Yhteiskuntakelvottomuus

Filosofian opinnoissa törmäsin poliittis-moraaliseen ajattelumalliin, joka ainakin itselleni tuntui mielekkäältä ja toteuttamisen arvoiselta. Kyseinen teoria on kontraktarianismi ja sen perusideana on, että itsekäskin ihminen haluaa olla yhteiskunnan jäsen, koska yhteiskunnan avulla hän voi saavuttaa paljon enemmän kuin yksin. Terveydenhuolto, koulutus, pankkijärjestelmä jne. eli käytännössä koko nykyinen sivistys on vaatinut yhteisöllistä toimintaa, joten siltä osin teoria on varmasti oikeassa.

Tärkeä pointti teoriassa mielestäni oli se, että jos joku ei suostu noudattamaan yhteiskunnan yhteisesti sopimia sääntöjä, hänet suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Moni varmasti rinnastaa helposti vankilan tällaiseksi ratkaisuksi, mutta mielestäni näin ei ole. Vankilassa yhteiskunta huolehtii edelleen vangin peruselintarpeista ja sitä kautta vanki on edelleen yhteiskunnan jäsen. Entä jos näin ei olisi?

Keskiajalla käytettiin vankiloiden sijasta rangastussiirtoloita, joista kuuluisin lienee Australia. Kun Australia oli vielä osa Brittiläistä imperiumia, niin vankeja laivattiin sinne ajatuksena mahdollinen jatko tuomion jälkeen uudisasukkaana. Mutta tälläkin tavalla vangit edelleen olivat osa yhteiskuntaa. Vankila vain muuttui pakkotyöpaikaksi jossain muualla kuin siellä missä rikoksentekijä oli rikoksensa tehnyt.

Kontraktarianismissa on paljon osia, jotka ovat kiistanalaisia eikä sitä pidetä järkevänä mallina, mutta tuota yksilön yhteisön ulkopuolelle sulkemista ei pohdita filosofisissa artikkeleissa (ainakaan löytämissäni) ollenkaan. Yhteisön ulkopuolelle sulkemisella tarkoitan sitä tilannetta, jossa kyseinen yksilö viedään vaikkapa autiosaarelle lapion ja kirveen kanssa ja sanotaan, että elätä itsesi ja rakenna tänne oma yhteisösi, kun et halunnut olla meidän yhteiskuntamme jäsen. Ääritapauksessa yksilö suljetaan kokonaan yhteisön ulkopuolelle, mutta jos kohtelua halutaan jonkin verran lieventää, niin saarelle voitaisiin viedä vaikkapa kerran viikossa ruokaa. Mutta kaikki muu olisi kyseisen henkilön itsensä tehtävä.

Tässä vaiheessa humaanit ja eettiset ihmiset älähtävät ja nostavat metelin siitä, että ei toisia saa kohdella noin ja saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta jätetään se väliin toistaiseksi. Sen sijaan itseäni kiinnostaa paljon enemmän kysymys, että mikä tekee yksilöstä yhteiskuntakelvottoman ja sitä kautta yhteisön ulkopuolelle sulkemisen ansaitsevan?

Omien pohtimisieni jälkeen päädyin siihen määritelmään, että henkilö joka tietoisesti ja toistuvasti rikkoo yhteiskunnan sääntöjä on yhteiskuntakelvoton. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi huolehtia tällaisesta henkilöstä, jos hän toiminnallaan osoittaa ettei hän ole kiinnostunut olemaan yhteiskunnan jäsen. Meillä on jopa termi (taparikollinen), joka kuvaa varsin hyvin henkilöä, joka sopisi tämän määritelmän puitteisiin.

Henkilö, joka ei tajua tietoisesti olevansa rikollinen kuuluu hoitolaitokseen ja hänestä täytyy huolehtia, mutta entäpä henkilö, joka kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja rikkoo sääntöjä sen takia. Tällainen henkilö on selvin mahdollinen esimerkki yksilöstä, joka pitäisi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, koska hän myös todennäköisesti on haluttomin muuttamaan toimintojaan jatkossakaan.

Ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai taloudellisesta asemasta riippumatta rikoksen sattuessa pitäisi miettiä onko rikoksen tekijä yhteiskuntakelvoton. Jos on, niin minun ratkaisuni olisi toimia kontraktarianismin mukaisesti ja sulkea ko. henkilö yhteiskunnan ulkopuolelle. Vankila toimisi ensikertalaisille opetuspaikkana, jossa selkeytettäisiin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja sopeutettaisiin yhteiskunnan jäseniksi, mutta tietyn pisteen jälkeen ei ole mitään syytä enää uskoa, että paranemista tapahtuisi.

Melko radikaalihan tämä ajatusmalli on ja sitä varmaankin pystyisi väärinkäyttämään melko rajustikin, mutta jos miettii sitä yhtä norjalaista kahjoa, joka on vastuussa kymmenien ihmisten kuolemasta, niin jokin autiosaari kuulostaisi paljon paremmalta ratkaisulta kuin vankila.