertovaatimuksia paremmin. Uskon myös, että pystyisin hoitamaan suurimman osan Suomessa tehtävistä työtehtävistä paremmin kuin sen nykyinen tekijä. Tämä ei kuitenkaan mielestäni anna minulle oikeutta syrjäyttää jotakuta muuta hänen työstään vain sen takia, että olen omasta mielestäni parempi.
Haluan kehittää itseäni edelleen oppimalla uusia asioita, mutta en halua tehdä tätä ns. urakehityksen kannalta vaan omaksi ilokseni. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joudun opettelemaan uusia asioita uudessa työssä ja koen tämän itse asiassa työssä positiiviseksi asiaksi. Mutta en halua ryhtyä opettelemaan jotain vain sen takia, että sen avulla mahdollisesti saisin tulevaisuudessa töitä.
Myöskin ajattelumalli siitä, että minun pitäisi kilpailla työpaikasta, tuntuu omituiselta. Loogisimmalta tuntuu se, että työnantaja valitsee parhaan työntekijän hänellä vapaana olevaan työpaikkaan, ja jos minä en ole se, joka valitaan, niin minulla ei ole mitään syytä olla asiasta pahoillaan. Kilpailemisen sijaan haluan vain esittää itseni työnantajalle sellaisena kuin olen ja jos se ei riitä, niin se ei sitten riitä. Eli jos minut valitaan työhön, niin haluan, että minut valitaan sellaisena kuin olen.
Omassa ajattelumallissani on joitakin piirteitä myös altruismista, mutta en koe itseäni hyväntekijäksi vaikka pidänkin opettamisesta ja valmentamisesta. En halua olla opettaja siksi, että haluaisin auttaa muita oppimaan vaan siksi, että nautin opettamisesta itsestään.
Tärkeimpänä osana omaa ajatusmalliani kuitenkin pidän suvaitsevaisuutta. Se, miten minä toimin ja mitä minä teen, on osa minua. Tämä ei tarkoita, että muiden pitää toimia samalla tavalla. Minulla ei ole mitään oikeutta kertoa toisille mitä näiden tulisi tehdä tai kuinka elää. Jokaisella meistä on lain puitteissa vapaus olla ja elää kuten me haluamme.
Uskonkin, että ei ole olemassa yhtä kaikkivoipaa filosofiaa, joka onnistuneesti määrittelisi sen kuinka kunkin tulisi elää elämänsä. Sen sijaan meillä on erilaisia ihmisiä, jotka tekevät erilaisia asioita ja oikeastaan ainoa asia, jota vaaditaan kaikilta, on kunnioitus toisia kohtaan. Muuten minun puolestani kukin on vapaa tekemään niitä asioita, joista eniten pitää ja nauttimaan elämästään kuten haluaa. En tiedä onko se sitten helppoa elämää vai ei, mutta se on toivottavasti jokaisen itsensä päätettävissä.
Erilaiset elämänfilosofiamallit keskittyvät tosiaan siihen miten ihmisen tulisi elää. Antiikin kreikkalaisilta meille tuttuja termejä ovat stoalaisuus ja hedonismi, mutta paljon tuoreempiakin malleja on olemassa. Tämän pohjalta aloin sitten miettimään millainen on oma elämänfilosofiani. Etiikassa usein mietitään kysymystä 'millainen elämä on hyvää' ja lähdin liikkeelle tältä pohjalta. Lisämäärityksenä käytin ajatusta, että jokaisella meistä on jonkinlaisia haluja ja tavoitteita ja hyvä elämä tulee omalta osaltaan niiden toteuttamisesta.
Tyypillinen asia, jota hyvässä elämässä perinteisen suomalaisen mallin mukaan tavoitellaan, on työ ja siinä onnistuminen. Työtä voi tehdä ansaitakseen mahdollisimman paljon rahaa, saadakseen vaikutusvaltaa tai arvostusta, edetäkseen urallaan jne. Tai kuten hyvä ystäväni Jauhis joskus määritteli: 'työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä'. Itse koen tämän asian melko monitahoisena ja hankalana määritellä yksiselkoisesti.
En ole suuremmin kiinnostunut varallisuudesta muuten kuin omien harrastusteni ja elämiseni ylläpitävänä tekijänä. Minulla ei ole mitään tarvetta kerätä rahaa pankkitilille jonkinlaisena mittarina onnistuneesta elämisestä. En myöskään ole kiinnostunut valta-asemista tai titteleistä ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä. Enkä koe työtä määrittelevänä tekijänä, kun mietin olenko onnistunut elämässäni tai elänkö hyvin. Ja koska minulla ei ole tarvetta osoittaa omaa osaamistani, niin en myöskään koe tarvetta perustaa yritystä tai aloittaa poliittista uraa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin aktiivisesti työntekoa vastaan ja loisisin yhteiskunnan tuella. Tähän asti tekemissäni töissä olen aina ollut hyvä työntekijä ja tehnyt työni selvästi keskivertovaatimuksia paremmin. Uskon myös, että pystyisin hoitamaan suurimman osan Suomessa tehtävistä työtehtävistä paremmin kuin sen nykyinen tekijä. Tämä ei kuitenkaan mielestäni anna minulle oikeutta syrjäyttää jotakuta muuta hänen työstään vain sen takia, että olen omasta mielestäni parempi.
Haluan kehittää itseäni edelleen oppimalla uusia asioita, mutta en halua tehdä tätä ns. urakehityksen kannalta vaan omaksi ilokseni. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joudun opettelemaan uusia asioita uudessa työssä ja koen tämän itse asiassa työssä positiiviseksi asiaksi. Mutta en halua ryhtyä opettelemaan jotain vain sen takia, että sen avulla mahdollisesti saisin tulevaisuudessa töitä.
Myöskin ajattelumalli siitä, että minun pitäisi kilpailla työpaikasta, tuntuu omituiselta. Loogisimmalta tuntuu se, että työnantaja valitsee parhaan työntekijän hänellä vapaana olevaan työpaikkaan, ja jos minä en ole se, joka valitaan, niin minulla ei ole mitään syytä olla asiasta pahoillaan. Kilpailemisen sijaan haluan vain esittää itseni työnantajalle sellaisena kuin olen ja jos se ei riitä, niin se ei sitten riitä. Eli jos minut valitaan työhön, niin haluan, että minut valitaan sellaisena kuin olen.
Omassa ajattelumallissani on joitakin piirteitä myös altruismista, mutta en koe itseäni hyväntekijäksi vaikka pidänkin opettamisesta ja valmentamisesta. En halua olla opettaja siksi, että haluaisin auttaa muita oppimaan vaan siksi, että nautin opettamisesta itsestään.
Tärkeimpänä osana omaa ajatusmalliani kuitenkin pidän suvaitsevaisuutta. Se, miten minä toimin ja mitä minä teen, on osa minua. Tämä ei tarkoita, että muiden pitää toimia samalla tavalla. Minulla ei ole mitään oikeutta kertoa toisille mitä näiden tulisi tehdä tai kuinka elää. Jokaisella meistä on lain puitteissa vapaus olla ja elää kuten me haluamme.
Uskonkin, että ei ole olemassa yhtä kaikkivoipaa filosofiaa, joka onnistuneesti määrittelisi sen kuinka kunkin tulisi elää elämänsä. Sen sijaan meillä on erilaisia ihmisiä, jotka tekevät erilaisia asioita ja oikeastaan ainoa asia, jota vaaditaan kaikilta, on kunnioitus toisia kohtaan. Muuten minun puolestani kukin on vapaa tekemään niitä asioita, joista eniten pitää ja nauttimaan elämästään kuten haluaa. En tiedä onko se sitten helppoa elämää vai ei, mutta se on toivottavasti jokaisen itsensä päätettävissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)