Sain viime syksynä avoimesta yliopistosta filosofian perusopintojen opiskeluoikeuden ja kävin syksyn ajan luennoilla kuuntelemassa Tampereen yliopiston filosofian perusopintoihin kuuluvien kurssien opetusta. Joulun jälkeen iski taas luentoväsymys enkä keväällä käynyt kuin yhdellä luennolla ja aloin pohtimaan missä vika. Vertailin aikaisempia kokemuksiani yliopisto-opiskelusta viime syksyisiin enkä löytänyt suuria eroja. Sitten tajusin verrata niitä itse pitämiini oppitunteihin ja ymmärsin miksi en viihdy luennoilla.
Yliopisto-opetus pohjaa edelleen hyvin pitkälti behavioristiseen oppimiskäsitykseen, jossa opetus on opettajakeskeistä ja oppilas pyrkii omaksumaan ulkoa opettajan esittämän asian mahdollisimman hyvin ja vastaamaan sen mukaisesti kurssia seuraavassa tentissä. Eräällä viime syksyn kursseista luennoitsija sanoikin tenttiin valmistavalla luennolla, että hän odottaa näkevänsä tenttivastauksissa kurssilla opetettuja asioita ilman omia mielipiteitä. Luennoilla oli aina välistä mahdollisuus esittää kysymyksiä, mutta pääasiallisesti luennot etenivät valmistellun materiaalin mukaisesti ilman minkäänlaista mahdollisuutta kyseenalaistaa esitettyjä asioita.
Sinällään tämä on melko kummallista, koska nykyiset oppimiskäsitykset, kognitiivinen ja konstruktivistinen, painottavat oppijan omaa aktiivista toimintaa osana oppimisprosessia. Luento-opetus ei tietenkään estä oppijaa olemasta aktiivinen, mutta se ei millään selkeällä tavalla kannusta tähän vaan kaikki on kiinni oppijan omasta tahdosta. Sen sijaan, että luennoitsija kannustaisi ja johdattaisi oppimisprosessia, hän on tyypillisesti esiintymässä luentosalissa ja kertomassa arvovaltaisia totuuksia, joita 'rahvaalla' ei ole oikeutta kyseenalaistaa. Ikään kuin olisimme kuuntelemassa 'jumalan sanaa'. Jos yliopisto ei ole paikka, jossa opetetaan itsenäiseen ja objektiiviseen ajatteluun, niin missä sitten.
Näin syvällisesti en asioita pohdiskellut vielä siinä vaiheessa, kun aloitin opettajana toimimisen, vaan se on pitkälti jälkikäteen syntynyttä. Oma osaamiseni opettajana on parantunut pidettyjen tuntien myötä ja samalla olen itse myös oppinut sekä opettamaani asiaa että opettamista itseään. Aivan kuten konstruktivismi oppimisprosessin määritteleekin. Pääasiallisesti olen kuitenkin pyrkinyt olemaan sellainen opettaja, jollaisen olisin itselleni halunnut kouluaikaan.
Kun samalla tavalla analysoi minun opetustani, niin sieltä löytyy kaksi asiaa, jotka ovat itselleni tärkeitä. Ensimmäinen näistä on vuorovaikutus. Jos mietitään luento-opetusta, niin itselleni on jäänyt hämäräksi se kuinka luennoitsija havainnoi luennon aikana opiskelijoiden oppimista. Oman kokemukseni mukaan on mahdotonta nähdä naamasta meneekö oppi perille vai ei. Olenkin joskus käyttänyt esimerkkinä sitä, että perinteisessä luento-opetuksessa on ihan sama istuuko paikalla ketään, koska luennoitsija ei vuorovaikuta mitenkään paikallaolijoiden kanssa. Penkeissä voisi istua aivan hyvin lauma lampaita oppilaiden sijasta.
Konstruktivismi määrittelee, että uuden tiedon omaksuminen pohjautuu
aikaisemmin opittuun. Jokaisella meistä on oma tahti ja tapa omaksua
uusia asioita ja opetus harvoin etenee juuri siten, että jokainen pääsee
eteenpäin itselleen sopivalla vauhdilla. Jos opettaja etenee koko ajan
suunnittelemallaan vauhdilla, suurin osa oppilaista kokee etenemisen
joko liian hitaana tai liian nopeana, mikäli oppilaalla ei ole mahdollisuutta vuorovaikuttaa opetuksen ja opettajan kanssa.
Edellisessä koulussani (Tampereen lyseon lukio), jossa oppitunnit olivat 75 minuutin mittaisia, käytin tunnista tyypillisesti vajaan kolmasosan asian esittämiseen ja loppuajan kiertelin luokassa seuraamassa oppilaiden laskemista ja pyrin olemaan koko ajan lähettyvillä vastaamaan kysymyksiin tehtävistä tai opeteltavasta asiasta. Kiertelemällä luokassa tarjosin oppilaille nimenomaan mahdollisuuden esittää kysymyksiä silloin kun se heille itselleen sopi. Ujoimmat oppilaat eivät välttämättä edes tällöin uskaltaneet kutsua minua paikalle viittaamalla, mutta kun satuin kierrellessäni lähettyville ja näin ettei oppilaan laskeminen edennyt, niin saatoin antaa jonkin vihjeen ohi mennessäni ilman, että pakotin oppilaan avautumaan.
Kurssien jälkeen pyysin oppilailta nimettömästi palautetta pidetyistä kursseista ja ennen kaikkea siitä, mitä he haluaisivat muuttaa tai tehdä eri tavalla. Tärkeää oli myös ottaa itse oppia annetusta palautteesta ja muuttaa asioita oppilaiden haluamalla tavalla, mikäli se oli järkevää.
Toinen minulle tärkeä asia on oppilaiden kannustaminen. Oppitunnista voi monella tavalla tehdä mielenkiintoisen, mutta jos opettaja vaatii kaikilta täydellistä suoritusta ja kritisoi epäonnistumisia, niin aika harva pystyy enää siinä tilanteessa nauttimaan oppimisesta. Väitän, että useimmat meistä toimivat paremmin niissä tilanteissa, jotka koetaan mielenkiintoisiksi ja miellyttäviksi enkä näe mitään syytä miksi oppiminen toimisi eri tavalla. Usein myös oppilaiden omat odotukset oppimisen suhteen saattoivat olla hyvinkin kovia, mutta silloinkin positiivisen palautteen antaminen pienemmistäkin onnistumisista kannatti.
Kannustamisen avulla pyrin saamaan oppilaita rohkeammaksi kysymysten suhteen myös opetuksen aikana. Jos joku esitti kysymyksen juuri taululle kirjoitetusta asiasta tai kirjasta näytetystä kohdasta, niin pyrin aina vastaamaan kysymykseen, mikäli kysymys oli millään tavalla asiaan liittyvä ja jatkoin vasta sen jälkeen varsinaista opetusta. Tällä tavalla pyrin antamaan oppilaille mahdollisuuden vaikuttaa oppitunnin kulkuun ja sitä kautta omaan oppimiseensa.
Toinen, hiukan kiero tapa kannustaa, on opettaa asioita joskus erikoisista näkökulmista liikkeelle lähtien tai eri tavalla kuin oppikirjassa on esitetty. Olen antanut tälle termiksi 'hämmentämisen' ja selitän aina oppilaille, että pyrin sotkemaan tarkoituksella heidän suoraviivaista ajatteluprosessiaan ja sitä kautta saamaan aikaiseksi uusia oivalluksia. Esittämällä asioita monella tavalla syntyy paljon enemmän kysymyksiä ja sitä myöten myös paljon uusia vastauksia, joihin pääsee tällä tavalla antamaan positiivista palautetta. Ennen kaikkea se kuitenkin aktivoi oppilaita itse toimimaan eikä pelkästään kuuntelemaan.
Itselleni iso tyytyväisyyden asia opettamisessa on ollut se, että oppilaiden antama palaute opetuksestani on ollut pääasiallisesti positiivista ja olen itse oppinut samalla paljon uutta, joka on vahvistanut ajatuksiani esittämiäni ajatuksia opettamisesta ja oppimisesta.
Kaiken tämän pohdiskelun seurauksena olenkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan minun asemani opettajana on olla sivuroolissa luokkahuoneessa. Jokainen oppilas on oman oppimisensa pääroolissa ja minun tehtäväni on olla auttamassa heitä eikä olla itse koko aikaa esillä. Opetuksen pääasia on nimenomaan oppiminen. Tärkeää on myös muistaa, että opettajakin voi oppia koko ajan uutta ja sitä kautta kehittyä paremmaksi opettajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti