Suosikkikirjailijat: D

Klassikoiden puolelta löytyy kaksi suurta suosikkia nuoruusajoiltani. Sir Arthur Conan Doyle eli Sherlock Holmesin luoja ja Alexandre Dumas, joka kirjoitti kirjat Kolme muskettisoturia ja Monte-Criston kreivi. Sherlock Holmesista kirjoitin kouluaikaan myös tutkielman, mutta se lienee kadonnut jonnekin vinttiarkistoihin.

Stephen R. Donaldson tuli aluksi tutuksi melko kehnon suomennoksen kautta, joka kuitenkin koukutti riittävästi. Thomas Covenantin tarinat ovat selkeästi paljon velkaa Tolkienille ja enemmän omaperäisyyttä löytyy Mordant's Need-duologiasta ja Gap-sarjasta.

David Drake kirjoittaa sekä fantasiaa että scifiä ja itse olen tutustunut vain tuohon Isles-sarjaan, joka on melko perusfantasiaa roomalais-kreikkalaisilla vivahteilla. Drake on tunnetumpi militaryscifin puolelta Hammer's Slammers-sarjallaan ja fantasiapuolellakin on nähtävissä selvästi sotaisampi ote asioihin.

Dave Duncan on sitten ehkä Drakeakin tuotteliaampi kirjailija, joka kirjoittaa pääasiassa fantasiaa, mutta muutama scifi-kirjakin joukosta löytyy. Duncanin kirjoja voisi ehkä kuvailla viihteelliseksi fantasiaksi, koska ne ovat helppolukuisia ja etenevät yleensä rivakalla vauhdilla ilman suurempia suvantokohtia. The Great Game-trilogia on mielestäni Duncanin paras ja kerronnaltaan hieman pohtivampi, mutta kaikki lukemani kirjat eli suurin osa Duncanin tuotannosta, ovat olleet nautittavia.

Avoin maailma ja tarina pelissä

Fallout 4:sta takana 147 tuntia, päätarina pelattu ja maailma koluttu suurimmaksi osaksi ja jäljelle jäi sama fiilis kuin Skyrimissä: erinomainen peli, jonka tarinalle pitäisi pystyä sanomaan 'pidä tunkkisi'. Pari päivää tätä pohdiskelin ja päädyin siihen tulokseen, että vahva tarina ja seikkailulle avoin maailma on pari, jota on pirun hankala yhdistää onnistuneesti.

Tyypillisessä pelitarinassa pelaaja on se suuri sankari ja maailmanpelastaja ja ilman hänen tekemisiään kaikki menee päin helvettiä. Itse jäin Mass Effect 1:ssä niin pahasti tarinan vangiksi, että päädyin lopputaisteluun, kun hahmoni oli tasolla 29. Pelin maksimitaso on 50 ja lopputaistelu on ilmeisesti tehty hahmoille, jotka ovat lähempänä maksimitasoa ja minulle lopputaistelusta muodostui siten melkoinen kiirastuli. Toisella pelikerralla nutasin sitten joka nurkan matkan varrella ja olin maksimitasolla lopputaistelussa ja homma oli paljon helpompaa, mutta siinä sivussa tarina menetti aika paljon kiinnostavuudestaan.

Peli, joka yrittää tarjota sekä avointa maailmaa seikkailulle ja samalla mielenkiintoista tarinaa, asettaa pelaajaan hankalaan tilanteeseen. Pelaaja joutuu koko ajan valitsemaan tutkisiko sitä maailmaa vai seuraisiko tarinaa. Itse tyypillisesti nautin pelistä enemmän, jos saan poukkoilla sinne tänne tehtävien perässä. Skyrim vielä jossain määrin salli tämän, mutta Fallout 4:ssa tuli päätarinan loppupuolella tilanne, että minun puolestani kaikki sen osapuolet olisivat voineet häipyä paikalta ja jättää minut omaan rauhaani, mutta tarinan luonne ei tätä oikein sallinut.

Tätä pohtiessani tajusin myös miksi en suuremmin pitänyt Elder Scrolls Onlinen (ESO) tarinasta. Tyypillinen ESO-alue oli rakennettu siten, että siellä oli noin neljä tehtäväkeskusta ja pelin päätarina kulki näiden läpi tietyssä järjestyksessä. Pelaajan tekemisillä ei ollut vaikutusta pelin tarinaan ellei edennyt suunnitellussa järjestyksessä. Jos sattui kulkemaan alueen läpi jossain muussa järjestyksessä, joutui kuitenkin käymään paikat läpi uudemman kerran suunnitellussa järjestyksessä, jotta tarina eteni suunnitellusti.

Tämä suunniteltu eteneminen tekee pelien maailmoista mielestäni epäonnistuneita. Missään ei oikein tapahdu mitään ellei pelaaja tule paikalle ja maailma on koko ajan staattisessa tilassa ilman pelaajan tekemisiä. Ja tyypillisesti tarina vaatii pelaajalta jonkinlaisen päätöksen, jotta tiedetään mitä tapahtuu seuraavaksi.

Päädyin sitten karkeasti suunnittelemaan pelimaailmaa, jossa itse haluaisin seikkailla. Pelimaailmassa ei olisi yhtä jatkuvaa tarinaa, joka kuljettaisi pelaajaa paikasta toiseen. Eri paikkojen välillä voisi olla erilaisia linkkejä, mutta missään vaiheessa pelaajalle ei annettaisi sitä tunnetta, että seuraavaan paikkaan on pakko mennä. Skyrim ja Falloutit onnistuvat hyvin siinä, että niissä on eri paikoissa paljon pieniä tarinoita, jotka tekevät maailmasta elävän oloisen. Siksi pelaaminen pitäisi perustua näihin mahdollisimman paljon.

Jos maailmassa on isompia faktioita, joiden välillä on kiistoja, niin pelaajalle voidaan antaa mahdollisuus osallistua näihin kiistoihin, mutta niiden tulisi edetä ilman pelaajan vuorovaikutusta ajan kuluessa. Tai jos pelaaja palauttaa tunkin takaisin. Täten pelaaja voi itse valita haluaako hän osallistua maailman isoihin tapahtumiin tai pysyä vain tuntemattomana vaeltajana, joka luo omaa tarinaansa. Pelaajan omista toimista nouseva tarina yhdessä maailman pienten tarinoiden kanssa muodostaa paljon mieleenpainuvamman ja nautittavamman kokemuksen kuin valmiiksi purkitetun seikkailun perässä juokseminen.

Itse muistan Skyrimistä parhaiten yksittäisen tapahtuman, jossa minua ryöstämässä ollut maantierosvo lähti karkuun, kun paikalle tuli lohikäärme. Hahmoni oli tässä vaiheessa jo suhteellisen kova, joten lyhyehkön taistelun jälkeen lohikäärme makasi kuolleena maassa. Suureksi hämmästyksekseni maantierosvo totesi, että palataanpas takaisin hommiin ja tuli uudestaan vaatimaan rahaa minulta. Palkitsin muistaakseni sinnikkään yrityksen maksamalla tietullin. Täysin satunnainen kahdesta erillisestä tapahtumasta muodostunut kohtaaminen, joka jostain syystä jäi paremmin mieleen kuin pelin suunnitellut tarinat.

Yritin kovasti miettiä, että olisiko peliä, jossa tarina ja avoin maailma olisi saatu sovitettua hyvin yhteen, mutta en keksinyt ensimmäistäkään. Morpeista lähimmäksi pääsee ehkä LOTRO alkupuolen osuuksillaan, kun pelaaja seuraa Sormuksen saattuetta ja pyrkii auttamaan näitä tekemisillään. Mutta LOTROssakin peli hyytyy monin paikoin siihen, että hahmo pitää saada kokeneemmaksi, että se pärjää uusilla alueilla. Tai siis pelikokemusta pitää keinotekoisesti pidentää, että pelaajilla olisi syy maksaa tilausmaksua pidempään.

Avoin maailma ei mielestäni sovi yhteen eeppisen tarinan kertomisen kanssa, koska itse koen tarinan kokemisen ja maailman tutkimisen keskenään ristiriitaisina tavoitteina. Pelintekijöiden pitäisi pyrkiä luomaan peleihin maailma, jossa pelaajan ei tarvitse määrätä joka asiasta eikä myöskään kokea joka asiaa itse. Samalla tavalla kuin normaalielämässä, joka koostuu erillisistä kokemuksista jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Suosikkikirjailijat: C

Viime osiosta unohtui yksi nuoruuden suursuosikkeja eli Edgar Rice Burroughs, Tarzanien isä, jonka tuotoksista pidin eniten Mars-sarjasta (Barsoom englanniksi). Sitten siihen oikeaan kirjaimeen.

Trudi Canavan on kirjoittanut toistaiseksi kolme fantasiatrilogiaa, joista Black Magician ja Traitor Spy sijoittuvat samaan maailmaan. Uusin sarja sijoittuu sitten uuteen omaansa maailmaan. Eli melko perinteistä fantasiaa, osa kirjojen ideoista maailmanluomisella ja osa tarinalla. Sujuvaa, joskin melko kevyttä luettavaa.

Orson Scott Card lienee monille tuttu parhaasta kirjastaan, Ender's Game, joka on myös minun kirjalistojen kärkipäässä. Cardilta olen lukenut pääosin sitten tuon kirjan jatko- ja rinnakkaisosia, joiden taso vaihtelee luettavasta hyvään. Alvin Maker-sarjaa yritin joskus aloittaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle.

Kristin Cashore on taas paljon vähemmän kirjoittanut kirjailija, jolta on tullut toistaiseksi vasta kolme kirjaa, jotka sijoittuvat kaikki samaan maailmaan. Ensimmäinen kirja, Graceling, on oikein hyvä ja esittelee uuden mielenkiintoisen idean erikoisvoimista fantasiamaailmassa. Toinen ei ihan pärjännyt ensimmäiselle ja kolmas odottaa vielä kahden eka osan kertauslukemista hitaahkon julkaisutahdin takia.

Ernest Cline nousi kuuluisuuteen ensimmäisellä kirjallaan Ready Player One, joka osuu parhaiten kohdalleen, jos on sattunut viettämään ainakin osan nuoruuttaan kultaisella 80-luvulla tai pitää tietokonepeleistä. Molempien osuessa kohdalle en voi kuin suositella tuota kirjaa. Toinen kirja sai sen verran laajalti heikkoa palautetta, että odottelen sen halpenemista ennen kuin hankin sen.

Glen Cook on sitten taas laajemman tuotannon omaava ja pidempään pitämäni kirjailija. Cookin tuotannosta itse olen lukenut kokonaan Black Company- ja P.I. Garrett-sarjat. Black Company ottaa mielenkiintoisen näkökulman fantasian perinteiseen hyvä/paha-asetteluun palkkasoturiarmeijan tapahtumien yhteydessä. Garrett taas onnistuu hyvin siirtämään ns. hard-boiled etsivägenren fantasiamaailmaan. Ko. genren perinteisiä tunnettuja nimiä ovat Raymond Chandler ja Dashiell Hammett, joten jos heistä tai Humphrey Bogart-leffoista pitää, niin suosittelen lukemaan myös Garretteja.

Klassikkojen puolelta täytyy vielä mainita Agatha Christie, joka lienee ollut yksi ensimmäisistä rikoskirjailijoista, joista kiinnostuin. Dekkarit löytyvät edelleenkin jossain määrin lukulistalta, joten yksi syyttävä sormi osoittaa tuohon suuntaan.

Työnhaun tuskaa

Olen ollut reilun vuoden työttömänä ja tänä aikana olen tehtaillut tasaiseen tahtiin työhakemuksia sellaisiin paikkoihin, joihin minulla on mielestäni ollut mahdollisuuksia ja edellytyksiä päästä töihin. Hakemuksia on kertynyt reilut parikymmentä ja rupesin sitten mietiskelemään kuinka hakemusprosessi kussakin on edennyt.

Isommilla yhteisöillä, kuten Tampereen kaupunki tai Tamk, on omat työkalunsa, jotka huolehtivat ilmoituksista hieman kylmähkösti, mutta ilmoitukset varmasti tulevat ajallaan. Pienemmillä kouluilla asia usein hoituu rehtorin tai apulaisrehtorin toimesta ja taso vaihtelee tällöin huimasti. Parhaimmillaan lähetettiin tilanneraportti, kun hakuaika oli päättynyt ja tietysti päätös, kun taas joistakin kouluista ei ole kuulunut yhtään mitään edes päätöksen muodossa.

Yllättävää kuitenkin on ollut se, että firmatasolla ollaan välistä hyvinkin pahasti tuuliajolla. Jokunen vuosi sitten hakiessani patentti-insinöörin hommia Nokian Renkailta, minut kutsuttiin työhaastatteluun. Työhaastattelussa ilmeni, että minun ja potentiaalisten esimiesten mielikuvat työstä eivät olleet ihan täysin kohdallaan, joten en suuria odotellut jälkikäteen. Kun pariin kuukauteen ei ollut asiasta mitään kuulunut, niin kyselin haastattelun järjestäneeltä ja siellä mukana olleelta henkilöstöosaston kontaktilta, että mikä on tilanne. Kun tähänkään ei mitään vastattu, niin tulin siihen tulokseen, että tuollaisessa firmassa en olisi halunnutkaan olla töissä.

M-Files haki tämän vuoden aikana kahdestikin kouluttajaa, johon hommaan kuvittelin omaavani hyvänkin kokemuksen. Ensimmäisellä kerralla tuli ilmoitus etten päässyt jatkoon runsaiden hakijoiden joukosta, mutta toinen haku umpeutui pari kuukautta sitten ja mitään ei ole kuulunut.

Jostain syystä Suomessa työttömyys usein koetaan leimautumisena huonommaksi kuin muut. Suomen Mielenterveysseuralla työttömyys kuuluu vaikeiden elämäntilanteiden joukkoon ja vaikka itse en sitä välttämättä tällaisena koe, niin olen huomannut, että huono työhakemuksista ilmoittelu aiheuttaa aina välistä ihan turhaa stressiä. Jollekin pitkäaikaistyöttömälle voi helposti kehittyä korkeakin kynnys tehdä työhakemuksia, kun niihin ei viitsitä edes vastata. Henkisesti samanlainen tilanne kuin nuorena diskossa, kun kävit hakemassa tyttöä tanssimaan eikä se lähtenyt vaan antoi huonon tekosyyn. Heti oli paljon vaikeampaa mennä seuraavan luokse... :)

Työnhakuprosessissa myös työnhakija on asiakas sille henkilöstöosaston toimijalle tai kuka sitä prosessia sitten hoitaakin. Hyvään asiakaspalveluun kuuluu alasta riippumatta kommunikointi prosessin eri vaiheissa. Valitettavan usein tämä kuitenkin unohtuu ja asia nähdään vain oman organisaation sisäisenä prosessina. Toisaalta tämä on erilainen näkökulma ko. työnantajaan ja heidän tapaansa toimia ja itse olen ottanut huonon kommunikoinnin merkkinä yrityksestä, jossa asiat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi.

Vielä kun jotenkin saisi siihen palautteeseen mukaan myös lyhyesti ne syyt, miksi juuri minua ei valittu, niin itse olisin tyytyväinen. Siihen asti pitää vain kärsiä.

Fysiikkaa ja filosofiaa: painovoimavaraus

Jatkoin eilen argumentaation tenttiin lukemista ja tenttikirjassa esiteltiin kuinka Galileo osoitti argumentaation avulla Aristoteleen teorian kappaleiden putoamisnopeudesta vääräksi. Aristoteles oletti, että kappaleen putoamisnopeus riippuu kappaleen painosta eli raskaampi kappale putoaisi nopeammin. Galileon argumentaatio itsessään ei välttämättä ole aukoton, kuten linkissä pohditaan, mutta ilmeisesti tämän johdosta painovoima ja väittelyt jäivät pyörimään pääni sisälle. Myöhemmin illalla sängyssä pyöriessäni ja nukahtamista odotellessani päähäni pulpahti sitten ihan uudenlainen ja fyysikolle ehkä kerettiläinenkin ajatus.

Painovoima ja massa ovat fysiikassa toisiinsa liittyviä asioita, mutta entä jos teemme filosofisen olettamuksen, että näin ei ole ja sen sijaan oletamme, että hiukkasilla olisikin painovoimavaraus, joka on massasta erillinen hiukkasen ominaisuus. Perusperiaatteiltaan painovoimavaraus toimisi samalla tavalla kuin sähkövaraus, mutta painovoimavaraukset vetäisivät (ehkä) aina toisiaan puoleensa. Kun hiukkaset yhdistyvät tavalla taikka toisella ja muodostavat suurempia ryhmiä/kappaleita, samalla näiden painovoimavaraukset yhdistyisivät ja kasvaisivat suuremmaksi.

Koska kaikki tuntemamme materiaali rakentuu samanlaisista rakennuspalikoista, niin näistä muodostuvien kappaleiden massojen ja painovoimavarausten välinen suhde pysyisi koko ajan samansuuruisena selittäen samalla sen miksi ne olisi helppo sotkea toisiinta ja miksi niiden oletetaan olevan toisiinsa liittyviä asioita.

Tiedämme kuitenkin, että on olemassa hiukkasia, joilla ei ole massaa ja jotka kuitenkin tuntuvat vuorovaikuttavan painovoiman kanssa. Kyseinen hiukkanen on fotoni ja ilmiö, jossa se näyttäisi vuorovaikuttavan painovoiman kanssa on gravitaatiolinssi eli valon taipuminen. Nykyfysiikka selittää tämän tapahtuman siten, että painovoima aiheuttaa aika-avaruuden rakenteessa muutoksen, mikä muuttaa valon kulkusuuntaa.

Jos kuitenkin oletamme, että massa ja painovoima ovat erillisiä hiukkasen ominaisuuksia, niin valon taittumisen voi selittää sillä, että fotonilla on painovoimavaraus eli se vuorovaikuttaa muiden painovoimavarauksellisten hiukkasten kanssa. Ja koska tähän ei tarvita massaa, niin fotoni voi olla massaton hiukkanen, mikä vastaa nykykäsitystämme sen ominaisuuksista.

Olettamus antaa toisen vieläkin mielenkiintoisemman selityksen, koska jos erotamme massan ja painovoiman toisistaan, niin olettamuksen avulla voidaan selittää, ainakin alustavasti, myös pimeä aine. Uskomus siitä, että pimeä aine muodostaa suurimman osan maailmankaikkeuden massasta perustuu sille periaatteelle, että massa on se aineen ominaisuus, joka vuorovaikuttaa painovoiman kanssa. Jos näin ei olisi, niin pystyisimme selittämään epäsuhdan galaksien oletettujen massojen ja niiden liikkeen välillä massattomalla aineella, jolla on painovoimavaikutus ja jota on vaikea havaita.

Äkkiseltään tämä tuntuu argumentatiivisesti järkevältä, fyysikon kannalta tosi oudolta, mutta hyvän tieteen mukaisesti hypoteesi on järkevä vain, jos se on periaatteessa kumottavissa. Itselleni ei heti tullut mieleen testiä, millä tuota voisi testata, joten laitetaan idea jakoon, jos vaikkapa joku sellaisen keksisi.

Valinnat peleissä

Nyt kun Fallout 4:n julkaisuun on vielä viisi päivää (4 päivää ja 15 tuntia Steamissä), niin olen taas pitkästä aikaa joutunut ns. odotustuskan uhriksi. Steam-kirjastossa on 137 peliä ja ainoastaan Fallout 4 on näistä se kiinnostava. Eilenkin kokeilin useampaa peliä hetken aikaa ennen kuin siirryin seuraavaan. Ehkä tämä on psykologisella tasolla samaa kuin ongelmat vaatteiden ja kenkien kanssa. Tämän jälkeen toivottavasti ymmärrän hiukan paremmin muita vastaavanlaisten ongelmien kanssa kamppailevia.

Illalla sitten yhtäkkiä päähäni pulpahti jostain Sid Meierin lanseeraama väite, että '(hyvä) peli on sarja mielenkiintoisia päätöksiä'. Annoin asian hautua yön yli mietintämyssyn alla ja kaivelin hieman lisäinfoa internetistä ja hämmensin soppaa ja tulokseksi tuli seuraavanlainen ajatteluketju.

Peleissä, eritoten strategiapeleissä, itseäni kiinnostaa löytää paras, tai ainakin lähellä sitä oleva, ratkaisu ongelmiin. Tämä tietysti vaatii jonkinlaisen ongelmatilanteen ja siihen liittyvän päätöksen. Eilen kokeillessani Tropico 4:sta huomasin ristiriidan, josta olin aikaisemmin kuullut Brain Games-ohjelmassa. Tämä ristiriita oli liiallisten vaihtoehtojen määrä suoritettaessa valintaa esimerkiksi jäätelön oston yhteydessä. Wikipediassa ongelmaa tunnetaan englanninkielellä termillä overchoice. Koska sanalle ei helposti löytynyt suomennosta, niin käännän sen oman mieleni mukaan ja se tunnettakoon jatkossa suomenkielellä sanana valintaähky.

Valintaähky syntyy mielestäni silloin, kun pelaajalla on tarjolla runsaasti valintoja eikä pelaaja pysty tekemään näiden välillä järkevää päätöstä. Tällainen tilanne syntyy Tropico 4:ssä heti alussa, kun kokemattomalla pelaajalla on tarjolla lähes kaikki valtion rakentelumahdollisuudet ja pelaaja saa tietoa jopa yksittäisestä valtion asukkaasta. Kokonaiskuvan rakentaminen muodostuu liian työlääksi, jotta se olisi hauskaa, ainakaan satunnaisessa pelaamisessa.

Toinen tilanne, jossa olen törmännyt valintaähkyyn on paluu vanhaan morppiin, josta on pitänyt pidempää taukoa ja pelissä on tapahtunut isompia muutoksia, jotka ovat johtaneet hahmon taitojen resetoimiseen. Pelaajan pitäisi muistaa mitä kaikki vanhat taidot tekivät, opetella mitä uudet ovat ja miettiä sopivaa tasapainoa näiden välille, kun vaihtoehtoja on usein kymmeniä ja näiden välisiä yhdistelmiä vielä enemmän. Eilen kävin katsomassa miltä Elder Scrolls Online näyttää tänä päivänä ja käytin enemmän aikaa taitopisteiden paikalleen laittamiseen kuin itse pelin pelaamiseen.

Yksi suosikkipelisarjoistani on aina ollut Civilization-sarja ja yksi syy siihen on se kuinka peli välttää valintaähkyn syntymisen. Pelin alussa sinulla on yksi uudisasukas (settler) ja yksi sotilas (warrior) ja sinun on tehtävä päätös siitä, mihin haluat rakentaa imperiumisi pääkaupungin. Tämän jälkeen valintojen määrä alkaa kasvamaan, mutta joka vaiheessa tarjolle tulee aina rajallinen määrä uusia valintoja. Pelin loppupuolella sinulla voi olla runsaasti erilaisia valintoja, mutta koska valtaosa valinnoista on jo tuttuja, niin valintaähkyä ei synny.

Samalla tavalla morpeissa ja roolipeleissä uusi hahmo tutustuu maailmaan pala kerrallaan ja opettelee taitoja yksi tai muutama kerrallaan ja siinä vaiheessa, kun kaikki taidot ovat tarjolla, niin ne ovat jo ajan myötä tuttuja. Vanhaan morppiin palaaminen onkin usein helpompaa aloittamalla uusi hahmo kuin yrittää tosiaan muistella mitä ne maksimitasolla olevan hahmon taidot oikein taas tekivätkään.

Tämä sama valintojen rajallinen kasvattaminen on tuttua myös jokapäiväisestä elämästämme. Koulussa tai kotona lukemaan oppiminen aloitettiin aakkosista ja siitä edettiin sitten kokonaisiin sanoihin. Tai kun menet kauppaan, niin kaupassa tavarat on järjestetty ryhmittäin, jotta teet valintoja sen yhden ryhmän sisältä etkä täytä kärryä kerralla yhdestä valtavasta hyllystä.

Mihin tämä pohdinta sitten johti? Tropico 4 tarvitsisi ainakin jonkun yksinkertaisemman alueen ja rajatummat mahdollisuudet pelin treenaamisen tutoriaalien lisäksi ja morppeihin pitäisi saada jonkinlainen vanhan hahmon tutustuttamisprosessi, jottei tarvitsisi uhrata kymmeniä tunteja uuden hahmon pelaamiseen peliin uudelleen tutustumisen yhteydessä. Ja Fallout 4 on vielä 4 päivän ja 14 tunnin päässä, syvä huokaus!

Suosikkikirjailijat: B

Tämä saattaa olla se eniten kirjailijoita sisältävä kirjain, ainakin oikeasti hyviä on useampi.

Klassikkolistalta Alfred Bester ja Ray Bradbury ovat päässeet suomennettujen kirjailijoiden joukkoon ja ovat itselleni tuttuja sitä kautta. Pitäisi varmaan lukea joku kirja alkuperäiskielelläkin joskus.

Iain Banks, joko M:llä tai ilman. Banks on monen muunkin mielestä yksi scifin parhaita (M:llä) tyylikkäillä ja älykkäillä kirjoillaan tulevaisuuden sivilaatiosta nimeltään Kulttuuri. Ilman M:ää Banks kirjoitti sitten 'tavallisempaa' kaunokirjallisuutta, jonka taso on sitten hieman enemmän vaihtelevaa, mutta erittäin hyviä kirjoja niidenkin joukosta löytyy.

Patricia Briggs lienee tunnetuin Mercy Thompson-sarjasta, joka on urbaania fantasiaa ilman suurempia erikoisuuksia. Fantasian puolella Briggs sitten kokeilee hieman erikoisempia aiheita, mutta pääosin mukavaa luettavaa ja hyvin eteneviä tarinoita.

David Brin on sitten sillä rajalla, että kuuluuko klassikoihin vai ei. Joka tapauksessa Postman ja Uplift-sarja ovat tutustumisen arvoisia, Postman ehdottomasti.

Steven Brustin Vlad Taltos-sarja on sitten hieman erilaisempaa fantasiaa, jossa kirjailijan etninen tausta (unkarilainen) näkyy jossain määrin. Brust vaihtelee kirjoitustyyliään kirjojen välillä, mikä tekee niistä omalla tavallaan mielenkiintoisempia ja helpottavat, jos niitä lukee putkessa. Vlad on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista persoonista, mihin itse olen kirjoissa törmännyt.

Lois McMaster Bujold. Vorkosigan-sarja, joka kertoo Miles Vorkosiganin (fyysisesti rajoittunut älyn jättiläinen tai ainakin kuvittelee olevansa) seikkailuista, on omia suuria suosikkejani scifin alueella. Fantasiapuolella Chalion on yksittäisenä kirjana vielä parempi. Lukekaa jo.

Lindsey Buroker on yksi Amazonin ilmaiskirjojen kautta löytynyt kirjailija (ensimmäinen on ilmainen, nudge nudge wink wink say no more...). Hyvin kulkevia seikkailuita mielenkiintoisen oloisessa maailmassa tieteen ja taikuuden välillä olematta kuitenkaan steampunkia. Buroker on myös erittäin tuottoisa kirjailija (reilussa viidessä vuodessa noin 20 kirjaa), joten vauhti on viime aikoina alkanut hieman puuduttamaan, mutta Emperor's Edge-sarja oli hyvä ja se eka osa on ilmainen.

Jim Butcher lienee yksi isoimmista nimistä tämän hetken spekulatiivisessa fiktiossa. Dresden-sarja, joka kertoo velhosta (Harry Dresden, wizard) nykypäivän Chicagossa, on pääosin maineensa veroinen. Codex Alera-fantasiasarja oli alkupuoleltaan erinomainen, mutta vähän lukijan mausta riippuen alkaa hyytyä jossain kolmannen tai neljännen osan tietämillä (6 osaa).

Listan reunalle jäi vielä kurkkimaan Peter V. Brett, jonka The Demon Cycle-sarja on sarja, jossa itse pidin kirjojen toisesta päähenkilöstä ja inhosin toista, joten reilut puoli sarjaa oli hyvää ja loput ärsytti. Ihan hyvää fantasiaa muuten, mutta itse olen jumissa tuon toisen päähenkilön takia.

Ideoita työttömyyden poistamiseen, osa 2

Perjantaina julkaistiin uutinen, jossa tuotiin esille meikäläisen toisen idean perusosa eli perustulo tai kansalaispalkka tai millä nimellä sitä kukin haluaa kutsua. Ideaa on kovasti puitu meidän mökkiparlamentissamme Kivijärvellä jo vuonna 1 ja 2. Hiukan hämärien muistikuvien perusteella olimme jo silloin tuon ajatuksen puolella.

Perustulon parhaana puolena pidän itse monimutkaisen sosiaalijärjestelmän yksinkertaistamista, kun kerralla pääsisimme eroon kaiken maailman tuista ja niitä arpovista organisaatioista. Perustulosta on saatu jonkin verran kokemuksia maailmalta ja parhaana pidän tätä Namibian kokeilua, josta saadut positiiviset tulokset ovat sitä luokkaa, että ainakin sen perusteella perustulon vastustajat pitäisi viedä saunan taakse ja lopettaa. Mutta valitettavasti muutosvastarinta elää vahvana suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vaikka perustulo poistaisikin työttömyyden sellaisenaan, omassa ideassani mennään vielä kohtuullisen paljon pidemmälle. Perustulon lisäksi meidän tulisi siirtyä tasaveroon siten, että palkka-, pääoma- ja yritysverotus olisivat mieluusti kaikki samansuuruisia kaikille. Tämän tarkoituksena olisi hävittää nykyinen verovirasto ja muuttaa se pääosin valvovaksi organisaatioksi, joka huolehtii siitä, että verot maksetaan silloin kun siihen on tarvetta.

Tasaveron myötä työ voitaisiin vapauttaa nykyisistä määritelmistään ja siirtyä vapaaseen työaikaan. Työalakohtaisten sopimusten sijaan voitaisiin sopia kansallinen minimipalkka, jonka jälkeen työntekijä voisi oman halunsa mukaan tehdä viiden tai viidenkymmenen tunnin viikkoa. Koko remontin pohjaideana olisi muuttaa valtio kontrolloivasta ja holhoavasta entiteetistä kaikille tasapuolisen lähtökohdan tarjoajaksi.

Tällaisessa systeemissä päästäisiin mielestäni paljon lähemmäksi aitoa tasa-arvoa, jossa meillä jokaisella olisi samanlaiset lähtökohdat. Suomalainen käsitys tasa-arvosta valitettavasti oman kokemukseni mukaan usein tahtoo olla lähempänä tasapäistämistä eli meistä kaikista halutaan mahdollisimman samanlaisia ettei ketään tarvitsisi kadehtia. Yhtenä tasapäistämisen esimerkkinä voidaan valitettavasti pitää suomalaista koululaitosta, josta poistettiin tasokurssit 1985, vaikka vastaesimerkkejä lienee muitakin löydettävissä kuin tämä kymmenen 'ällän' ylioppilas.

En tiedä miksi meillä on valtava halu olla selvillä siitä mitä naapurissa tapahtuu tai kuinka sillä menee, kun tänään taas julkaistiin verotilastojen suurituloisimmat. Toisaalta, jos se tuo jonkun elämään merkitystä, niin siitä vaan. Niin kauan kun me vain annamme kaikille vapaat kädet ja samanlaiset lähtökohdat toimia lakien puitteissa ilman, että joku alkaa moralisoimaan tai valvomaan tekemisiämme yhteisen hyvän nimissä.

Suosikkikirjailijat: A

Lukeminen on aina ollut tärkeä osa minun olemistani ja huhujen mukaan muutkin ovat siitä kiinnostuneet, joten ajattelin käydä talven mittaan läpi uusia ja vanhoja suosikkejani. Hyvä kirja on aina kehumisen arvoinen.

Rachel Aaron on kirjoittanut omalla nimellään The Legend of Eli Monpress-fantasiasarjan ja tällä hetkellä työn alla on The Heartstrikers-sarja. Eli Monpress on omalaatuiseen fantasiamaailmaan sijoittuva viisiosainen sarja 'maailman parhaasta varkaasta' Eli Monpressistä ja tämän seikkailuista. Eli on ehkä lähempänä huijaria kuin murtovarasta ja kirjasarjan tunnelma on melko huumoripitoinen ja viihdyttävä vaikka tarvittaessa angstiakin löytyy. Tarinaa kerrotaan Elin ja muutaman häntä lähellä olevan persoonan näkökulmasta.
Heartstrikers-sarja kertoo kiltistä lohikäärmeestä ja hänen 'ei-niin-kiltistä' perheestä. Kyseessä on urbaania fantasiaa jälleen hiukan keveämmin kerrottuna ja toistaiseksi tarinankerronta on keskittynyt kahden eri henkilön näkökulmaan.
Näiden lisäksi löytyy nimellä Rachel Bach The Paradox Trilogy, joka on melko puhdasta military scifiä. Muistini mukaan koko kirjasarja kerrotaan päähenkilön näkökulmasta, on tyyliltään hieman synkempää ja rankempaa kuin omalla nimellä kirjoitetut kirjat ja luin ne suhteellisen intensiivisesti putkeen.
Kaikki kolme sarjaa ovat tutustumisen arvoisia.

Ben Aaronovitchilta en ole lukenut kuin hänen sarjansa ensimmäisen kirjan, Rivers of London, joka kertoo lontoolaisen konstaapelin kokemuksista, kun hän törmää työssään yliluonnolliseen. Kirjan lukemisesta on kaksi päivää ja sormenpäitä jo syyhyttelee seuraava osa. Tarina kerrotaan täysin päähenkilön näkökulmasta, joka on minun asteikollani kirjaa parantava asia.

Jos Rachel Aaronin kirjat olivat tunnelmaltaan positiivisia ja huumorintajuisia, niin Joe Abercrombien kirjat ovat sitten sen asteikon toisessa päässä. Synkkää, ahdistavaa, veristä fantasiaa, jossa kirjojen henkilöt ovat ahneita ja itsekeskeisiä paskiaisia. Hiukan ehkä yksinkertaistava kuvaus, mutta näiden kirjojen lukemisen jälkeen olo ei tyypillisesti ole rentoutunut ja iloinen. Loistavia henkilöhahmoja, mielenkiintoisia tapahtumia ja vaikuttavaa kertomista kuitenkin omalla tavallaan.

Shelley Adinan Magnificent Devices-sarja on hieman hämmentävä itselleni, koska kyseessä on steampunk-maailmaan sijoittuva romanttinen sarja, jonka pääosissa ovat naiset, jotka kirjailijan omien sanojen mukaan murtautuvat vapaiksi muiden heille asettamista rajoituksista. Jos siis unohtaa hiukan nuorille suunnatun tyylin, niin ainakin viisi ensimmäistä kirjaa olivat lukemiskokemukseltaan positiivisia kasvamistarinoita, joten ehkä siinä itselleni se koukku.

Ilona Andrews on pseudonyymi, jonka takana on amerikkalais-venäläinen pariskunta. Heidän kirjoistaan olen aktiivisesti seurannut Kate Daniels-sarjaa, joka kertoo naisyksityisetsivästä nykypäivän maailmassa, joka on mennyt sekaisin magian palaamisen myötä eli urbaania fantasiaa jälleen. Asioiden selvittelyn sekaan sotketaan hiukan romantiikkaa ja mysteerejä sekä idästä että lännestä sekä päähahmon hämäräperäinen tausta ja kokonaisuus on ollut ihan toimivaa. Muista kirjoista olen lukenut The Edge-sarjan kaksi ensimmäistä osaa neljästä, mutta vielä ei ole iskenyt himo kahden viimeisen osan hankkimiseen.

Vanhoista klassikoista mieleen nousi Isaac Asimov, joka lienee useimmille hiukankin vanhempaa scifiä lukeneille tuttu. Asimovin Säätiö-sarja oli itselleni yksi nuoruuden huippukokemuksista kirjojen parissa. Asimov kuuluu siihen arvostettuun joukkoon, jotka ovat saaneet ns. scifin Suurmestari-tittelin. Jos on kiinnostunut viime vuosisadalla julkaistun scifin ja fantasian huippuhetkistä, niin tuosta listasta on hyvä lähteä liikkeelle.

Ideoita työttömyyden poistamiseen, osa 1

Olen viime aikoina USA:ta koskevissa uutisoinneissa törmännyt minimipalkkaan useammankin kerran. Isoissa kaupungeissa työskentelevät pikaruokaravintoloiden työntekijät saivat läpi palkkatoiveensa New Yorkissa reilun vuoden taistelun jälkeen. Olin aikaisemmin törmännyt raporttiin, jossa todettiin, että suurin talouskasvu tapahtui tällä hetkellä niissä kaupungeissa, joissa minimipalkka oli korkein. Talous ei tietenkään ole yhdestä tekijästä kiinni, mutta löysin googlailemalla mielenkiintoisen artikkelin siitä, kuinka matalat palkat näkyvät työtätekeville perheille maksettavissa tuissa. Tämä siis tuolla rapakon takana.

Rupesin sitten tutkimaan asiaa Suomessa, koska ensimmäinen työttömyyden vähentämisideani käsittää ajatuksen tuosta minimipalkasta ja yllätyksekseni Suomi oli yksi niistä vähemmistössä olevista maista, joissa ei ole minimipalkkaa. Sen sijaan meillä on alakohtaiset työehtosopimukset, joissa määritellään kyseisen alan vähimmäispalkka.

Tämä tietysti tarkoittaa, että jos alakohtaista työsopimusta ei ole, niin ei ole myöskään ole minimipalkkaa. Minimisuosituksen mukaisesti palkan tulisi kuitenkin täyttää työttömyysturvalain työssäoloehdon mukainen päivärahaoikeus eli Kelan mukaan 1164,75 euroa kuussa. SAK on jonkin aikaa ajanut minimipalkka-ajatusta myös Suomeen ja ainakin heidän uutisointinsa mukaan siitä on viimeaikaisia hyviä kokemuksia Saksasta.

Työttömyyden poisto on aina ollut hyvä iskulause vaaleissa, mutta poliitikoiden toimet sitten vaalien jälkeen ovat olleet siinä samassa hiekkalaatikossa leikkimistä kuten tähänkin asti. Yrittäminen on ollut viime vuosien kova sana työttömyyden poistamiseksi, mutta kaikki toteutusajatukset ovat sitten olleet jo olemassaolevien käytäntöjen viilaamista pikkuisen kulloisenkin hallituskoalition halujen mukaisesti.

Omat ideani ovat selvästi (radikaalempia? radikaalimpeja? radikaalimpia? prkl!) rajumpia ideoita, koska nykysysteemi on aika vahvasti paikalleenpaalutettu eikä siten enää herkästi muokkaudu tarpeiden mukaisesti.

Ensimmäinen ajatukseni liittyy työaikaan, jota uusi hallituskin on kovasti pohtinut. Toisin kuin mitä hallitus on pohtinut, niin työaikaongelma on suhteellisen yksinkertainen matemaattinen ongelma ja tällainen matematiikkaa lievästi inhoava fyysikkokin selviää siitä. Hesarin mukaan työttömyys kasvaa ensi vuonna ennätyslukemiin eli ennusteen mukaan 9,5 prosenttiin. Suoritetaan hiukan laskemista.

Tilastokeskuksen mukaan työllisiä Suomessa oli syyskuussa 2015 2 452 000 ja työttömiä 225 000. Työaika Suomessa on lailla säädeltyä ja työaikalain yleissäännön mukaan säännöllisessä työssä olevalla viikottainen työaika saa olla 40 tuntia. Aika moni tekee vuorotyötä tai työaika lasketaan vuosittaisena, mutta laskemisen yksinkertaistamiseksi käytetään tuota 40 tuntia lähtökohtana.

Minun ehdotukseni on, että pudotetaan viikottainen työaika 30 tuntiin, lasketaan palkkoja vastaavasti ja pidetään alakohtaiset vähimmäispalkat siinä missä ne nyt ovat. Työajassa tämä tarkoittaa sitä, että jokaiselta työssä olevalta vapautuu kymmenen tuntia työaikaa eli jokaista kolmea työntekijää kohden pitää palkata uusi työntekijä tekemään vapautuneet työt. Jos tähän uudistukseen otetaan mukaan vain miljoona työntekijää, niin silti vapautuneeseen työaikaan tarvittaisiin enemmän työntekijöitä kuin mitä tällä hetkellä on työttömiä.

Matematiikan mukaan työajan vähennys loisi työpaikkoja enemmän kuin mitä meillä on työttömiä, mutta käytännössä näin ei varmaan kävisi. Itse kokeilin loppupuolella Nokia-uraa 30 tunnin työviikkoa. Palkkaa sain vähemmän, mutta tunti lisää nukkuma-aikaa aamulla ja vähän aikaisempi kotiinlähtö korvasivat ansionmenetykset kummasti. Samalla työteho nousi ja muistini mukaan tein edelleen yhtä paljon hommia numeromääräisesti kuin aikaisemminkin, mutta vain vähemmällä vatuloinnilla. Homma sitten loppui HR:n toimesta, kun ilmeisesti muut olisivat voineet tulla kateellisiksi tästä järjestelystä.

Oman kokemukseni mukaan siis isossa osassa työpaikkoja työntekijöiden määrä kasvaisi todennäköisesti vähemmän kuin mitä laskennallisesti tarvetta olisi. Osa syy tähän on meidän suomalaisten uhrautuva asenne työntekijänä, osa johtuu taas siitä, että nykyinen työaika on liian pitkä ja aiheuttaa ongelmia työntekijöiden terveydelle henkisellä sekä fyysisellä tasolla. Samaa asiaa on mietitty monella muulla taholla ja testattu Ruotsissa jo pidemmän aikaa. Eli eipä tuo idea sittenkään uusi ollut... :)


Se radikaalimpi idea sitten ensi viikolla.

Egoilu ja jalkapallo

Joukkueurheilussa ideana on voittaa vastustaja sääntöjen puitteissa. Joskus sääntöjä yritetään hämärtää henkilökohtaisella tai joukkuetasolla, mutta jos unohdetaan tällaiset tapaukset, niin voittamisen todennäköisyys paranee, jos pystyt ennakoimaan sen mitä vastustaja tekee ja pitämään piilossa omat tekemiset.

Amerikkalaisessa jalkapallossa tämä korostuu huomattavasti, koska jokainen pelitapahtuma alkaa aina staattisesta tilanteesta ja vastajoukkueen pelaajien paikat ovat selvästi näkyvissä. Hyökkäys pyrkii käyttämään erilaisia muodostelmia ja hyökkää niistä eri tavoin, jottei puolustus saisi selville mitä on tapahtumassa. Eilinen Lontoossa pelattu NFL-peli, Jacksonville Jaguars-Buffalo Bills, oli järkyttävä osoitus siitä, miten onnetonta valmentajien toiminta voi joskus olla huipputasolla.

Jaguars oli päässyt toisella neljänneksellä osittain onnekkaiden sattumien johdosta 27-3 johtoon ja ilmeisesti tämä aiheutti ensimmäisen ego-ongelman ja pelaajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että peli oli ohitse. Bills sai kuitenkin kavennettua ennen puoliaikaa tilanteeksi 27-13 eli peli ei missään nimessä ollut vielä ohitse.

Jaguarsin valmennusjohto heräsi puoliajalla takaisin peliin ja joukkue tuli toiselle jaksolle oikealla asenteella. Johtoasemassa Jaguars onnistui tekemään pitkän hyökkäysvuoron ja kuluttamaan paljon aikaa kellosta, mutta hyökkäysvuoron lopuksi nähtiin sitten jotain aivan uskomatonta.

Jaguars sai vastustajien aiheuttaman virheen takia uudet yritykset Billsien yhden jaardin linjalta eli joukkueella oli neljä yritystä liikuttaa palloa jaardin verran saadakseen touchdownin ja peli olisi ollut hyvin todennäköisesti käytännössä ohi. Sen sijaan että joukkueen hyökkäyksen koordinaattori, Greg Olson, olisi hämännyt vastustajaa ja pitänyt suunnitelmansa salassa, hän ilmeisestikin päätti nöyryyttää vastustajaa tai ainakin osoittaa ylemmyytensä heille valitsemalla juoksupelin, jossa kahdeksan pelaajaa asettui keskelle tekemään reikää takana olevalle juoksijalle, joka sitten tekisi maalin.

Tällaisessa tilanteessa on tietysti mahdollista, että linjassa blokkaamassa oleva pelaaja lähteekin blokkinsa jälkeen liikkeelle ja pallo heitetään hänelle (Minnesota Vikingsien TE Kyle Rudolph teki tällä tavalla touchdownin Detroit Lionseja vastaan eilen) tai vaihtoehtoisesti pelinrakentaja itse juoksee sen jälkeen, kun hän on hämännyt antavansa pallon juoksijalle. Jaguars ei kuitenkaan tätä tehnyt vaan pallo annettiin, kuten ennakkoon oli näytetty, juoksijalle, joka ei päässyt linjasta eteenpäin.

Toinen yritys, samanlainen miehitys ja sama kuvio ainoan eron ollessa se, että juoksija jää linjaan hyökkäyksen linjan keskimmäisen pelaajan (sentteri) vasemmalle puolelle, kun ensimmäinen yritys meni sentterin oikealta puolelta. Kolmas yritys, samanlainen miehitys ja minä kiroilen jo ääneen valmentajien tyhmyyttä seuratessani peliä Yahoon ilmaisesta lähetyksestä. Hyökkäyksen koordinaattorin idea oli toistaa ensimmäinen yritys eli kokeilla, josko nyt pääsisi sieltä sentterin oikealta puolelta sisään. Kas, tälläkään kertaa siellä ei ollut tilaa.

Albert Einsteinin, monen muun ohella, väitetään määritelleen hulluuden seuraavasti: "Hulluus on sitä, että toistaa yhä uudelleen samaa mutta odottaa silti eri tulosta". Kyseinen lause esiintyi kirjallisena ensimmäisen kerran Narcotics Anonymous-julkaisussa 1980-luvun alussa, mutta määritelmän alkuperällä ei liene väliä, sillä eilinen peli osoitti jälleen sen todenperäisyyden.

Olemme saapuneet siis tilanteeseen, jossa Jaguars johtaa 14 pisteellä ja joukkueella on yksi yritys tehdä lisää pisteitä, ellei vastustaja tee jotain virhettä, josta saa uudet yritykset, mutta sen varaan ei kannata laskea. Maalialueelle pyrkimisen, touchdown ja kuusi pistettä, sijaan joukkue voisi potkaista potkumaalin, joka tältä etäisyydeltä olisi lähes varma ja siirtäisi Jaguarsit 17 pisteen johtoon. 17 pisteen johto on siinä mielessä loistava, että Bills joutuu sen jälkeen tekemään kolme kertaa pisteitä päästäkseen tasoihin tai ohi.

Tässä vaiheessa Greg Olson on kuitenkin jo kaukana täysjärkisyyden toisella puolella ja päättää vielä neljännen kerran pelata saman pelin. Lievänä puolusteluna voi ehkä käyttää sitä, että jos peli epäonnistuu, niin Bills joutuu aloittamaan hyökkäyksensä hankalasta paikasta, mutta herrajumala kokeile jo jotain muuta peliä. Epäuskoisena katson sitten ruudulta, kun Jaguars yrittää samaa peliä neljännen kerran ja epäonnistuu siinä taas.

Omalla hyökkäysyrityksellään Bills kaventaa potkumaalilla Jaguarsien johdon 11 pisteeseen. Jaguars on edelleen sekaisin edellisen hyökkäyksen epäonnistumisestaan ja Greg Olson päättää nyt, että järkevä tapa edetä on heittämällä. Mikäli onnistumisia tulisi, niin se olisi hyvä tapa, mutta nyt kannattaisi myös kontrolloida kelloa juoksupelillä ja minimoida riskit samalla kun kuluttaa aikaa. Ennen kaikkea tehdä jotain hämäävää ja piilottaa tekemisensä vastustajalta. Mitä vielä, kolme epäonnistunutta heittoa ja sen jälkeen pallo puntataan takaisin vastustajalle. Peliaikaa kului huikeat 32 sekuntia.

Loppupeli on kahden sekavan joukkueen pelaamista. Bills pääsee johtoon asti, mutta Jaguars onnistuu vielä kerran heräämään peliin ja tekee touchdownin, jolla voittaa, mutta pelisuoritus jättää paljon toivomisen varaa kummaltakin joukkueelta. Ennen kaikkea jäi tunne siitä, että valmentajien tarve osoittaa omaa osaamistaan ajoi sen ainoan tavoitteen eli voittamisen edelle ja voittajaksi selvisi se joukkue, jolla kävi pikkuisen parempi tuuri.

Eurooppalaisessa jalkapallossa vastaavanlaisia egosekoiluja syntyy paljon vähemmän. Tyypillinen mahdollisuus lienee peleissä, jossa heikompi joukkue turvautuu 'bussipuolustukseen' ja pyrkii estämään vastapuolen maalinteon minimoimalla hyökkäystilan oman maalin läheisyydessä. Toisin kuin amerikkalaisessa jalkapallossa, pelitilanne tällöinkin on koko ajan muuttuva eli valmentaja ei voi vaikuttaa pelinkulkuun samalla tavalla. Eurooppalaisestakin jalkapallosta kuitenkin löytyy tilanne, jossa ego useimmiten asettuu joukkueen edun edelle. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole valmentajan vaan pelaajan ego, silloin kun joukkueella on vapaapotku vastustajan maalin läheisyydessä.

Vapaapotkutilanteessa ollaan samanlaisessa tilanteessa kuin amerikkalaisessa jalkapallossa. Peli on pysähtynyt, osa pelaajista on pakotettu olemaan tietyillä paikoilla ja hyökkäävä joukkue voi päättää mitä se tekee. Tyypillisesti pallon takana seisoo sitten se joukkueen suurin ego, joka pyrkii ratkaisuun, mikä onnistuessaan nostaa hänen egoaan vielä ylemmäksi. Eli se onneton tampio menee ja yrittää laukoa pallon suoraan maaliin ilman sen kummempia hämäyksiä, näköesteitä tai muita keinoja, joilla parantaisi joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tärkeämpää on osoittaa olevansa muita parempi joukkueen kustannuksella. Joskus se onnistuu, useimmiten ei.

Vapaapotkutilanne on eurooppalaisessa jalkapallossa mielestäni vielä enemmän hyökkäykselle etua antava kuin normitilanne amerikkalaisessa jalkapallossa. Kuten edellä olevasta linkistä nähdään, paraskin vapaapotkujen ampuja Euroopan top 5-sarjoissa onnistuu vain noin joka viides kerta, joten suora laukaus vapaapotkusta on käytännössä hyvän maalipaikan hukkamista. Sen sijaan joukkueet voisivat tehdä jotain odottamatonta, kuten Ruotsi 1994 MM-kisoissa tai Argentiina vuonna 1998.

Seurajoukkueessa harjoitteluaikaa on huomattavasti enemmän kuin maajoukkueissa ja joukkue voisi aivan hyvin kehittää usemmankin variaation vapaapotkutilanteeseen. Puolustava joukkue joutuu tällöin tilanteeseen, että sen perusratkaisun sijasta, puolustajien ja maalivahdin tulee huomioida useampi erilainen vaihtoehto. Silloin se suora laukaus voi olla myös yllättävä ratkaisu.

Oman egon painoarvo on kuitenkin suuri ja kun mennään urheilu- tai työelämässä asteikossa korkeammalle, kilpailu kovenee ja omaan napaan tuijottaminen kasvaa. Joskus se joukkueen etu unohtuu ja tarve tehdä jotain 'viisasta' ajaa järkevän tekemisen edelle. Ruudun toiselta puolelta on helppo arvostella.

Pelaamisen hauskuudesta

Katselin vanhaa pelaamisjuttuja sisältänyttä blogiani piristääkseni muistoja ennen tilitystä ja huomasin, että olin jo aika pitkälle törmännyt näihin samoihin asioihin aikaisemminkin, mutta jottei hyvä tilitys menisi hukkaan, niin tässäpä sitä.

Ostin viime viikolla Steamin alennusmyynnistä Assassin's Creed IV: Black Flagin (ACBF). Olin aikoinani tosi innostunut pelisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta kolmas osa (Brotherhood) torppasi sitten pelinautintoni sen verran pahasti, että lopetin sarjan pelaamisen siihen. ACBF, sarjan kuudes osa, oli saanut kuitenkin sen verran kehuja, että ajattelin kokeilla olisiko peli muuttunut parempaan suuntaan. 14 tunnin pelaamisen jälkeen voin todeta, että ainakin omalta osaltani oli menty osittain jopa pahempaan suuntaan.

Ensimmäinen asia, joka pelissä tökkii, on kaikista konsolipohjaisista peleistä tuttu asia eli käyttöliittymän rajallisuus. Koska konsoliohjaimessa on rajattu määrä nappeja helposti käytettävissä, niin peli yhdistää eri toimintoja saman napin alle. Esimerkiksi kaikki maailmassa olevat aktivoitavat esineet tyypillisesti aktivoituvat samalla napilla. Eli, jos satuit tappamaan sen vartijan siihen aarrearkun viereen, niin seisomapaikasta riippuen joko ryöstät vartijaa, yrität nostaa vartijan ruumiin kantoon tai avaat arkkua.

Ärsyttävintä on juoksunapin yhdistäminen kiipeämiseen. Peli tarkkailee milloin pelaaja on lähellä kiivettävää esinettä ja onko juoksunappi painettu ja päättelee tästä haluaako pelaaja kiivetä vai ei. Suorien seinien kohdalla tämä ei ole ongelma, koska kiipeäminen tapahtuu yleensä vain, jos pelaaja juoksee suoraan päin seinää, mutta tynnyrit, pylväät, puut ja muut vastaavanlaiset esineet aktivoituvat välistä hyvinkin satunnaisesti, joten kesken takaa-ajon huomaat yllättäen kyykkiväsi sen tynnyrin päällä, jonka ohi olit juoksemassa. Keskimäärin verenpainetta nostava tapahtuma.

Aktivoimisen yhdistäminen yhden napin alle aiheuttaa sen ongelman, että vaikka tietokoneessa voisikin näppäimistöllä käyttää useampia näppäimiä, niin pelin asetuksissa valittavana on vain aktivointinapin uudelleenmääritys. Kaikki sen toiminnot on piilotettu sinne alle eikä pelaaja voi määritellä kiipeämisnappia erilleen juoksunapista tai vaikkapa raadon nostonappia erilleen raadon ryöstönapista.

Pelisarjan oma ongelma on sitten tyhmä tehtäviensuunnittelu. Pelissä on erilaisia varjostamistehtäviä, joista on tehty 'haastavampia' siten, että ympärillä pyörivät vartijat hermostuvat pelaajahahmon läsnäolosta läheisyydessään vaikka minuutti sitten ketään ei kiinnostanut. Ilmeisesti pelaajan pään päällä oleva 'tehtävä kesken'-lippu antaa oikeutuksen pelaajan kiusaamiseen. Ja vartijoita on tyypillisesti joka helkkarin pikkukylässä enemmän kuin asukkaita.

Tehtävä, joka katkaisi lopullisesti oman mielenkiintoni peliin, oli juuri tätä luokkaa, mutta omilla pikkuvariaatioilla. Seurasin kaksimastoisella kuunarillani purjevenettä suolle, jossa oli vartiotorneja sadan metrin välein. Kun lopulta sitten alukseni ei päässyt enää eteenpäin, lähdin suolle jalkaisin seuraamaan nyt soutuveneessä kulkevia henkilöitä ja pelaajan kiusaksi suolle oli tietysti laitettu krokotiilejä joka niemeen ja notkoon. Ja heti jos jäit liian kauaksi niin pään päällä alkoi pyöriä kello. Henkilön, joka on keksinyt tämän tehtäväidean pelisarjaan, voisi viedä saunan taakse ja lopettaa.

Kun tähän sitten yhdistetään pelaajahahmo, joka ainakin itselleni oli lähinnä tylsä ja lievästi vastenmielinen sekä tarina, jossa ei ole kunnollisia kiinnostumiskohteita, niin peliä voi hyvin määritellä Ford Fairlane-lainauksella: 'pelin pelaaminen oli kuin juustoraastimella runkkaaminen, lievästi huvittavaa, mutta enimmäkseen kivuliasta.'

Hiukan filosofointia työstä ja olemisesta

Viime keväänä ontologian (metafysiikka) kurssilla käytiin läpi ontologian perusteita ja tutustuttiin ongelmiin olemassaolosta ja siihen liittyvistä teorioista. Ontologia voidaan ajatella, kuten Aristoteles sen määritteli, sarjaksi "mikä se on"-kysymyksiä. Päätin sitten kokeilla tätä lähestymistapaa työhön ja sen merkitykseen elämässämme omissa pohdinnoissani.

Työ on meille suomalaisille usein tärkeä asia. Lehdissä kirjoitetaan työn sankareista ja oikeudesta työhön aina itsenäisyyspäivän aikoihin ikään kuin se olisi suomalaisuuden perusosasia. Eli kysymykseen mikä suomalainen on voisi vastata, että suomalainen on työntekijä, parhaimmillaan työn sankari. Tämän voi hyvin huomata myös niissä tilanteissa, kun tutustumme uusiin ihmisiin. Kiinnostus sitä kohtaan mitä teemme on monille luonnollinen ja tärkeä osa keskustelua ja tutustumisprosessia.

Olen itse ollut työelämässä vartijana, kirjastonhoitajana, opettajana ja patentti-insinöörinä, mutta en koe olevani merkittävältä osalta mikään näistä rooleista. Jos mietin itseäni, niin koen oman minäni koostuvan monista asioista, joihin kuuluvat harrastukseni ja kokemukseni sekä ne asiat joista pidän ja ne asiat joista en pidä. Aloin sitten pähkäilemään koko asiaa työn näkökulmasta ja päädyin hieman erikoiseen ja hamletmaiseen kysymyksen asetteluun: olenko minä opettaja vai olenko minä opettaja?

Kun työtä katsotaan tarkemmin "mikä/mitä työ on"-kysymyksen avulla, niin päädytään puhumaan työnkuvasta. Työnkuva määrittelee työhön liittyvät tehtävät ja mahdolliset vastuut ja velvollisuudet eli jokaiselle työlle pitäisi olla olemassa määritelmä siitä mitä se on. Tämän luulisi helpottavan huomattavasti työn tekemistä, mutta oma kokemukseni on, että työnkuva on jotain mikä helposti sivuutetaan tai sitä ei kerrota riittävän selkeästi ja työtä tehdään omien käsitysten mukaisesti.

Hyvä esimerkki siitä, kun työnkuva ei ole täysin hallussa, on nähtävillä vuoden 2014 kesältä ja Alexander Stubbin lausunnoista. Ennen Kokoomuksen puheenjohtajavaalia hän sanoi Ylen uutisten mukaan: "Tavoitteena on vain ja ainoastaan voittaa vaalit 2015 ja ryhtyä tekemään kokoomuslaisempaa politiikkaa, mikä on ollut aika vaikeaa tämän hallituskokoonpanon kanssa." Tämä voi olla tärkeä tavoite Kokoomuksen puheenjohtajalle, mutta Suomen pääministerin tehtävänkuva on aivan erilainen.

Työssä, jossa henkilökohtainen asema on tärkeä, tällainen sekaantuminen on aivan tavanomaista, mutta tätä näkee valitettavasti joka paikassa. Asiakaspalvelutyö Suomessa on yksi toimi, jossa työntekijät eivät aina tunnu olevan aikansa tasalla. Kävin viikolla syyslomalla olleen siskontyttäreni kanssa Tampereella Koskikeskuksessa Tiger-kaupassa. Siskontyttäreni ihmetteli minulle kassalla olleen nuoren naisen käytöstä, kun tämä oli erittäin pirteä, kohtelias ja muutenkin positiivinen eli mielestäni suoritti oman asiakaspalvelutyönsä loistavasti. Tämä ei kuitenkaan ollut sellaista normaalia käytöstä, johon hän oli kaupoissa tottunut.

Oman minän ja työn sekaantuminen ei ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan se on nähtävissä kaikkialla. Erään pitkään lukemani kolumnin mukaan sama ilmiö on nähtävissä myös USAn presidentin tehtävässä. Yhdysvalloissa presidentti voi istua virassaan maksimissaan kaksi kautta yhden kauden kestäessä neljä vuotta. Viimeisimmistä viidestä presidentistä neljä on ollut virassaan kaksi kautta ja kaikki neljä ovat palvelleet kautensa peräkkäin. Ongelma tässä on se, että presidenttiehdokas joutuu käyttämään vaaleja edeltävän vuoden kampanjoimiseen, mistä seuraa se, että virassa oleva presidentti laiminlyö oman työnsä tuolla ajalla yrittäessään taata uudelleenvalintansa muuten kuin työtään tekemällä.

Kolumnin kirjoittajalla, Gregg Easterbrookilla, oli tähän loistava parannusehdotus. Sen sijaan, että presidentin valtakautta rajoitettaisiin, ainoastaan peräkkäiset kaudet kiellettäisiin. Tällöin presidentti voisi keskittyä virkansa hoitamiseen koko kautensa ajan ja jos hän haluaisi virkaan uudestaan, niin hänen pitäisi pystyä tekemään päätöksiä, jotka olisivat positiivisia myös neljän vuoden päästä. En tiedä toimisiko vastaavanlainen systeemi Suomessa vaikkapa kansanedustajien osalta, mutta ainakin se toisi uutta jännitystä vaaleihin.

Oma näkemykseni työn tekemisestä on se, että minun vastuullani on toimia mahdollisimman hyvin työnkuvan mukaisesti ja tehdä sen määrittelemät asiat hyvin. Eli lauseessa 'minä olen opettaja' tärkeämpi sana on opettaja, joka määrittelee sen mitä tehdään. Minä voin vaikuttaa siihen kuinka minä toteutan määritellyt asiat, mutta minä en voi jättää niitä tekemättä, jos siltä tuntuu tai minua ei huvita. Tämä myös tarkoittaa sitä, että joku muu voi hoitaa saman tehtävän paremmin eikä se muuta tai heikennä minua. Minä siis toteutan opettajan työnkuvaa sen sijaan, että minä olisin opettaja.

Kaikessa sellaisessa työssä, jossa työntekijä joutuu henkilökohtaisesti näkyvään rooliin kuten politiikassa tai vaikkapa valmentamisessa, sekaantumisen mahdollisuus on suuri. On helppo miettiä, että vain minä voin hoitaa Suomen työttömyyden kuntoon tai nostaa Suomen maajoukkueen jalkapallon arvokisoihin. Jos omaa olemistaan kuitenkin määrittelee hyvin kapeasti ja vain muutaman asian kautta, niin epäonnistumiset voivat antaa itsetunnolle koviakin kolhuja.

Minä-lähtöinen ajattelumalli voi myös rajoittaa onnistumista työtehtävässä, kun päätyy miettimään ratkaisuja, joita itse tekisi sen sijaan, että miettisi miten mahdolliset ongelmat voisi ratkaista työn kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.

Tätä kirjoittaessani aloin sitten miettimään, että mikä on työttömän 'työnkuva'. Tuossa wikipedia-artikkelissa mainittu perinteinen (ansiotyön puute) määritelmä tuntuu jotenkin kauhean rajoittavalta. Toteutanko työttömyyttä parhaiten, kun en ole työssä? Tarkoittaako tämä sitä, että minun ei tule hakea töihin, jotta toteuttaisin työttömyyttä parhaiten? Tämä lienee vaikeasti määriteltävä asia, joten helpompaa lienee päästä eroon työttömyydestä. Siitä lisää seuraavassa jutussa... :)

Minun valmennusfilosofiani

Viime viikko on ollut jalkapallossa valmentajien osalta melko vilkasta. Suosikkijoukkueeni Liverpool antoi vihdoin kenkää Brendan Rodgersille ja palkkasi tilalle entisen Borussia Dortmundin valmentajan Jürgen Kloppin, joka oli tällä hetkellä yksi halutuimmista valmentajista menestyksekkään ja pelillisesti viihdyttävän Dortmund-uransa vuoksi.

Samaan aikaan täällä Tampereella syntyi ystäväni määritelmän mukaisesti Kekegate, kun Ilveksen valmentaja Keith Armstrong ei ollutkaan valmentamassa joukkueensa peliä viime sunnuntaina Seinäjoella vaan oli samanaikaisesti MTV:n studiossa kommentoimassa Valioliiga-lähetystä. Seuran johto ei ollut tästä ilmeisestikään tietoinen, ainakaan julkisuudessa antamiensa lausuntojen mukaan, ja nuuskaisi pakastevihanneksia roppakaupalla rööreihinsä. Parin päivän arpomisen jälkeen johto päätti vapauttaa valmentajan tehtävistään.

Lisäksi Valioliigassa seuransa Chelsean kautta aikojen paras valmentaja, ainakin omasta mielestään, José Mourinho sai seurajohdolta julkisen ja täyden tuen toimilleen heikon alkukauden jälkeen. Pitkäaikaisen kokemuksen mukaisesti tämä tarkoittaa sitä, että Mourinho saa kahden viikon päästä kenkää, mikäli joukkueen kurssi ei käänny totaalisesti ja joskus jopa siitäkin huolimatta.

Olen itse valmentanut yliopistoaikana perustamaamme jalkapallojoukkuetta 6. divarissa ja lisäksi nappulajoukkueita JJK:n ja Ilveksen junioriorganisaatioissa. Ilveksen aikaan kävin jopa valmentajakurssillakin, mutta sieltä saamani kokemus ei innostanut valmentajauralle. Mielessä on kuitenkin monesti käynyt, että pystyisin tekemään paljon parempaa työtä kuin monet nykyvalmentajat.

