Joukkueurheilussa ideana on voittaa vastustaja sääntöjen puitteissa. Joskus sääntöjä yritetään hämärtää henkilökohtaisella tai joukkuetasolla, mutta jos unohdetaan tällaiset tapaukset, niin voittamisen todennäköisyys paranee, jos pystyt ennakoimaan sen mitä vastustaja tekee ja pitämään piilossa omat tekemiset.
Amerikkalaisessa jalkapallossa tämä korostuu huomattavasti, koska jokainen pelitapahtuma alkaa aina staattisesta tilanteesta ja vastajoukkueen pelaajien paikat ovat selvästi näkyvissä. Hyökkäys pyrkii käyttämään erilaisia muodostelmia ja hyökkää niistä eri tavoin, jottei puolustus saisi selville mitä on tapahtumassa. Eilinen Lontoossa pelattu NFL-peli, Jacksonville Jaguars-Buffalo Bills, oli järkyttävä osoitus siitä, miten onnetonta valmentajien toiminta voi joskus olla huipputasolla.
Jaguars oli päässyt toisella neljänneksellä osittain onnekkaiden sattumien johdosta 27-3 johtoon ja ilmeisesti tämä aiheutti ensimmäisen ego-ongelman ja pelaajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että peli oli ohitse. Bills sai kuitenkin kavennettua ennen puoliaikaa tilanteeksi 27-13 eli peli ei missään nimessä ollut vielä ohitse.
Jaguarsin valmennusjohto heräsi puoliajalla takaisin peliin ja joukkue tuli toiselle jaksolle oikealla asenteella. Johtoasemassa Jaguars onnistui tekemään pitkän hyökkäysvuoron ja kuluttamaan paljon aikaa kellosta, mutta hyökkäysvuoron lopuksi nähtiin sitten jotain aivan uskomatonta.
Jaguars sai vastustajien aiheuttaman virheen takia uudet yritykset Billsien yhden jaardin linjalta eli joukkueella oli neljä yritystä liikuttaa palloa jaardin verran saadakseen touchdownin ja peli olisi ollut hyvin todennäköisesti käytännössä ohi. Sen sijaan että joukkueen hyökkäyksen koordinaattori, Greg Olson, olisi hämännyt vastustajaa ja pitänyt suunnitelmansa salassa, hän ilmeisestikin päätti nöyryyttää vastustajaa tai ainakin osoittaa ylemmyytensä heille valitsemalla juoksupelin, jossa kahdeksan pelaajaa asettui keskelle tekemään reikää takana olevalle juoksijalle, joka sitten tekisi maalin.
Tällaisessa tilanteessa on tietysti mahdollista, että linjassa blokkaamassa oleva pelaaja lähteekin blokkinsa jälkeen liikkeelle ja pallo heitetään hänelle (Minnesota Vikingsien TE Kyle Rudolph teki tällä tavalla touchdownin Detroit Lionseja vastaan eilen) tai vaihtoehtoisesti pelinrakentaja itse juoksee sen jälkeen, kun hän on hämännyt antavansa pallon juoksijalle. Jaguars ei kuitenkaan tätä tehnyt vaan pallo annettiin, kuten ennakkoon oli näytetty, juoksijalle, joka ei päässyt linjasta eteenpäin.
Toinen yritys, samanlainen miehitys ja sama kuvio ainoan eron ollessa se, että juoksija jää linjaan hyökkäyksen linjan keskimmäisen pelaajan (sentteri) vasemmalle puolelle, kun ensimmäinen yritys meni sentterin oikealta puolelta. Kolmas yritys, samanlainen miehitys ja minä kiroilen jo ääneen valmentajien tyhmyyttä seuratessani peliä Yahoon ilmaisesta lähetyksestä. Hyökkäyksen koordinaattorin idea oli toistaa ensimmäinen yritys eli kokeilla, josko nyt pääsisi sieltä sentterin oikealta puolelta sisään. Kas, tälläkään kertaa siellä ei ollut tilaa.
Albert Einsteinin, monen muun ohella, väitetään määritelleen hulluuden seuraavasti: "Hulluus on sitä, että toistaa yhä uudelleen samaa mutta odottaa silti eri tulosta". Kyseinen lause esiintyi kirjallisena ensimmäisen kerran Narcotics Anonymous-julkaisussa 1980-luvun alussa, mutta määritelmän alkuperällä ei liene väliä, sillä eilinen peli osoitti jälleen sen todenperäisyyden.
Olemme saapuneet siis tilanteeseen, jossa Jaguars johtaa 14 pisteellä ja joukkueella on yksi yritys tehdä lisää pisteitä, ellei vastustaja tee jotain virhettä, josta saa uudet yritykset, mutta sen varaan ei kannata laskea. Maalialueelle pyrkimisen, touchdown ja kuusi pistettä, sijaan joukkue voisi potkaista potkumaalin, joka tältä etäisyydeltä olisi lähes varma ja siirtäisi Jaguarsit 17 pisteen johtoon. 17 pisteen johto on siinä mielessä loistava, että Bills joutuu sen jälkeen tekemään kolme kertaa pisteitä päästäkseen tasoihin tai ohi.
Tässä vaiheessa Greg Olson on kuitenkin jo kaukana täysjärkisyyden toisella puolella ja päättää vielä neljännen kerran pelata saman pelin. Lievänä puolusteluna voi ehkä käyttää sitä, että jos peli epäonnistuu, niin Bills joutuu aloittamaan hyökkäyksensä hankalasta paikasta, mutta herrajumala kokeile jo jotain muuta peliä. Epäuskoisena katson sitten ruudulta, kun Jaguars yrittää samaa peliä neljännen kerran ja epäonnistuu siinä taas.
Omalla hyökkäysyrityksellään Bills kaventaa potkumaalilla Jaguarsien johdon 11 pisteeseen. Jaguars on edelleen sekaisin edellisen hyökkäyksen epäonnistumisestaan ja Greg Olson päättää nyt, että järkevä tapa edetä on heittämällä. Mikäli onnistumisia tulisi, niin se olisi hyvä tapa, mutta nyt kannattaisi myös kontrolloida kelloa juoksupelillä ja minimoida riskit samalla kun kuluttaa aikaa. Ennen kaikkea tehdä jotain hämäävää ja piilottaa tekemisensä vastustajalta. Mitä vielä, kolme epäonnistunutta heittoa ja sen jälkeen pallo puntataan takaisin vastustajalle. Peliaikaa kului huikeat 32 sekuntia.
Loppupeli on kahden sekavan joukkueen pelaamista. Bills pääsee johtoon asti, mutta Jaguars onnistuu vielä kerran heräämään peliin ja tekee touchdownin, jolla voittaa, mutta pelisuoritus jättää paljon toivomisen varaa kummaltakin joukkueelta. Ennen kaikkea jäi tunne siitä, että valmentajien tarve osoittaa omaa osaamistaan ajoi sen ainoan tavoitteen eli voittamisen edelle ja voittajaksi selvisi se joukkue, jolla kävi pikkuisen parempi tuuri.
Eurooppalaisessa jalkapallossa vastaavanlaisia egosekoiluja syntyy paljon vähemmän. Tyypillinen mahdollisuus lienee peleissä, jossa heikompi joukkue turvautuu 'bussipuolustukseen' ja pyrkii estämään vastapuolen maalinteon minimoimalla hyökkäystilan oman maalin läheisyydessä. Toisin kuin amerikkalaisessa jalkapallossa, pelitilanne tällöinkin on koko ajan muuttuva eli valmentaja ei voi vaikuttaa pelinkulkuun samalla tavalla. Eurooppalaisestakin jalkapallosta kuitenkin löytyy tilanne, jossa ego useimmiten asettuu joukkueen edun edelle. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole valmentajan vaan pelaajan ego, silloin kun joukkueella on vapaapotku vastustajan maalin läheisyydessä.
Vapaapotkutilanteessa ollaan samanlaisessa tilanteessa kuin amerikkalaisessa jalkapallossa. Peli on pysähtynyt, osa pelaajista on pakotettu olemaan tietyillä paikoilla ja hyökkäävä joukkue voi päättää mitä se tekee. Tyypillisesti pallon takana seisoo sitten se joukkueen suurin ego, joka pyrkii ratkaisuun, mikä onnistuessaan nostaa hänen egoaan vielä ylemmäksi. Eli se onneton tampio menee ja yrittää laukoa pallon suoraan maaliin ilman sen kummempia hämäyksiä, näköesteitä tai muita keinoja, joilla parantaisi joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tärkeämpää on osoittaa olevansa muita parempi joukkueen kustannuksella. Joskus se onnistuu, useimmiten ei.
Vapaapotkutilanne on eurooppalaisessa jalkapallossa mielestäni vielä enemmän hyökkäykselle etua antava kuin normitilanne amerikkalaisessa jalkapallossa. Kuten edellä olevasta linkistä nähdään, paraskin vapaapotkujen ampuja Euroopan top 5-sarjoissa onnistuu vain noin joka viides kerta, joten suora laukaus vapaapotkusta on käytännössä hyvän maalipaikan hukkamista. Sen sijaan joukkueet voisivat tehdä jotain odottamatonta, kuten Ruotsi 1994 MM-kisoissa tai Argentiina vuonna 1998.
Seurajoukkueessa harjoitteluaikaa on huomattavasti enemmän kuin maajoukkueissa ja joukkue voisi aivan hyvin kehittää usemmankin variaation vapaapotkutilanteeseen. Puolustava joukkue joutuu tällöin tilanteeseen, että sen perusratkaisun sijasta, puolustajien ja maalivahdin tulee huomioida useampi erilainen vaihtoehto. Silloin se suora laukaus voi olla myös yllättävä ratkaisu.
Oman egon painoarvo on kuitenkin suuri ja kun mennään urheilu- tai työelämässä asteikossa korkeammalle, kilpailu kovenee ja omaan napaan tuijottaminen kasvaa. Joskus se joukkueen etu unohtuu ja tarve tehdä jotain 'viisasta' ajaa järkevän tekemisen edelle. Ruudun toiselta puolelta on helppo arvostella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti