Yhteiskuntakelvottomuus

Filosofian opinnoissa törmäsin poliittis-moraaliseen ajattelumalliin, joka ainakin itselleni tuntui mielekkäältä ja toteuttamisen arvoiselta. Kyseinen teoria on kontraktarianismi ja sen perusideana on, että itsekäskin ihminen haluaa olla yhteiskunnan jäsen, koska yhteiskunnan avulla hän voi saavuttaa paljon enemmän kuin yksin. Terveydenhuolto, koulutus, pankkijärjestelmä jne. eli käytännössä koko nykyinen sivistys on vaatinut yhteisöllistä toimintaa, joten siltä osin teoria on varmasti oikeassa.

Tärkeä pointti teoriassa mielestäni oli se, että jos joku ei suostu noudattamaan yhteiskunnan yhteisesti sopimia sääntöjä, hänet suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Moni varmasti rinnastaa helposti vankilan tällaiseksi ratkaisuksi, mutta mielestäni näin ei ole. Vankilassa yhteiskunta huolehtii edelleen vangin peruselintarpeista ja sitä kautta vanki on edelleen yhteiskunnan jäsen. Entä jos näin ei olisi?

Keskiajalla käytettiin vankiloiden sijasta rangastussiirtoloita, joista kuuluisin lienee Australia. Kun Australia oli vielä osa Brittiläistä imperiumia, niin vankeja laivattiin sinne ajatuksena mahdollinen jatko tuomion jälkeen uudisasukkaana. Mutta tälläkin tavalla vangit edelleen olivat osa yhteiskuntaa. Vankila vain muuttui pakkotyöpaikaksi jossain muualla kuin siellä missä rikoksentekijä oli rikoksensa tehnyt.

Kontraktarianismissa on paljon osia, jotka ovat kiistanalaisia eikä sitä pidetä järkevänä mallina, mutta tuota yksilön yhteisön ulkopuolelle sulkemista ei pohdita filosofisissa artikkeleissa (ainakaan löytämissäni) ollenkaan. Yhteisön ulkopuolelle sulkemisella tarkoitan sitä tilannetta, jossa kyseinen yksilö viedään vaikkapa autiosaarelle lapion ja kirveen kanssa ja sanotaan, että elätä itsesi ja rakenna tänne oma yhteisösi, kun et halunnut olla meidän yhteiskuntamme jäsen. Ääritapauksessa yksilö suljetaan kokonaan yhteisön ulkopuolelle, mutta jos kohtelua halutaan jonkin verran lieventää, niin saarelle voitaisiin viedä vaikkapa kerran viikossa ruokaa. Mutta kaikki muu olisi kyseisen henkilön itsensä tehtävä.

Tässä vaiheessa humaanit ja eettiset ihmiset älähtävät ja nostavat metelin siitä, että ei toisia saa kohdella noin ja saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta jätetään se väliin toistaiseksi. Sen sijaan itseäni kiinnostaa paljon enemmän kysymys, että mikä tekee yksilöstä yhteiskuntakelvottoman ja sitä kautta yhteisön ulkopuolelle sulkemisen ansaitsevan?

Omien pohtimisieni jälkeen päädyin siihen määritelmään, että henkilö joka tietoisesti ja toistuvasti rikkoo yhteiskunnan sääntöjä on yhteiskuntakelvoton. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi huolehtia tällaisesta henkilöstä, jos hän toiminnallaan osoittaa ettei hän ole kiinnostunut olemaan yhteiskunnan jäsen. Meillä on jopa termi (taparikollinen), joka kuvaa varsin hyvin henkilöä, joka sopisi tämän määritelmän puitteisiin.

Henkilö, joka ei tajua tietoisesti olevansa rikollinen kuuluu hoitolaitokseen ja hänestä täytyy huolehtia, mutta entäpä henkilö, joka kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja rikkoo sääntöjä sen takia. Tällainen henkilö on selvin mahdollinen esimerkki yksilöstä, joka pitäisi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, koska hän myös todennäköisesti on haluttomin muuttamaan toimintojaan jatkossakaan.

Ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai taloudellisesta asemasta riippumatta rikoksen sattuessa pitäisi miettiä onko rikoksen tekijä yhteiskuntakelvoton. Jos on, niin minun ratkaisuni olisi toimia kontraktarianismin mukaisesti ja sulkea ko. henkilö yhteiskunnan ulkopuolelle. Vankila toimisi ensikertalaisille opetuspaikkana, jossa selkeytettäisiin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja sopeutettaisiin yhteiskunnan jäseniksi, mutta tietyn pisteen jälkeen ei ole mitään syytä enää uskoa, että paranemista tapahtuisi.

Melko radikaalihan tämä ajatusmalli on ja sitä varmaankin pystyisi väärinkäyttämään melko rajustikin, mutta jos miettii sitä yhtä norjalaista kahjoa, joka on vastuussa kymmenien ihmisten kuolemasta, niin jokin autiosaari kuulostaisi paljon paremmalta ratkaisulta kuin vankila.

Suosikkikirjailijat: S

Klassikkolistalla vanhimmasta päästä löytyy Georges Simenonin Komisario Maigret-kirjat, joita nuorempana tuli luettua läjäpäin. Carl Sagan lienee tunnetumpi tiedemiehenä, mutta Ensimmäinen yhteys (Contact) on sekä kirjana että elokuvana tutustumisen arvoinen. Robert Sheckley oli ensimmäisiä scifistejä, joita luin ja Jähmettynyt yhteiskunta (Status civilization) jäi mieleen. Robert Silverberg kuuluu samaan ryhmään. Listalle kuuluisi ehkä muitakin nimiä, mutta klassikkojen loppuhuipennukseksi sopivat hyvin veljekset Arkadi ja Boris Strugatski, jotka lienevät vähänkin vanhemmille tuttuja teoksestaan Stalker. Sitten muut lukuisat tämän kirjaimen kirjailijat.

Brandon Sanderson on yksi tämän hetken tunnetuimmista fantasiakirjailijoista, sillä hän sai kunnian kirjoittaa Ajan Pyörä-sarjan (Wheel of Time) loppuun. Sandersonilla on omaakin tuotantoa kymmenittäin ja taso on pääosin hyvän ja erinomaisen välillä. Omissa teoksissaan Sanderson tykkää leikkiä erilaisilla taikasysteemeillä ja kirjoittaa isompien sarjojensa väliin aina kevennykseksi lyhyempiä teoksia, jotka tahtovat olla osittain parempia kuin ne isot sarjat. Itse pidän Steelheart-sarjaa ja Legionia hänen parhaimpina teoksinaan. Sujuvaa tarinankerrontaa kuitenkin kaikin puolin.

Andrzej Sapkowski saattaa olla tunnetumpi tietokonepelien puolelta kuin kirjallisuudesta, sillä erinomainen Witcher-sarja perustuu hänen kirjoihinsa. Kirjatkin ovat kuitenkin aiheesta kiinnostuneille tutustumisen arvoisia.

John Scalzi lienee omien scifikirjailijoiden top 5:ssa tai ainakin lähellä siellä. Old Man's War on yksi parhaista scifikirjoista minkä olen lukenut ja sen jatko-osatkin ovat hyviä, mutta Scalzin erillisteokset ovat myös loistavia ja onkin makuasia mistä pitää eniten. Suosittelen.

Lisa Shearin on minulle tuttu hänen Raine Benares-sarjansa kautta. Sujuvaa perinteisen oloista fantasiaa romanttisilla sivujuonteilla. Viisi osaa löytyy hyllystä ja mielikuvan mukaan ihan mielenkiintoisen oloista, mutta ei aivan kaikille fantasiafaneille.

Maria V. Snyder on pääosin Lisa Shearinin kanssa samantyylinen kirjailija. Toistuvana teemana tuntuu olevan magian käyttäjien harvinaisuus ja vainoaminen. Study-sarjan alkupää on ehkä sitä parasta osaa tuotannosta.

Neal Stephenson kuuluu omalta osaltaan nykyisen spekulatiivisen fiktion kärkinimiin. Useimmat teokset ovat suuresti arvostettuja sekä massojen että arvostelijoiden joukossa. Itse pidän suurimmasta osasta tuotannosta, mutta The Baroque Cycleä olen yrittänyt aloittaa kolmesti enkä ole kertaakaan päässyt yli sadan sivun, joten omalla tavallaan hiukan hankalampi kirjailija. Kirjoittamistyyli voi olla välistä hyvinkin hankala, mutta paljon loistavia ideoita ja hahmoja.

Charles Stross on sitten omalta osaltaan Stephensoniin verrattuna vieläkin hankalampi kirjailija luettavaksi. Stross selkeästi haluaa kokeilla rajojaan ja esimerkiksi Rule 34-kirja on kirjoitettu kokonaan toisessa persoonassa tyyliin: 'Sinä haistat kuuman öljyn ja kardemumman tuoksun, kun kävelet ovesta sisään'. Hankalahkoa lukemista, mutta kokemisen arvoista. Tyylien lisäksi aihepiirit vaihtelevat hyvinkin rankasti laidasta laitaan ja itse pidän Laundry Files-sarjasta eniten.

Michael J. Sullivan on sitten puhtaasti fantasiakirjailija ja hänen teoksensa ovat tunnelmaltaan hyvinkin tutun oloisia. Mielenkiintoiset hahmot kuitenkin tekevät kirjoista elävän oloisia. Sullivan aloitti juuri uuden sarjan julkaisemisen, mutta hieman erikoiseen tapaan sarjan kaikki osat on jo kirjoitettu. Ne vain julkaistaan erillisinä osina ja eri aikaan. Itselleni ainoa ongelma Sullivanin tuotannossa on hieman liian monta kertojahahmoa (noin puolisen tusinaa) ja tapa myös kertoa tarinaa ns. pahisten näkökulmasta. Muuten sujuvaa ja hyvin etenevää tarinaa.