Lukeminen on aina ollut tärkeä osa minun olemistani ja huhujen mukaan muutkin ovat siitä kiinnostuneet, joten ajattelin käydä talven mittaan läpi uusia ja vanhoja suosikkejani. Hyvä kirja on aina kehumisen arvoinen.
Rachel Aaron on kirjoittanut omalla nimellään The Legend of Eli Monpress-fantasiasarjan ja tällä hetkellä työn alla on The Heartstrikers-sarja. Eli Monpress on omalaatuiseen fantasiamaailmaan sijoittuva viisiosainen sarja 'maailman parhaasta varkaasta' Eli Monpressistä ja tämän seikkailuista. Eli on ehkä lähempänä huijaria kuin murtovarasta ja kirjasarjan tunnelma on melko huumoripitoinen ja viihdyttävä vaikka tarvittaessa angstiakin löytyy. Tarinaa kerrotaan Elin ja muutaman häntä lähellä olevan persoonan näkökulmasta.
Heartstrikers-sarja kertoo kiltistä lohikäärmeestä ja hänen 'ei-niin-kiltistä' perheestä. Kyseessä on urbaania fantasiaa jälleen hiukan keveämmin kerrottuna ja toistaiseksi tarinankerronta on keskittynyt kahden eri henkilön näkökulmaan.
Näiden lisäksi löytyy nimellä Rachel Bach The Paradox Trilogy, joka on melko puhdasta military scifiä. Muistini mukaan koko kirjasarja kerrotaan päähenkilön näkökulmasta, on tyyliltään hieman synkempää ja rankempaa kuin omalla nimellä kirjoitetut kirjat ja luin ne suhteellisen intensiivisesti putkeen.
Kaikki kolme sarjaa ovat tutustumisen arvoisia.
Ben Aaronovitchilta en ole lukenut kuin hänen sarjansa ensimmäisen kirjan, Rivers of London, joka kertoo lontoolaisen konstaapelin kokemuksista, kun hän törmää työssään yliluonnolliseen. Kirjan lukemisesta on kaksi päivää ja sormenpäitä jo syyhyttelee seuraava osa. Tarina kerrotaan täysin päähenkilön näkökulmasta, joka on minun asteikollani kirjaa parantava asia.
Jos Rachel Aaronin kirjat olivat tunnelmaltaan positiivisia ja huumorintajuisia, niin Joe Abercrombien kirjat ovat sitten sen asteikon toisessa päässä. Synkkää, ahdistavaa, veristä fantasiaa, jossa kirjojen henkilöt ovat ahneita ja itsekeskeisiä paskiaisia. Hiukan ehkä yksinkertaistava kuvaus, mutta näiden kirjojen lukemisen jälkeen olo ei tyypillisesti ole rentoutunut ja iloinen. Loistavia henkilöhahmoja, mielenkiintoisia tapahtumia ja vaikuttavaa kertomista kuitenkin omalla tavallaan.
Shelley Adinan Magnificent Devices-sarja on hieman hämmentävä itselleni, koska kyseessä on steampunk-maailmaan sijoittuva romanttinen sarja, jonka pääosissa ovat naiset, jotka kirjailijan omien sanojen mukaan murtautuvat vapaiksi muiden heille asettamista rajoituksista. Jos siis unohtaa hiukan nuorille suunnatun tyylin, niin ainakin viisi ensimmäistä kirjaa olivat lukemiskokemukseltaan positiivisia kasvamistarinoita, joten ehkä siinä itselleni se koukku.
Ilona Andrews on pseudonyymi, jonka takana on amerikkalais-venäläinen pariskunta. Heidän kirjoistaan olen aktiivisesti seurannut Kate Daniels-sarjaa, joka kertoo naisyksityisetsivästä nykypäivän maailmassa, joka on mennyt sekaisin magian palaamisen myötä eli urbaania fantasiaa jälleen. Asioiden selvittelyn sekaan sotketaan hiukan romantiikkaa ja mysteerejä sekä idästä että lännestä sekä päähahmon hämäräperäinen tausta ja kokonaisuus on ollut ihan toimivaa. Muista kirjoista olen lukenut The Edge-sarjan kaksi ensimmäistä osaa neljästä, mutta vielä ei ole iskenyt himo kahden viimeisen osan hankkimiseen.
Vanhoista klassikoista mieleen nousi Isaac Asimov, joka lienee useimmille hiukankin vanhempaa scifiä lukeneille tuttu. Asimovin Säätiö-sarja oli itselleni yksi nuoruuden huippukokemuksista kirjojen parissa. Asimov kuuluu siihen arvostettuun joukkoon, jotka ovat saaneet ns. scifin Suurmestari-tittelin. Jos on kiinnostunut viime vuosisadalla julkaistun scifin ja fantasian huippuhetkistä, niin tuosta listasta on hyvä lähteä liikkeelle.
lauantai 31. lokakuuta 2015
perjantai 30. lokakuuta 2015
Ideoita työttömyyden poistamiseen, osa 1
Olen viime aikoina USA:ta koskevissa uutisoinneissa törmännyt minimipalkkaan useammankin kerran. Isoissa kaupungeissa työskentelevät pikaruokaravintoloiden työntekijät saivat läpi palkkatoiveensa New Yorkissa reilun vuoden taistelun jälkeen. Olin aikaisemmin törmännyt raporttiin, jossa todettiin, että suurin talouskasvu tapahtui tällä hetkellä niissä kaupungeissa, joissa minimipalkka oli korkein. Talous ei tietenkään ole yhdestä tekijästä kiinni, mutta löysin googlailemalla mielenkiintoisen artikkelin siitä, kuinka matalat palkat näkyvät työtätekeville perheille maksettavissa tuissa. Tämä siis tuolla rapakon takana.
Rupesin sitten tutkimaan asiaa Suomessa, koska ensimmäinen työttömyyden vähentämisideani käsittää ajatuksen tuosta minimipalkasta ja yllätyksekseni Suomi oli yksi niistä vähemmistössä olevista maista, joissa ei ole minimipalkkaa. Sen sijaan meillä on alakohtaiset työehtosopimukset, joissa määritellään kyseisen alan vähimmäispalkka.
Tämä tietysti tarkoittaa, että jos alakohtaista työsopimusta ei ole, niin ei ole myöskään ole minimipalkkaa. Minimisuosituksen mukaisesti palkan tulisi kuitenkin täyttää työttömyysturvalain työssäoloehdon mukainen päivärahaoikeus eli Kelan mukaan 1164,75 euroa kuussa. SAK on jonkin aikaa ajanut minimipalkka-ajatusta myös Suomeen ja ainakin heidän uutisointinsa mukaan siitä on viimeaikaisia hyviä kokemuksia Saksasta.
Työttömyyden poisto on aina ollut hyvä iskulause vaaleissa, mutta poliitikoiden toimet sitten vaalien jälkeen ovat olleet siinä samassa hiekkalaatikossa leikkimistä kuten tähänkin asti. Yrittäminen on ollut viime vuosien kova sana työttömyyden poistamiseksi, mutta kaikki toteutusajatukset ovat sitten olleet jo olemassaolevien käytäntöjen viilaamista pikkuisen kulloisenkin hallituskoalition halujen mukaisesti.
Omat ideani ovat selvästi (radikaalempia? radikaalimpeja? radikaalimpia? prkl!) rajumpia ideoita, koska nykysysteemi on aika vahvasti paikalleenpaalutettu eikä siten enää herkästi muokkaudu tarpeiden mukaisesti.
Ensimmäinen ajatukseni liittyy työaikaan, jota uusi hallituskin on kovasti pohtinut. Toisin kuin mitä hallitus on pohtinut, niin työaikaongelma on suhteellisen yksinkertainen matemaattinen ongelma ja tällainen matematiikkaa lievästi inhoava fyysikkokin selviää siitä. Hesarin mukaan työttömyys kasvaa ensi vuonna ennätyslukemiin eli ennusteen mukaan 9,5 prosenttiin. Suoritetaan hiukan laskemista.
Tilastokeskuksen mukaan työllisiä Suomessa oli syyskuussa 2015 2 452 000 ja työttömiä 225 000. Työaika Suomessa on lailla säädeltyä ja työaikalain yleissäännön mukaan säännöllisessä työssä olevalla viikottainen työaika saa olla 40 tuntia. Aika moni tekee vuorotyötä tai työaika lasketaan vuosittaisena, mutta laskemisen yksinkertaistamiseksi käytetään tuota 40 tuntia lähtökohtana.
Minun ehdotukseni on, että pudotetaan viikottainen työaika 30 tuntiin, lasketaan palkkoja vastaavasti ja pidetään alakohtaiset vähimmäispalkat siinä missä ne nyt ovat. Työajassa tämä tarkoittaa sitä, että jokaiselta työssä olevalta vapautuu kymmenen tuntia työaikaa eli jokaista kolmea työntekijää kohden pitää palkata uusi työntekijä tekemään vapautuneet työt. Jos tähän uudistukseen otetaan mukaan vain miljoona työntekijää, niin silti vapautuneeseen työaikaan tarvittaisiin enemmän työntekijöitä kuin mitä tällä hetkellä on työttömiä.
Matematiikan mukaan työajan vähennys loisi työpaikkoja enemmän kuin mitä meillä on työttömiä, mutta käytännössä näin ei varmaan kävisi. Itse kokeilin loppupuolella Nokia-uraa 30 tunnin työviikkoa. Palkkaa sain vähemmän, mutta tunti lisää nukkuma-aikaa aamulla ja vähän aikaisempi kotiinlähtö korvasivat ansionmenetykset kummasti. Samalla työteho nousi ja muistini mukaan tein edelleen yhtä paljon hommia numeromääräisesti kuin aikaisemminkin, mutta vain vähemmällä vatuloinnilla. Homma sitten loppui HR:n toimesta, kun ilmeisesti muut olisivat voineet tulla kateellisiksi tästä järjestelystä.
Oman kokemukseni mukaan siis isossa osassa työpaikkoja työntekijöiden määrä kasvaisi todennäköisesti vähemmän kuin mitä laskennallisesti tarvetta olisi. Osa syy tähän on meidän suomalaisten uhrautuva asenne työntekijänä, osa johtuu taas siitä, että nykyinen työaika on liian pitkä ja aiheuttaa ongelmia työntekijöiden terveydelle henkisellä sekä fyysisellä tasolla. Samaa asiaa on mietitty monella muulla taholla ja testattu Ruotsissa jo pidemmän aikaa. Eli eipä tuo idea sittenkään uusi ollut... :)
Se radikaalimpi idea sitten ensi viikolla.
Rupesin sitten tutkimaan asiaa Suomessa, koska ensimmäinen työttömyyden vähentämisideani käsittää ajatuksen tuosta minimipalkasta ja yllätyksekseni Suomi oli yksi niistä vähemmistössä olevista maista, joissa ei ole minimipalkkaa. Sen sijaan meillä on alakohtaiset työehtosopimukset, joissa määritellään kyseisen alan vähimmäispalkka.
Tämä tietysti tarkoittaa, että jos alakohtaista työsopimusta ei ole, niin ei ole myöskään ole minimipalkkaa. Minimisuosituksen mukaisesti palkan tulisi kuitenkin täyttää työttömyysturvalain työssäoloehdon mukainen päivärahaoikeus eli Kelan mukaan 1164,75 euroa kuussa. SAK on jonkin aikaa ajanut minimipalkka-ajatusta myös Suomeen ja ainakin heidän uutisointinsa mukaan siitä on viimeaikaisia hyviä kokemuksia Saksasta.
Työttömyyden poisto on aina ollut hyvä iskulause vaaleissa, mutta poliitikoiden toimet sitten vaalien jälkeen ovat olleet siinä samassa hiekkalaatikossa leikkimistä kuten tähänkin asti. Yrittäminen on ollut viime vuosien kova sana työttömyyden poistamiseksi, mutta kaikki toteutusajatukset ovat sitten olleet jo olemassaolevien käytäntöjen viilaamista pikkuisen kulloisenkin hallituskoalition halujen mukaisesti.
Omat ideani ovat selvästi (radikaalempia? radikaalimpeja? radikaalimpia? prkl!) rajumpia ideoita, koska nykysysteemi on aika vahvasti paikalleenpaalutettu eikä siten enää herkästi muokkaudu tarpeiden mukaisesti.
Ensimmäinen ajatukseni liittyy työaikaan, jota uusi hallituskin on kovasti pohtinut. Toisin kuin mitä hallitus on pohtinut, niin työaikaongelma on suhteellisen yksinkertainen matemaattinen ongelma ja tällainen matematiikkaa lievästi inhoava fyysikkokin selviää siitä. Hesarin mukaan työttömyys kasvaa ensi vuonna ennätyslukemiin eli ennusteen mukaan 9,5 prosenttiin. Suoritetaan hiukan laskemista.
Tilastokeskuksen mukaan työllisiä Suomessa oli syyskuussa 2015 2 452 000 ja työttömiä 225 000. Työaika Suomessa on lailla säädeltyä ja työaikalain yleissäännön mukaan säännöllisessä työssä olevalla viikottainen työaika saa olla 40 tuntia. Aika moni tekee vuorotyötä tai työaika lasketaan vuosittaisena, mutta laskemisen yksinkertaistamiseksi käytetään tuota 40 tuntia lähtökohtana.
Minun ehdotukseni on, että pudotetaan viikottainen työaika 30 tuntiin, lasketaan palkkoja vastaavasti ja pidetään alakohtaiset vähimmäispalkat siinä missä ne nyt ovat. Työajassa tämä tarkoittaa sitä, että jokaiselta työssä olevalta vapautuu kymmenen tuntia työaikaa eli jokaista kolmea työntekijää kohden pitää palkata uusi työntekijä tekemään vapautuneet työt. Jos tähän uudistukseen otetaan mukaan vain miljoona työntekijää, niin silti vapautuneeseen työaikaan tarvittaisiin enemmän työntekijöitä kuin mitä tällä hetkellä on työttömiä.
Matematiikan mukaan työajan vähennys loisi työpaikkoja enemmän kuin mitä meillä on työttömiä, mutta käytännössä näin ei varmaan kävisi. Itse kokeilin loppupuolella Nokia-uraa 30 tunnin työviikkoa. Palkkaa sain vähemmän, mutta tunti lisää nukkuma-aikaa aamulla ja vähän aikaisempi kotiinlähtö korvasivat ansionmenetykset kummasti. Samalla työteho nousi ja muistini mukaan tein edelleen yhtä paljon hommia numeromääräisesti kuin aikaisemminkin, mutta vain vähemmällä vatuloinnilla. Homma sitten loppui HR:n toimesta, kun ilmeisesti muut olisivat voineet tulla kateellisiksi tästä järjestelystä.
Oman kokemukseni mukaan siis isossa osassa työpaikkoja työntekijöiden määrä kasvaisi todennäköisesti vähemmän kuin mitä laskennallisesti tarvetta olisi. Osa syy tähän on meidän suomalaisten uhrautuva asenne työntekijänä, osa johtuu taas siitä, että nykyinen työaika on liian pitkä ja aiheuttaa ongelmia työntekijöiden terveydelle henkisellä sekä fyysisellä tasolla. Samaa asiaa on mietitty monella muulla taholla ja testattu Ruotsissa jo pidemmän aikaa. Eli eipä tuo idea sittenkään uusi ollut... :)
Se radikaalimpi idea sitten ensi viikolla.
maanantai 26. lokakuuta 2015
Egoilu ja jalkapallo
Joukkueurheilussa ideana on voittaa vastustaja sääntöjen puitteissa. Joskus sääntöjä yritetään hämärtää henkilökohtaisella tai joukkuetasolla, mutta jos unohdetaan tällaiset tapaukset, niin voittamisen todennäköisyys paranee, jos pystyt ennakoimaan sen mitä vastustaja tekee ja pitämään piilossa omat tekemiset.
Amerikkalaisessa jalkapallossa tämä korostuu huomattavasti, koska jokainen pelitapahtuma alkaa aina staattisesta tilanteesta ja vastajoukkueen pelaajien paikat ovat selvästi näkyvissä. Hyökkäys pyrkii käyttämään erilaisia muodostelmia ja hyökkää niistä eri tavoin, jottei puolustus saisi selville mitä on tapahtumassa. Eilinen Lontoossa pelattu NFL-peli, Jacksonville Jaguars-Buffalo Bills, oli järkyttävä osoitus siitä, miten onnetonta valmentajien toiminta voi joskus olla huipputasolla.
Jaguars oli päässyt toisella neljänneksellä osittain onnekkaiden sattumien johdosta 27-3 johtoon ja ilmeisesti tämä aiheutti ensimmäisen ego-ongelman ja pelaajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että peli oli ohitse. Bills sai kuitenkin kavennettua ennen puoliaikaa tilanteeksi 27-13 eli peli ei missään nimessä ollut vielä ohitse.
Jaguarsin valmennusjohto heräsi puoliajalla takaisin peliin ja joukkue tuli toiselle jaksolle oikealla asenteella. Johtoasemassa Jaguars onnistui tekemään pitkän hyökkäysvuoron ja kuluttamaan paljon aikaa kellosta, mutta hyökkäysvuoron lopuksi nähtiin sitten jotain aivan uskomatonta.
Jaguars sai vastustajien aiheuttaman virheen takia uudet yritykset Billsien yhden jaardin linjalta eli joukkueella oli neljä yritystä liikuttaa palloa jaardin verran saadakseen touchdownin ja peli olisi ollut hyvin todennäköisesti käytännössä ohi. Sen sijaan että joukkueen hyökkäyksen koordinaattori, Greg Olson, olisi hämännyt vastustajaa ja pitänyt suunnitelmansa salassa, hän ilmeisestikin päätti nöyryyttää vastustajaa tai ainakin osoittaa ylemmyytensä heille valitsemalla juoksupelin, jossa kahdeksan pelaajaa asettui keskelle tekemään reikää takana olevalle juoksijalle, joka sitten tekisi maalin.
Tällaisessa tilanteessa on tietysti mahdollista, että linjassa blokkaamassa oleva pelaaja lähteekin blokkinsa jälkeen liikkeelle ja pallo heitetään hänelle (Minnesota Vikingsien TE Kyle Rudolph teki tällä tavalla touchdownin Detroit Lionseja vastaan eilen) tai vaihtoehtoisesti pelinrakentaja itse juoksee sen jälkeen, kun hän on hämännyt antavansa pallon juoksijalle. Jaguars ei kuitenkaan tätä tehnyt vaan pallo annettiin, kuten ennakkoon oli näytetty, juoksijalle, joka ei päässyt linjasta eteenpäin.
Toinen yritys, samanlainen miehitys ja sama kuvio ainoan eron ollessa se, että juoksija jää linjaan hyökkäyksen linjan keskimmäisen pelaajan (sentteri) vasemmalle puolelle, kun ensimmäinen yritys meni sentterin oikealta puolelta. Kolmas yritys, samanlainen miehitys ja minä kiroilen jo ääneen valmentajien tyhmyyttä seuratessani peliä Yahoon ilmaisesta lähetyksestä. Hyökkäyksen koordinaattorin idea oli toistaa ensimmäinen yritys eli kokeilla, josko nyt pääsisi sieltä sentterin oikealta puolelta sisään. Kas, tälläkään kertaa siellä ei ollut tilaa.
Albert Einsteinin, monen muun ohella, väitetään määritelleen hulluuden seuraavasti: "Hulluus on sitä, että toistaa yhä uudelleen samaa mutta odottaa silti eri tulosta". Kyseinen lause esiintyi kirjallisena ensimmäisen kerran Narcotics Anonymous-julkaisussa 1980-luvun alussa, mutta määritelmän alkuperällä ei liene väliä, sillä eilinen peli osoitti jälleen sen todenperäisyyden.
Olemme saapuneet siis tilanteeseen, jossa Jaguars johtaa 14 pisteellä ja joukkueella on yksi yritys tehdä lisää pisteitä, ellei vastustaja tee jotain virhettä, josta saa uudet yritykset, mutta sen varaan ei kannata laskea. Maalialueelle pyrkimisen, touchdown ja kuusi pistettä, sijaan joukkue voisi potkaista potkumaalin, joka tältä etäisyydeltä olisi lähes varma ja siirtäisi Jaguarsit 17 pisteen johtoon. 17 pisteen johto on siinä mielessä loistava, että Bills joutuu sen jälkeen tekemään kolme kertaa pisteitä päästäkseen tasoihin tai ohi.
Tässä vaiheessa Greg Olson on kuitenkin jo kaukana täysjärkisyyden toisella puolella ja päättää vielä neljännen kerran pelata saman pelin. Lievänä puolusteluna voi ehkä käyttää sitä, että jos peli epäonnistuu, niin Bills joutuu aloittamaan hyökkäyksensä hankalasta paikasta, mutta herrajumala kokeile jo jotain muuta peliä. Epäuskoisena katson sitten ruudulta, kun Jaguars yrittää samaa peliä neljännen kerran ja epäonnistuu siinä taas.
Omalla hyökkäysyrityksellään Bills kaventaa potkumaalilla Jaguarsien johdon 11 pisteeseen. Jaguars on edelleen sekaisin edellisen hyökkäyksen epäonnistumisestaan ja Greg Olson päättää nyt, että järkevä tapa edetä on heittämällä. Mikäli onnistumisia tulisi, niin se olisi hyvä tapa, mutta nyt kannattaisi myös kontrolloida kelloa juoksupelillä ja minimoida riskit samalla kun kuluttaa aikaa. Ennen kaikkea tehdä jotain hämäävää ja piilottaa tekemisensä vastustajalta. Mitä vielä, kolme epäonnistunutta heittoa ja sen jälkeen pallo puntataan takaisin vastustajalle. Peliaikaa kului huikeat 32 sekuntia.
Loppupeli on kahden sekavan joukkueen pelaamista. Bills pääsee johtoon asti, mutta Jaguars onnistuu vielä kerran heräämään peliin ja tekee touchdownin, jolla voittaa, mutta pelisuoritus jättää paljon toivomisen varaa kummaltakin joukkueelta. Ennen kaikkea jäi tunne siitä, että valmentajien tarve osoittaa omaa osaamistaan ajoi sen ainoan tavoitteen eli voittamisen edelle ja voittajaksi selvisi se joukkue, jolla kävi pikkuisen parempi tuuri.
Eurooppalaisessa jalkapallossa vastaavanlaisia egosekoiluja syntyy paljon vähemmän. Tyypillinen mahdollisuus lienee peleissä, jossa heikompi joukkue turvautuu 'bussipuolustukseen' ja pyrkii estämään vastapuolen maalinteon minimoimalla hyökkäystilan oman maalin läheisyydessä. Toisin kuin amerikkalaisessa jalkapallossa, pelitilanne tällöinkin on koko ajan muuttuva eli valmentaja ei voi vaikuttaa pelinkulkuun samalla tavalla. Eurooppalaisestakin jalkapallosta kuitenkin löytyy tilanne, jossa ego useimmiten asettuu joukkueen edun edelle. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole valmentajan vaan pelaajan ego, silloin kun joukkueella on vapaapotku vastustajan maalin läheisyydessä.
Vapaapotkutilanteessa ollaan samanlaisessa tilanteessa kuin amerikkalaisessa jalkapallossa. Peli on pysähtynyt, osa pelaajista on pakotettu olemaan tietyillä paikoilla ja hyökkäävä joukkue voi päättää mitä se tekee. Tyypillisesti pallon takana seisoo sitten se joukkueen suurin ego, joka pyrkii ratkaisuun, mikä onnistuessaan nostaa hänen egoaan vielä ylemmäksi. Eli se onneton tampio menee ja yrittää laukoa pallon suoraan maaliin ilman sen kummempia hämäyksiä, näköesteitä tai muita keinoja, joilla parantaisi joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tärkeämpää on osoittaa olevansa muita parempi joukkueen kustannuksella. Joskus se onnistuu, useimmiten ei.
Vapaapotkutilanne on eurooppalaisessa jalkapallossa mielestäni vielä enemmän hyökkäykselle etua antava kuin normitilanne amerikkalaisessa jalkapallossa. Kuten edellä olevasta linkistä nähdään, paraskin vapaapotkujen ampuja Euroopan top 5-sarjoissa onnistuu vain noin joka viides kerta, joten suora laukaus vapaapotkusta on käytännössä hyvän maalipaikan hukkamista. Sen sijaan joukkueet voisivat tehdä jotain odottamatonta, kuten Ruotsi 1994 MM-kisoissa tai Argentiina vuonna 1998.
Seurajoukkueessa harjoitteluaikaa on huomattavasti enemmän kuin maajoukkueissa ja joukkue voisi aivan hyvin kehittää usemmankin variaation vapaapotkutilanteeseen. Puolustava joukkue joutuu tällöin tilanteeseen, että sen perusratkaisun sijasta, puolustajien ja maalivahdin tulee huomioida useampi erilainen vaihtoehto. Silloin se suora laukaus voi olla myös yllättävä ratkaisu.
Oman egon painoarvo on kuitenkin suuri ja kun mennään urheilu- tai työelämässä asteikossa korkeammalle, kilpailu kovenee ja omaan napaan tuijottaminen kasvaa. Joskus se joukkueen etu unohtuu ja tarve tehdä jotain 'viisasta' ajaa järkevän tekemisen edelle. Ruudun toiselta puolelta on helppo arvostella.
Amerikkalaisessa jalkapallossa tämä korostuu huomattavasti, koska jokainen pelitapahtuma alkaa aina staattisesta tilanteesta ja vastajoukkueen pelaajien paikat ovat selvästi näkyvissä. Hyökkäys pyrkii käyttämään erilaisia muodostelmia ja hyökkää niistä eri tavoin, jottei puolustus saisi selville mitä on tapahtumassa. Eilinen Lontoossa pelattu NFL-peli, Jacksonville Jaguars-Buffalo Bills, oli järkyttävä osoitus siitä, miten onnetonta valmentajien toiminta voi joskus olla huipputasolla.
Jaguars oli päässyt toisella neljänneksellä osittain onnekkaiden sattumien johdosta 27-3 johtoon ja ilmeisesti tämä aiheutti ensimmäisen ego-ongelman ja pelaajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että peli oli ohitse. Bills sai kuitenkin kavennettua ennen puoliaikaa tilanteeksi 27-13 eli peli ei missään nimessä ollut vielä ohitse.
Jaguarsin valmennusjohto heräsi puoliajalla takaisin peliin ja joukkue tuli toiselle jaksolle oikealla asenteella. Johtoasemassa Jaguars onnistui tekemään pitkän hyökkäysvuoron ja kuluttamaan paljon aikaa kellosta, mutta hyökkäysvuoron lopuksi nähtiin sitten jotain aivan uskomatonta.
Jaguars sai vastustajien aiheuttaman virheen takia uudet yritykset Billsien yhden jaardin linjalta eli joukkueella oli neljä yritystä liikuttaa palloa jaardin verran saadakseen touchdownin ja peli olisi ollut hyvin todennäköisesti käytännössä ohi. Sen sijaan että joukkueen hyökkäyksen koordinaattori, Greg Olson, olisi hämännyt vastustajaa ja pitänyt suunnitelmansa salassa, hän ilmeisestikin päätti nöyryyttää vastustajaa tai ainakin osoittaa ylemmyytensä heille valitsemalla juoksupelin, jossa kahdeksan pelaajaa asettui keskelle tekemään reikää takana olevalle juoksijalle, joka sitten tekisi maalin.
Tällaisessa tilanteessa on tietysti mahdollista, että linjassa blokkaamassa oleva pelaaja lähteekin blokkinsa jälkeen liikkeelle ja pallo heitetään hänelle (Minnesota Vikingsien TE Kyle Rudolph teki tällä tavalla touchdownin Detroit Lionseja vastaan eilen) tai vaihtoehtoisesti pelinrakentaja itse juoksee sen jälkeen, kun hän on hämännyt antavansa pallon juoksijalle. Jaguars ei kuitenkaan tätä tehnyt vaan pallo annettiin, kuten ennakkoon oli näytetty, juoksijalle, joka ei päässyt linjasta eteenpäin.
Toinen yritys, samanlainen miehitys ja sama kuvio ainoan eron ollessa se, että juoksija jää linjaan hyökkäyksen linjan keskimmäisen pelaajan (sentteri) vasemmalle puolelle, kun ensimmäinen yritys meni sentterin oikealta puolelta. Kolmas yritys, samanlainen miehitys ja minä kiroilen jo ääneen valmentajien tyhmyyttä seuratessani peliä Yahoon ilmaisesta lähetyksestä. Hyökkäyksen koordinaattorin idea oli toistaa ensimmäinen yritys eli kokeilla, josko nyt pääsisi sieltä sentterin oikealta puolelta sisään. Kas, tälläkään kertaa siellä ei ollut tilaa.
Albert Einsteinin, monen muun ohella, väitetään määritelleen hulluuden seuraavasti: "Hulluus on sitä, että toistaa yhä uudelleen samaa mutta odottaa silti eri tulosta". Kyseinen lause esiintyi kirjallisena ensimmäisen kerran Narcotics Anonymous-julkaisussa 1980-luvun alussa, mutta määritelmän alkuperällä ei liene väliä, sillä eilinen peli osoitti jälleen sen todenperäisyyden.
Olemme saapuneet siis tilanteeseen, jossa Jaguars johtaa 14 pisteellä ja joukkueella on yksi yritys tehdä lisää pisteitä, ellei vastustaja tee jotain virhettä, josta saa uudet yritykset, mutta sen varaan ei kannata laskea. Maalialueelle pyrkimisen, touchdown ja kuusi pistettä, sijaan joukkue voisi potkaista potkumaalin, joka tältä etäisyydeltä olisi lähes varma ja siirtäisi Jaguarsit 17 pisteen johtoon. 17 pisteen johto on siinä mielessä loistava, että Bills joutuu sen jälkeen tekemään kolme kertaa pisteitä päästäkseen tasoihin tai ohi.
Tässä vaiheessa Greg Olson on kuitenkin jo kaukana täysjärkisyyden toisella puolella ja päättää vielä neljännen kerran pelata saman pelin. Lievänä puolusteluna voi ehkä käyttää sitä, että jos peli epäonnistuu, niin Bills joutuu aloittamaan hyökkäyksensä hankalasta paikasta, mutta herrajumala kokeile jo jotain muuta peliä. Epäuskoisena katson sitten ruudulta, kun Jaguars yrittää samaa peliä neljännen kerran ja epäonnistuu siinä taas.
Omalla hyökkäysyrityksellään Bills kaventaa potkumaalilla Jaguarsien johdon 11 pisteeseen. Jaguars on edelleen sekaisin edellisen hyökkäyksen epäonnistumisestaan ja Greg Olson päättää nyt, että järkevä tapa edetä on heittämällä. Mikäli onnistumisia tulisi, niin se olisi hyvä tapa, mutta nyt kannattaisi myös kontrolloida kelloa juoksupelillä ja minimoida riskit samalla kun kuluttaa aikaa. Ennen kaikkea tehdä jotain hämäävää ja piilottaa tekemisensä vastustajalta. Mitä vielä, kolme epäonnistunutta heittoa ja sen jälkeen pallo puntataan takaisin vastustajalle. Peliaikaa kului huikeat 32 sekuntia.
Loppupeli on kahden sekavan joukkueen pelaamista. Bills pääsee johtoon asti, mutta Jaguars onnistuu vielä kerran heräämään peliin ja tekee touchdownin, jolla voittaa, mutta pelisuoritus jättää paljon toivomisen varaa kummaltakin joukkueelta. Ennen kaikkea jäi tunne siitä, että valmentajien tarve osoittaa omaa osaamistaan ajoi sen ainoan tavoitteen eli voittamisen edelle ja voittajaksi selvisi se joukkue, jolla kävi pikkuisen parempi tuuri.
Eurooppalaisessa jalkapallossa vastaavanlaisia egosekoiluja syntyy paljon vähemmän. Tyypillinen mahdollisuus lienee peleissä, jossa heikompi joukkue turvautuu 'bussipuolustukseen' ja pyrkii estämään vastapuolen maalinteon minimoimalla hyökkäystilan oman maalin läheisyydessä. Toisin kuin amerikkalaisessa jalkapallossa, pelitilanne tällöinkin on koko ajan muuttuva eli valmentaja ei voi vaikuttaa pelinkulkuun samalla tavalla. Eurooppalaisestakin jalkapallosta kuitenkin löytyy tilanne, jossa ego useimmiten asettuu joukkueen edun edelle. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole valmentajan vaan pelaajan ego, silloin kun joukkueella on vapaapotku vastustajan maalin läheisyydessä.
Vapaapotkutilanteessa ollaan samanlaisessa tilanteessa kuin amerikkalaisessa jalkapallossa. Peli on pysähtynyt, osa pelaajista on pakotettu olemaan tietyillä paikoilla ja hyökkäävä joukkue voi päättää mitä se tekee. Tyypillisesti pallon takana seisoo sitten se joukkueen suurin ego, joka pyrkii ratkaisuun, mikä onnistuessaan nostaa hänen egoaan vielä ylemmäksi. Eli se onneton tampio menee ja yrittää laukoa pallon suoraan maaliin ilman sen kummempia hämäyksiä, näköesteitä tai muita keinoja, joilla parantaisi joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tärkeämpää on osoittaa olevansa muita parempi joukkueen kustannuksella. Joskus se onnistuu, useimmiten ei.
Vapaapotkutilanne on eurooppalaisessa jalkapallossa mielestäni vielä enemmän hyökkäykselle etua antava kuin normitilanne amerikkalaisessa jalkapallossa. Kuten edellä olevasta linkistä nähdään, paraskin vapaapotkujen ampuja Euroopan top 5-sarjoissa onnistuu vain noin joka viides kerta, joten suora laukaus vapaapotkusta on käytännössä hyvän maalipaikan hukkamista. Sen sijaan joukkueet voisivat tehdä jotain odottamatonta, kuten Ruotsi 1994 MM-kisoissa tai Argentiina vuonna 1998.
Seurajoukkueessa harjoitteluaikaa on huomattavasti enemmän kuin maajoukkueissa ja joukkue voisi aivan hyvin kehittää usemmankin variaation vapaapotkutilanteeseen. Puolustava joukkue joutuu tällöin tilanteeseen, että sen perusratkaisun sijasta, puolustajien ja maalivahdin tulee huomioida useampi erilainen vaihtoehto. Silloin se suora laukaus voi olla myös yllättävä ratkaisu.
Oman egon painoarvo on kuitenkin suuri ja kun mennään urheilu- tai työelämässä asteikossa korkeammalle, kilpailu kovenee ja omaan napaan tuijottaminen kasvaa. Joskus se joukkueen etu unohtuu ja tarve tehdä jotain 'viisasta' ajaa järkevän tekemisen edelle. Ruudun toiselta puolelta on helppo arvostella.
maanantai 19. lokakuuta 2015
Pelaamisen hauskuudesta
Katselin vanhaa pelaamisjuttuja sisältänyttä blogiani piristääkseni muistoja ennen tilitystä ja huomasin, että olin jo aika pitkälle törmännyt näihin samoihin asioihin aikaisemminkin, mutta jottei hyvä tilitys menisi hukkaan, niin tässäpä sitä.
Ostin viime viikolla Steamin alennusmyynnistä Assassin's Creed IV: Black Flagin (ACBF). Olin aikoinani tosi innostunut pelisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta kolmas osa (Brotherhood) torppasi sitten pelinautintoni sen verran pahasti, että lopetin sarjan pelaamisen siihen. ACBF, sarjan kuudes osa, oli saanut kuitenkin sen verran kehuja, että ajattelin kokeilla olisiko peli muuttunut parempaan suuntaan. 14 tunnin pelaamisen jälkeen voin todeta, että ainakin omalta osaltani oli menty osittain jopa pahempaan suuntaan.
Ensimmäinen asia, joka pelissä tökkii, on kaikista konsolipohjaisista peleistä tuttu asia eli käyttöliittymän rajallisuus. Koska konsoliohjaimessa on rajattu määrä nappeja helposti käytettävissä, niin peli yhdistää eri toimintoja saman napin alle. Esimerkiksi kaikki maailmassa olevat aktivoitavat esineet tyypillisesti aktivoituvat samalla napilla. Eli, jos satuit tappamaan sen vartijan siihen aarrearkun viereen, niin seisomapaikasta riippuen joko ryöstät vartijaa, yrität nostaa vartijan ruumiin kantoon tai avaat arkkua.
Ärsyttävintä on juoksunapin yhdistäminen kiipeämiseen. Peli tarkkailee milloin pelaaja on lähellä kiivettävää esinettä ja onko juoksunappi painettu ja päättelee tästä haluaako pelaaja kiivetä vai ei. Suorien seinien kohdalla tämä ei ole ongelma, koska kiipeäminen tapahtuu yleensä vain, jos pelaaja juoksee suoraan päin seinää, mutta tynnyrit, pylväät, puut ja muut vastaavanlaiset esineet aktivoituvat välistä hyvinkin satunnaisesti, joten kesken takaa-ajon huomaat yllättäen kyykkiväsi sen tynnyrin päällä, jonka ohi olit juoksemassa. Keskimäärin verenpainetta nostava tapahtuma.
Aktivoimisen yhdistäminen yhden napin alle aiheuttaa sen ongelman, että vaikka tietokoneessa voisikin näppäimistöllä käyttää useampia näppäimiä, niin pelin asetuksissa valittavana on vain aktivointinapin uudelleenmääritys. Kaikki sen toiminnot on piilotettu sinne alle eikä pelaaja voi määritellä kiipeämisnappia erilleen juoksunapista tai vaikkapa raadon nostonappia erilleen raadon ryöstönapista.
Pelisarjan oma ongelma on sitten tyhmä tehtäviensuunnittelu. Pelissä on erilaisia varjostamistehtäviä, joista on tehty 'haastavampia' siten, että ympärillä pyörivät vartijat hermostuvat pelaajahahmon läsnäolosta läheisyydessään vaikka minuutti sitten ketään ei kiinnostanut. Ilmeisesti pelaajan pään päällä oleva 'tehtävä kesken'-lippu antaa oikeutuksen pelaajan kiusaamiseen. Ja vartijoita on tyypillisesti joka helkkarin pikkukylässä enemmän kuin asukkaita.
Tehtävä, joka katkaisi lopullisesti oman mielenkiintoni peliin, oli juuri tätä luokkaa, mutta omilla pikkuvariaatioilla. Seurasin kaksimastoisella kuunarillani purjevenettä suolle, jossa oli vartiotorneja sadan metrin välein. Kun lopulta sitten alukseni ei päässyt enää eteenpäin, lähdin suolle jalkaisin seuraamaan nyt soutuveneessä kulkevia henkilöitä ja pelaajan kiusaksi suolle oli tietysti laitettu krokotiilejä joka niemeen ja notkoon. Ja heti jos jäit liian kauaksi niin pään päällä alkoi pyöriä kello. Henkilön, joka on keksinyt tämän tehtäväidean pelisarjaan, voisi viedä saunan taakse ja lopettaa.
Kun tähän sitten yhdistetään pelaajahahmo, joka ainakin itselleni oli lähinnä tylsä ja lievästi vastenmielinen sekä tarina, jossa ei ole kunnollisia kiinnostumiskohteita, niin peliä voi hyvin määritellä Ford Fairlane-lainauksella: 'pelin pelaaminen oli kuin juustoraastimella runkkaaminen, lievästi huvittavaa, mutta enimmäkseen kivuliasta.'
Ostin viime viikolla Steamin alennusmyynnistä Assassin's Creed IV: Black Flagin (ACBF). Olin aikoinani tosi innostunut pelisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta kolmas osa (Brotherhood) torppasi sitten pelinautintoni sen verran pahasti, että lopetin sarjan pelaamisen siihen. ACBF, sarjan kuudes osa, oli saanut kuitenkin sen verran kehuja, että ajattelin kokeilla olisiko peli muuttunut parempaan suuntaan. 14 tunnin pelaamisen jälkeen voin todeta, että ainakin omalta osaltani oli menty osittain jopa pahempaan suuntaan.
Ensimmäinen asia, joka pelissä tökkii, on kaikista konsolipohjaisista peleistä tuttu asia eli käyttöliittymän rajallisuus. Koska konsoliohjaimessa on rajattu määrä nappeja helposti käytettävissä, niin peli yhdistää eri toimintoja saman napin alle. Esimerkiksi kaikki maailmassa olevat aktivoitavat esineet tyypillisesti aktivoituvat samalla napilla. Eli, jos satuit tappamaan sen vartijan siihen aarrearkun viereen, niin seisomapaikasta riippuen joko ryöstät vartijaa, yrität nostaa vartijan ruumiin kantoon tai avaat arkkua.
Ärsyttävintä on juoksunapin yhdistäminen kiipeämiseen. Peli tarkkailee milloin pelaaja on lähellä kiivettävää esinettä ja onko juoksunappi painettu ja päättelee tästä haluaako pelaaja kiivetä vai ei. Suorien seinien kohdalla tämä ei ole ongelma, koska kiipeäminen tapahtuu yleensä vain, jos pelaaja juoksee suoraan päin seinää, mutta tynnyrit, pylväät, puut ja muut vastaavanlaiset esineet aktivoituvat välistä hyvinkin satunnaisesti, joten kesken takaa-ajon huomaat yllättäen kyykkiväsi sen tynnyrin päällä, jonka ohi olit juoksemassa. Keskimäärin verenpainetta nostava tapahtuma.
Aktivoimisen yhdistäminen yhden napin alle aiheuttaa sen ongelman, että vaikka tietokoneessa voisikin näppäimistöllä käyttää useampia näppäimiä, niin pelin asetuksissa valittavana on vain aktivointinapin uudelleenmääritys. Kaikki sen toiminnot on piilotettu sinne alle eikä pelaaja voi määritellä kiipeämisnappia erilleen juoksunapista tai vaikkapa raadon nostonappia erilleen raadon ryöstönapista.
Pelisarjan oma ongelma on sitten tyhmä tehtäviensuunnittelu. Pelissä on erilaisia varjostamistehtäviä, joista on tehty 'haastavampia' siten, että ympärillä pyörivät vartijat hermostuvat pelaajahahmon läsnäolosta läheisyydessään vaikka minuutti sitten ketään ei kiinnostanut. Ilmeisesti pelaajan pään päällä oleva 'tehtävä kesken'-lippu antaa oikeutuksen pelaajan kiusaamiseen. Ja vartijoita on tyypillisesti joka helkkarin pikkukylässä enemmän kuin asukkaita.