Sivusta on tietysti hankala arvioida sitä miten joukkueet treenaavat, mutta nykyaikana julkisuus on sen verran suurta Suomenkin tasolla, että suhteellisen selkeän kuvan joukkueen toiminnasta pystyy muodostamaan pelkästään uutisia seuraamalla. Jalkapallo, kuten monet muut menestyvät ja vakiintuneet lajit, on toiminnaltaan pääasiallisesti hyvin konservatiivista, mikä näkyy myös useimpien joukkueiden toiminnassa. Tyypillisessä jalkapallojoukkueessa valmentaja on se henkilö, jolla on valta ja joka tekee kaikki merkittävät päätökset siitä miten joukkue pelaa. Millainen valmentaja on sitten hyvä valmentaja?

Useimmille valmentajille oma asema tuntuu olevan merkittävä tekijä. Monet haluavat osallistua aktiivisesti joukkueen pelaajahankintoihin ja haluavat pitää päätäntävallan kaikissa merkittävissä asioissa itsellään. Samanaikaisesti valmentaja päättää myös joukkueensa peliasioista ja useimmilla valmentajilla tuntuu olevan myös vahva mielikuva siitä miten hänen joukkueensa pitäisi pelata. Selkeällä pelifilosofialla ei ole mielestäni mitään haittavaikutuksia, kuten voidaan havaita FC Barcelonan, Espanjan maajoukkueen tai vaikkapa Chilen maajoukkueen suorituksista viimeisten vuosien aikana. Ongelma on kuitenkin valmentaja, joka väkisin yrittää muokata joukkueen peliä oman pelifilosofiansa mukaisesti vaikka pelaajat eivät siihen välttämättä sopisivatkaan.

Jos seurataan huipputasolla pelaajien liikkumista, niin on helppo huomata, että pelaajia kohdellaan joukkueissa useimmiten resursseina, joita yritetään sovittaa tiettyihin ennakko-odotuksiin. Viime kauden alussa Manchester United osti Angel Di Marian vajaalla 60 miljoonalla punnalla ja tämän kauden alla hänet myytiin jo eteenpäin PSG:hen arvioiden mukaan noin 15 miljoonan punnan tappiolla. Oletettavasti Di Maria ei sopinut Loius Van Gaalin kuvioihin vaikka olikin Valioliigan kolmanneksi paras syöttäjä 10 maalisyötöllään.

Samanlaisen kohtalon Valioliigassa kokivat Mario Balotelli (Liverpool), Falcao (ManU), Filipe Luis (Chelsea) ja Juan Cuadrado (Chelsea), jos etsitään hintavia pelaajia, jotka saivat vain käytännössä yhden vajaan kauden aikaa mahtua joukkueeseen. Useimpien tällaisten pelaajien kohdalla pelit seurajoukkueessa jäävät muutamaan ja pelaaja 'hukkaa' vuoden kehityksestään istuessaan penkillä tai jopa katsomossa, koska valmentajan systeemi on niin tiukka, että pelaaja ei siihen sovi eikä hänelle anneta riittävästi aikaa sopeutua.

Paras esimerkki valmentajasta, joka saa systeemiin pakottamisen toimimaan lyhyellä aikajänteellä, on Mourinho. Hän on onnistunut kaikissa seurajoukkueissaan FC Portosta alkaen voittamaan mestaruuden. Vuoden 2001 alusta (aloitti silloin FC Portossa) hän on kuitenkin valmentanut pisimmillään Chelseassa 2004-2007 ja hänen huippusuorituksensa joukkueissa tuntuvat olevan vain reilun kauden mittaisia. Itse olen saanut sellaisen kuvan, että pelaajat ovat valmiita kestämään hänen menetelmiään taatun menestyksen takia, mutta yleensä vain sen yhden kauden verran. Samaa asiaa kommentoi tällä viikolla myös Fabio Capello, yksi pitkäaikaisista huippuvalmentajista. Tämä toimintatapa voi tuloksen kannalta olla hyväkin tapa, mutta se ei välttämättä toimi joukkueissa, joilla ei ole varaa hankkia valmentajan haluamia pelaajia. Miten sitten toimia, jos ei voi hankkia haluamiaan pelaajia?

Yksi tapa on koko seuran laajuinen toimintafilosofia, jota noudatetaan riittävässä laajuudessa myös nuoremmissa ikäluokissa. Yksi pitkäaikaisimmista esimerkeistä lienee Ajax Amsterdam, jonka nuorisoakatemia on jo pitkään pelannut samalla tyylillä kuin edustusjoukkue. Tämän hetken menestyksekkäin esimerkki lienee FC Barcelona ja La Masia, joka kasvattaa edustusjoukkueelle pelaajia, jotka tuntevat pelisysteemin lähes täysin siirtyessään edustusjoukkueeseen ja ovat siten valmiita pelaajia valmentajan hyödynnettäviksi.

Vaikka tämä onkin Liverpool-fanille katkera pala, niin itse kuitenkin pidän parhaana tapana valmentaa Sir Alex Fergusonin esimerkkiä Manchester Unitedissa reilun kahden vuosikymmenen ajalta. Kun tutkitaan ManU:n joukkueita tuolta ajalta, niin nähdään, että joukkue vaihteli pelisysteemiään ja pelitapaansa hyvinkin paljon sen mukaisesti millaisia pelaajia joukkueessa oli. Ferguson ei pelännyt muuttaa pelitapaa saatuaan joukkueeseensa huippupelaajia (esim. Cristiano Ronaldo) ja vaikka osa pelaajista ei saanutkaan valtavasti aikaa sopeutua, niin siitä huolimatta Ferguson osasi sopeutua yllättäviinkiin tilanteisiin. Esimerkkinä 2002-2003-kausi, jolloin kapteeni Roy Keanen pelikiellot ja leikkauksesta toipuminen olisivat voineet helposti romahduttaa huonomman valmentajan joukkueen, mutta Ferguson käytti onnistuneesti Juan Sebastián Verónia Keanen korvaajana alkukaudesta.

Fergusonin aikana Manchester United voitti Valioliigan 13 kertaa, FA Cupin 5 kertaa, Liigacupin 4 kertaa ja Mestareiden liigan 2 kertaa. Huhujen mukaan hän oli saada potkut joulukuussa 1989 kolme vuotta palkkaamisensa jälkeen, mutta sai kuitenkin lisäaikaa ja lopputulosta ei voi katsella kuin kadehtien. Ajallisesti mitattuna ollaan hyvinkin samassa tilanteessa kuin missä Brendan Rodgers oli juuri nyt Liverpoolissa. Maailmankuvan muuttumista kuvastaa hyvin se, että Ferguson sai jatkaa kolmen vaihtelevan vuoden jälkeen, mutta Rodgersin kohdalla potkuja oltiin ennakoitu jo pitkän aikaa etukäteen. Nykyjoukkueiden johdoilla tuntuu olevan valtava kiire saada tuloksia heti vaikka historia hyvin osoittaa, että parhaiten pärjäävät valmentajat, jotka saavat tehdä töitä rauhassa pitkällä aikavälillä.

Oman valmennusfilosofiani peruskivenä onkin pelaajalähtöinen valmennus. Jalkapallojoukkueessa saa ylimmällä tasolla (Valioliiga, Mestareiden liiga jne.) olla 25 pelaajaa, joten tavallisesta joukkueesta löytyy helpostikin sadan vuoden verran pelikokemusta, joka on kertynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Tyypillisellä valmentajalla on pelikokemusta ehkä kymmenen vuoden ajalta ylemmillä tasoilla ja siihen päälle valmentajakoulutus ja -kokemus. Valmentajalla voi ehkä olla parempi idea kokonaisuudesta, mutta pelaajilta löytyy varmasti huomattavasti enemmän osaamista kuinka yksittäisessä tilanteessa tulee toimia. Tämän takia joukkueen taktiikan ja pelitavan rakentamisen pitäisikin olla koko joukkueen yhteinen prosessi, mikä mielestäni takaa pelaajien paremman sitoutumisen joukkueeseen ja nopeuttaa kentällä tilanteisiin reagoimista, koska pelaajat ovat paremmin selvillä omista rooleistaan, mutta tämä prosessi ei tapahdu hetkessä.

Toinen tärkeä asia, joka mielestäni kuuluu hyvän valmentajan rooliin on pelaajien kehittäminen. Riippumatta siitä onko pelaaja joukkueen runkopelaaja vai vaihtomies, uusi tulokas vai vanha konkari, niin kaikki pelaajat voivat kehittyä tavalla tai toisella. Ihannetilanteessa pelaajat auttavat toisiaan tässä prosessissa, mutta usein pelaajat kokevat toisensa kilpailijoiksi joukkueen sisällä. Tämä saattaa ehkä parantaa pelaajan henkilökohtaista suoritusta, mutta voi joukkueen kokonaisuuden kannalta olla huonompi ratkaisu. Valmentajan tulisikin pystyä ohjaamaan pelaajien toimintaa siten, että pelaajat kokevat olevansa tärkeä osa joukkuetta vaikka eivät olisikaan joukkueen tähtipelaajia. Huippujoukkueita lukuunottamatta tämä myös tarkoittaa sitä, että muut joukkueet saattavat kiinnostua joukkueen pelaajista ja nämä siirtyvät eteenpäin omalla jalkapallourallaan. Hyvän valmentajan näkökulmasta hän on tällöinkin onnistunut tehtävässään, koska tyypillisesti hyvät pelaajat tekevät myös omasta joukkueesta paremman.

Mielestäni hyvä valmentaja ei siis ole joukkueen 'jumala' tai 'kaikkitietävä pääjohtaja' vaan henkilö joka ohjaa ja auttaa muita onnistumaan ja kehittymään omissa rooleissaan ja saa kaikki joukkueen jäsenet sitoutumaan joukkueeseen. Televisiossa viime viikkoina pyörinyt Ruudun mainos jääkiekon SM-liigasta, jossa pelaajat uhoavat toisilleen on lähinnä huvittanut minua. Mainoksessa esitetty psyykkaus toimii varmaankin yksittäisessä pelissä, mutta pelaajien sitoutuminen joukkueeseen nousee ihan eri tasolle, kun pelaajat pääsevät mukaan muullakin tasolla kuin pelkällä pelaamisella. Työhyvinvoinnin yksi tärkeimmistä tekijöistä on työntekijän aktiivinen osallistuminen ja joukkueessa se ei saa tarkoittaa pelkkää kentällä juoksemista. Urheilujoukkue on huipputasolla kaikille osallisilleen työpaikka ja siihen kannattaa hyödyntää työelämästä opittuja asioita.

Tällainen ajattelutapa ei välttämättä toimi huippujoukkueessa, jossa pelaajien vaihtuvuus on suurempaa ja tulosta vaaditaan koko ajan, mutta varsinkin Suomen tasolla, jossa joukkueet toimivat pelaajien kehittämispaikkoina, tai ainakin suurimman osan pitäisi toimia, niin tämän pitäisi toimia erinomaisesti. Ongelmaksi tietenkin tyypillisesti muodostuu seurajohto, joka olettaa joukkueen taistelevan mestaruudesta joka vuosi. Veikkausliigassa on 12 joukkuetta, joista korkeintaan puolella on resursseja taistella mestaruudesta. Siitä huolimatta viime kaudellakin 7 valmentajaa sai joko potkut tai päättynyttä sopimusta ei uusittu. Ilmeisesti sarjapaikan säilyttäminen ja joukkueen kehittäminen ei riitä seurajohdolle.

Olisi mielenkiintoista päästä kokeilemaan valmentamista tosissaan, mutta pitäisi varmaan ensin voittaa Eurojackpotissa ja ostaa oma joukkue, että sitä pääsisi tekemään. Jos joku seurajohtaja sattuu lukemaan tämän, niin minulla olisi loistoidea, joka yhdistettynä ylläolevaan valmennusfilosofiaan tuottaa parissa vuodessa Mestareiden liigan lohkovaiheen paikan... :)

Minun opetusfilosofiani

Sain viime syksynä avoimesta yliopistosta filosofian perusopintojen opiskeluoikeuden ja kävin syksyn ajan luennoilla kuuntelemassa Tampereen yliopiston filosofian perusopintoihin kuuluvien kurssien opetusta. Joulun jälkeen iski taas luentoväsymys enkä keväällä käynyt kuin yhdellä luennolla ja aloin pohtimaan missä vika. Vertailin aikaisempia kokemuksiani yliopisto-opiskelusta viime syksyisiin enkä löytänyt suuria eroja. Sitten tajusin verrata niitä itse pitämiini oppitunteihin ja ymmärsin miksi en viihdy luennoilla.

Yliopisto-opetus pohjaa edelleen hyvin pitkälti behavioristiseen oppimiskäsitykseen, jossa opetus on opettajakeskeistä ja oppilas pyrkii omaksumaan ulkoa opettajan esittämän asian mahdollisimman hyvin ja vastaamaan sen mukaisesti kurssia seuraavassa tentissä. Eräällä viime syksyn kursseista luennoitsija sanoikin tenttiin valmistavalla luennolla, että hän odottaa näkevänsä tenttivastauksissa kurssilla opetettuja asioita ilman omia mielipiteitä. Luennoilla oli aina välistä mahdollisuus esittää kysymyksiä, mutta pääasiallisesti luennot etenivät valmistellun materiaalin mukaisesti ilman minkäänlaista mahdollisuutta kyseenalaistaa esitettyjä asioita.

Sinällään tämä on melko kummallista, koska nykyiset oppimiskäsitykset, kognitiivinen ja konstruktivistinen, painottavat oppijan omaa aktiivista toimintaa osana oppimisprosessia. Luento-opetus ei tietenkään estä oppijaa olemasta aktiivinen, mutta se ei millään selkeällä tavalla kannusta tähän vaan kaikki on kiinni oppijan omasta tahdosta. Sen sijaan, että luennoitsija kannustaisi ja johdattaisi oppimisprosessia, hän on tyypillisesti esiintymässä luentosalissa ja kertomassa arvovaltaisia totuuksia, joita 'rahvaalla' ei ole oikeutta kyseenalaistaa. Ikään kuin olisimme kuuntelemassa 'jumalan sanaa'. Jos yliopisto ei ole paikka, jossa opetetaan itsenäiseen ja objektiiviseen ajatteluun, niin missä sitten.

Näin syvällisesti en asioita pohdiskellut vielä siinä vaiheessa, kun aloitin opettajana toimimisen, vaan se on pitkälti jälkikäteen syntynyttä. Oma osaamiseni opettajana on parantunut pidettyjen tuntien myötä ja samalla olen itse myös oppinut sekä opettamaani asiaa että opettamista itseään. Aivan kuten konstruktivismi oppimisprosessin määritteleekin. Pääasiallisesti olen kuitenkin pyrkinyt olemaan sellainen opettaja, jollaisen olisin itselleni halunnut kouluaikaan.

Kun samalla tavalla analysoi minun opetustani, niin sieltä löytyy kaksi asiaa, jotka ovat itselleni tärkeitä. Ensimmäinen näistä on vuorovaikutus. Jos mietitään luento-opetusta, niin itselleni on jäänyt hämäräksi se kuinka luennoitsija havainnoi luennon aikana opiskelijoiden oppimista. Oman kokemukseni mukaan on mahdotonta nähdä naamasta meneekö oppi perille vai ei. Olenkin joskus käyttänyt esimerkkinä sitä, että perinteisessä luento-opetuksessa on ihan sama istuuko paikalla ketään, koska luennoitsija ei vuorovaikuta mitenkään paikallaolijoiden kanssa. Penkeissä voisi istua aivan hyvin lauma lampaita oppilaiden sijasta.

Konstruktivismi määrittelee, että uuden tiedon omaksuminen pohjautuu aikaisemmin opittuun. Jokaisella meistä on oma tahti ja tapa omaksua uusia asioita ja opetus harvoin etenee juuri siten, että jokainen pääsee eteenpäin itselleen sopivalla vauhdilla. Jos opettaja etenee koko ajan suunnittelemallaan vauhdilla, suurin osa oppilaista kokee etenemisen joko liian hitaana tai liian nopeana, mikäli oppilaalla ei ole mahdollisuutta vuorovaikuttaa opetuksen ja opettajan kanssa.

Edellisessä koulussani (Tampereen lyseon lukio), jossa oppitunnit olivat 75 minuutin mittaisia, käytin tunnista tyypillisesti vajaan kolmasosan asian esittämiseen ja loppuajan kiertelin luokassa seuraamassa oppilaiden laskemista ja pyrin olemaan koko ajan lähettyvillä vastaamaan kysymyksiin tehtävistä tai opeteltavasta asiasta. Kiertelemällä luokassa tarjosin oppilaille nimenomaan mahdollisuuden esittää kysymyksiä silloin kun se heille itselleen sopi. Ujoimmat oppilaat eivät välttämättä edes tällöin uskaltaneet kutsua minua paikalle viittaamalla, mutta kun satuin kierrellessäni lähettyville ja näin ettei oppilaan laskeminen edennyt, niin saatoin antaa jonkin vihjeen ohi mennessäni ilman, että pakotin oppilaan avautumaan.

Kurssien jälkeen pyysin oppilailta nimettömästi palautetta pidetyistä kursseista ja ennen kaikkea siitä, mitä he haluaisivat muuttaa tai tehdä eri tavalla. Tärkeää oli myös ottaa itse oppia annetusta palautteesta ja muuttaa asioita oppilaiden haluamalla tavalla, mikäli se oli järkevää.

Toinen minulle tärkeä asia on oppilaiden kannustaminen. Oppitunnista voi monella tavalla tehdä mielenkiintoisen, mutta jos opettaja vaatii kaikilta täydellistä suoritusta ja kritisoi epäonnistumisia, niin aika harva pystyy enää siinä tilanteessa nauttimaan oppimisesta. Väitän, että useimmat meistä toimivat paremmin niissä tilanteissa, jotka koetaan mielenkiintoisiksi ja miellyttäviksi enkä näe mitään syytä miksi oppiminen toimisi eri tavalla. Usein myös oppilaiden omat odotukset oppimisen suhteen saattoivat olla hyvinkin kovia, mutta silloinkin positiivisen palautteen antaminen pienemmistäkin onnistumisista kannatti.

Kannustamisen avulla pyrin saamaan oppilaita rohkeammaksi kysymysten suhteen myös opetuksen aikana. Jos joku esitti kysymyksen juuri taululle kirjoitetusta asiasta tai kirjasta näytetystä kohdasta, niin pyrin aina vastaamaan kysymykseen, mikäli kysymys oli millään tavalla asiaan liittyvä ja jatkoin vasta sen jälkeen varsinaista opetusta. Tällä tavalla pyrin antamaan oppilaille mahdollisuuden vaikuttaa oppitunnin kulkuun ja sitä kautta omaan oppimiseensa.

Toinen, hiukan kiero tapa kannustaa, on opettaa asioita joskus erikoisista näkökulmista liikkeelle lähtien tai eri tavalla kuin oppikirjassa on esitetty. Olen antanut tälle termiksi 'hämmentämisen' ja selitän aina oppilaille, että pyrin sotkemaan tarkoituksella heidän suoraviivaista ajatteluprosessiaan ja sitä kautta saamaan aikaiseksi uusia oivalluksia. Esittämällä asioita monella tavalla syntyy paljon enemmän kysymyksiä ja sitä myöten myös paljon uusia vastauksia, joihin pääsee tällä tavalla antamaan positiivista palautetta. Ennen kaikkea se kuitenkin aktivoi oppilaita itse toimimaan eikä pelkästään kuuntelemaan.

Itselleni iso tyytyväisyyden asia opettamisessa on ollut se, että oppilaiden antama palaute opetuksestani on ollut pääasiallisesti positiivista ja olen itse oppinut samalla paljon uutta, joka on vahvistanut ajatuksiani esittämiäni ajatuksia opettamisesta ja oppimisesta.

Kaiken tämän pohdiskelun seurauksena olenkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan minun asemani opettajana on olla sivuroolissa luokkahuoneessa. Jokainen oppilas on oman oppimisensa pääroolissa ja minun tehtäväni on olla auttamassa heitä eikä olla itse koko aikaa esillä. Opetuksen pääasia on nimenomaan oppiminen. Tärkeää on myös muistaa, että opettajakin voi oppia koko ajan uutta ja sitä kautta kehittyä paremmaksi opettajaksi.

Mikä ihmeen "naula polveen"?

Blogin nimi syntyi pari vuotta sitten harrastetun työmatka-autoilun parissa. Olin vuoden ajan sijaisena Turengin lukiossa ja työmatkalle tuli matkaa reilut 90 kilometriä yhteen suuntaan. Aluksi ajaminen oli kivaa, mutta melko pian moottoritie kävi tutuksi ja muiden autoilijoiden törttöily alkoi käymään hermoille. Nopeusrajoitusten noudattaminen, suuntavilkkujen näyttäminen, turvallisuusvälin pitäminen ja muut liikennesäännöt tuntuivat olevan vain ohjeellisia neuvoja, joita ei tarvinnut noudattaa, jos ei huvittanut. Mietin sitten, että miten suomalaiset kuskit saataisiin paremmin noudattamaan liikennesääntöjä ja päädyin ratkaisuun, jossa ensimmäisestä rikkeestä ammutaan naulapyssyllä naula kuljettajan valitsemaan polveen. Jos rikkeet jatkuvat, niin seuraava naula menee sitten toiseen polveen. Luultavasti sääntöjä noudatettaisiin hiukan tarkemmin tämän seurauksena. Mielipiteeni liikenteestä varmaankin käy tästä selville.

Blogien kirjoittaminen on hyvä tapa treenata kirjoittamista hiukan eri tavalla kuin mitä työelämässä totuin tekemään. Aikaisemmin olen pitänyt blogeja enemmänkin tarkoitusperäisesti eli luonut uuden blogin aina uutta tarkoitusta varten, mutta jatkossa ajattelin keräillä ajatuksia yhteen ja samaan paikkaan eli tähän blogiin, joten jos joku tätä lukee, niin älkää ihmetelkö juttujen sekalaisuutta.