Tehtävä, joka katkaisi lopullisesti oman mielenkiintoni peliin, oli juuri tätä luokkaa, mutta omilla pikkuvariaatioilla. Seurasin kaksimastoisella kuunarillani purjevenettä suolle, jossa oli vartiotorneja sadan metrin välein. Kun lopulta sitten alukseni ei päässyt enää eteenpäin, lähdin suolle jalkaisin seuraamaan nyt soutuveneessä kulkevia henkilöitä ja pelaajan kiusaksi suolle oli tietysti laitettu krokotiilejä joka niemeen ja notkoon. Ja heti jos jäit liian kauaksi niin pään päällä alkoi pyöriä kello. Henkilön, joka on keksinyt tämän tehtäväidean pelisarjaan, voisi viedä saunan taakse ja lopettaa.
Kun tähän sitten yhdistetään pelaajahahmo, joka ainakin itselleni oli lähinnä tylsä ja lievästi vastenmielinen sekä tarina, jossa ei ole kunnollisia kiinnostumiskohteita, niin peliä voi hyvin määritellä Ford Fairlane-lainauksella: 'pelin pelaaminen oli kuin juustoraastimella runkkaaminen, lievästi huvittavaa, mutta enimmäkseen kivuliasta.'
perjantai 16. lokakuuta 2015
Hiukan filosofointia työstä ja olemisesta
Viime keväänä ontologian (metafysiikka) kurssilla käytiin läpi ontologian perusteita ja tutustuttiin ongelmiin olemassaolosta ja siihen liittyvistä teorioista. Ontologia voidaan ajatella, kuten Aristoteles sen määritteli, sarjaksi "mikä se on"-kysymyksiä. Päätin sitten kokeilla tätä lähestymistapaa työhön ja sen merkitykseen elämässämme omissa pohdinnoissani.
Työ on meille suomalaisille usein tärkeä asia. Lehdissä kirjoitetaan työn sankareista ja oikeudesta työhön aina itsenäisyyspäivän aikoihin ikään kuin se olisi suomalaisuuden perusosasia. Eli kysymykseen mikä suomalainen on voisi vastata, että suomalainen on työntekijä, parhaimmillaan työn sankari. Tämän voi hyvin huomata myös niissä tilanteissa, kun tutustumme uusiin ihmisiin. Kiinnostus sitä kohtaan mitä teemme on monille luonnollinen ja tärkeä osa keskustelua ja tutustumisprosessia.
Olen itse ollut työelämässä vartijana, kirjastonhoitajana, opettajana ja patentti-insinöörinä, mutta en koe olevani merkittävältä osalta mikään näistä rooleista. Jos mietin itseäni, niin koen oman minäni koostuvan monista asioista, joihin kuuluvat harrastukseni ja kokemukseni sekä ne asiat joista pidän ja ne asiat joista en pidä. Aloin sitten pähkäilemään koko asiaa työn näkökulmasta ja päädyin hieman erikoiseen ja hamletmaiseen kysymyksen asetteluun: olenko minä opettaja vai olenko minä opettaja?
Kun työtä katsotaan tarkemmin "mikä/mitä työ on"-kysymyksen avulla, niin päädytään puhumaan työnkuvasta. Työnkuva määrittelee työhön liittyvät tehtävät ja mahdolliset vastuut ja velvollisuudet eli jokaiselle työlle pitäisi olla olemassa määritelmä siitä mitä se on. Tämän luulisi helpottavan huomattavasti työn tekemistä, mutta oma kokemukseni on, että työnkuva on jotain mikä helposti sivuutetaan tai sitä ei kerrota riittävän selkeästi ja työtä tehdään omien käsitysten mukaisesti.
Hyvä esimerkki siitä, kun työnkuva ei ole täysin hallussa, on nähtävillä vuoden 2014 kesältä ja Alexander Stubbin lausunnoista. Ennen Kokoomuksen puheenjohtajavaalia hän sanoi Ylen uutisten mukaan: "Tavoitteena on vain ja ainoastaan voittaa vaalit 2015 ja ryhtyä tekemään kokoomuslaisempaa politiikkaa, mikä on ollut aika vaikeaa tämän hallituskokoonpanon kanssa." Tämä voi olla tärkeä tavoite Kokoomuksen puheenjohtajalle, mutta Suomen pääministerin tehtävänkuva on aivan erilainen.
Työssä, jossa henkilökohtainen asema on tärkeä, tällainen sekaantuminen on aivan tavanomaista, mutta tätä näkee valitettavasti joka paikassa. Asiakaspalvelutyö Suomessa on yksi toimi, jossa työntekijät eivät aina tunnu olevan aikansa tasalla. Kävin viikolla syyslomalla olleen siskontyttäreni kanssa Tampereella Koskikeskuksessa Tiger-kaupassa. Siskontyttäreni ihmetteli minulle kassalla olleen nuoren naisen käytöstä, kun tämä oli erittäin pirteä, kohtelias ja muutenkin positiivinen eli mielestäni suoritti oman asiakaspalvelutyönsä loistavasti. Tämä ei kuitenkaan ollut sellaista normaalia käytöstä, johon hän oli kaupoissa tottunut.
Oman minän ja työn sekaantuminen ei ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan se on nähtävissä kaikkialla. Erään pitkään lukemani kolumnin mukaan sama ilmiö on nähtävissä myös USAn presidentin tehtävässä. Yhdysvalloissa presidentti voi istua virassaan maksimissaan kaksi kautta yhden kauden kestäessä neljä vuotta. Viimeisimmistä viidestä presidentistä neljä on ollut virassaan kaksi kautta ja kaikki neljä ovat palvelleet kautensa peräkkäin. Ongelma tässä on se, että presidenttiehdokas joutuu käyttämään vaaleja edeltävän vuoden kampanjoimiseen, mistä seuraa se, että virassa oleva presidentti laiminlyö oman työnsä tuolla ajalla yrittäessään taata uudelleenvalintansa muuten kuin työtään tekemällä.
Kolumnin kirjoittajalla, Gregg Easterbrookilla, oli tähän loistava parannusehdotus. Sen sijaan, että presidentin valtakautta rajoitettaisiin, ainoastaan peräkkäiset kaudet kiellettäisiin. Tällöin presidentti voisi keskittyä virkansa hoitamiseen koko kautensa ajan ja jos hän haluaisi virkaan uudestaan, niin hänen pitäisi pystyä tekemään päätöksiä, jotka olisivat positiivisia myös neljän vuoden päästä. En tiedä toimisiko vastaavanlainen systeemi Suomessa vaikkapa kansanedustajien osalta, mutta ainakin se toisi uutta jännitystä vaaleihin.
Oma näkemykseni työn tekemisestä on se, että minun vastuullani on toimia mahdollisimman hyvin työnkuvan mukaisesti ja tehdä sen määrittelemät asiat hyvin. Eli lauseessa 'minä olen opettaja' tärkeämpi sana on opettaja, joka määrittelee sen mitä tehdään. Minä voin vaikuttaa siihen kuinka minä toteutan määritellyt asiat, mutta minä en voi jättää niitä tekemättä, jos siltä tuntuu tai minua ei huvita. Tämä myös tarkoittaa sitä, että joku muu voi hoitaa saman tehtävän paremmin eikä se muuta tai heikennä minua. Minä siis toteutan opettajan työnkuvaa sen sijaan, että minä olisin opettaja.
Kaikessa sellaisessa työssä, jossa työntekijä joutuu henkilökohtaisesti näkyvään rooliin kuten politiikassa tai vaikkapa valmentamisessa, sekaantumisen mahdollisuus on suuri. On helppo miettiä, että vain minä voin hoitaa Suomen työttömyyden kuntoon tai nostaa Suomen maajoukkueen jalkapallon arvokisoihin. Jos omaa olemistaan kuitenkin määrittelee hyvin kapeasti ja vain muutaman asian kautta, niin epäonnistumiset voivat antaa itsetunnolle koviakin kolhuja.
Minä-lähtöinen ajattelumalli voi myös rajoittaa onnistumista työtehtävässä, kun päätyy miettimään ratkaisuja, joita itse tekisi sen sijaan, että miettisi miten mahdolliset ongelmat voisi ratkaista työn kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.
Tätä kirjoittaessani aloin sitten miettimään, että mikä on työttömän 'työnkuva'. Tuossa wikipedia-artikkelissa mainittu perinteinen (ansiotyön puute) määritelmä tuntuu jotenkin kauhean rajoittavalta. Toteutanko työttömyyttä parhaiten, kun en ole työssä? Tarkoittaako tämä sitä, että minun ei tule hakea töihin, jotta toteuttaisin työttömyyttä parhaiten? Tämä lienee vaikeasti määriteltävä asia, joten helpompaa lienee päästä eroon työttömyydestä. Siitä lisää seuraavassa jutussa... :)
Työ on meille suomalaisille usein tärkeä asia. Lehdissä kirjoitetaan työn sankareista ja oikeudesta työhön aina itsenäisyyspäivän aikoihin ikään kuin se olisi suomalaisuuden perusosasia. Eli kysymykseen mikä suomalainen on voisi vastata, että suomalainen on työntekijä, parhaimmillaan työn sankari. Tämän voi hyvin huomata myös niissä tilanteissa, kun tutustumme uusiin ihmisiin. Kiinnostus sitä kohtaan mitä teemme on monille luonnollinen ja tärkeä osa keskustelua ja tutustumisprosessia.
Olen itse ollut työelämässä vartijana, kirjastonhoitajana, opettajana ja patentti-insinöörinä, mutta en koe olevani merkittävältä osalta mikään näistä rooleista. Jos mietin itseäni, niin koen oman minäni koostuvan monista asioista, joihin kuuluvat harrastukseni ja kokemukseni sekä ne asiat joista pidän ja ne asiat joista en pidä. Aloin sitten pähkäilemään koko asiaa työn näkökulmasta ja päädyin hieman erikoiseen ja hamletmaiseen kysymyksen asetteluun: olenko minä opettaja vai olenko minä opettaja?
Kun työtä katsotaan tarkemmin "mikä/mitä työ on"-kysymyksen avulla, niin päädytään puhumaan työnkuvasta. Työnkuva määrittelee työhön liittyvät tehtävät ja mahdolliset vastuut ja velvollisuudet eli jokaiselle työlle pitäisi olla olemassa määritelmä siitä mitä se on. Tämän luulisi helpottavan huomattavasti työn tekemistä, mutta oma kokemukseni on, että työnkuva on jotain mikä helposti sivuutetaan tai sitä ei kerrota riittävän selkeästi ja työtä tehdään omien käsitysten mukaisesti.
Hyvä esimerkki siitä, kun työnkuva ei ole täysin hallussa, on nähtävillä vuoden 2014 kesältä ja Alexander Stubbin lausunnoista. Ennen Kokoomuksen puheenjohtajavaalia hän sanoi Ylen uutisten mukaan: "Tavoitteena on vain ja ainoastaan voittaa vaalit 2015 ja ryhtyä tekemään kokoomuslaisempaa politiikkaa, mikä on ollut aika vaikeaa tämän hallituskokoonpanon kanssa." Tämä voi olla tärkeä tavoite Kokoomuksen puheenjohtajalle, mutta Suomen pääministerin tehtävänkuva on aivan erilainen.
Työssä, jossa henkilökohtainen asema on tärkeä, tällainen sekaantuminen on aivan tavanomaista, mutta tätä näkee valitettavasti joka paikassa. Asiakaspalvelutyö Suomessa on yksi toimi, jossa työntekijät eivät aina tunnu olevan aikansa tasalla. Kävin viikolla syyslomalla olleen siskontyttäreni kanssa Tampereella Koskikeskuksessa Tiger-kaupassa. Siskontyttäreni ihmetteli minulle kassalla olleen nuoren naisen käytöstä, kun tämä oli erittäin pirteä, kohtelias ja muutenkin positiivinen eli mielestäni suoritti oman asiakaspalvelutyönsä loistavasti. Tämä ei kuitenkaan ollut sellaista normaalia käytöstä, johon hän oli kaupoissa tottunut.
Oman minän ja työn sekaantuminen ei ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan se on nähtävissä kaikkialla. Erään pitkään lukemani kolumnin mukaan sama ilmiö on nähtävissä myös USAn presidentin tehtävässä. Yhdysvalloissa presidentti voi istua virassaan maksimissaan kaksi kautta yhden kauden kestäessä neljä vuotta. Viimeisimmistä viidestä presidentistä neljä on ollut virassaan kaksi kautta ja kaikki neljä ovat palvelleet kautensa peräkkäin. Ongelma tässä on se, että presidenttiehdokas joutuu käyttämään vaaleja edeltävän vuoden kampanjoimiseen, mistä seuraa se, että virassa oleva presidentti laiminlyö oman työnsä tuolla ajalla yrittäessään taata uudelleenvalintansa muuten kuin työtään tekemällä.
Kolumnin kirjoittajalla, Gregg Easterbrookilla, oli tähän loistava parannusehdotus. Sen sijaan, että presidentin valtakautta rajoitettaisiin, ainoastaan peräkkäiset kaudet kiellettäisiin. Tällöin presidentti voisi keskittyä virkansa hoitamiseen koko kautensa ajan ja jos hän haluaisi virkaan uudestaan, niin hänen pitäisi pystyä tekemään päätöksiä, jotka olisivat positiivisia myös neljän vuoden päästä. En tiedä toimisiko vastaavanlainen systeemi Suomessa vaikkapa kansanedustajien osalta, mutta ainakin se toisi uutta jännitystä vaaleihin.
Oma näkemykseni työn tekemisestä on se, että minun vastuullani on toimia mahdollisimman hyvin työnkuvan mukaisesti ja tehdä sen määrittelemät asiat hyvin. Eli lauseessa 'minä olen opettaja' tärkeämpi sana on opettaja, joka määrittelee sen mitä tehdään. Minä voin vaikuttaa siihen kuinka minä toteutan määritellyt asiat, mutta minä en voi jättää niitä tekemättä, jos siltä tuntuu tai minua ei huvita. Tämä myös tarkoittaa sitä, että joku muu voi hoitaa saman tehtävän paremmin eikä se muuta tai heikennä minua. Minä siis toteutan opettajan työnkuvaa sen sijaan, että minä olisin opettaja.
Kaikessa sellaisessa työssä, jossa työntekijä joutuu henkilökohtaisesti näkyvään rooliin kuten politiikassa tai vaikkapa valmentamisessa, sekaantumisen mahdollisuus on suuri. On helppo miettiä, että vain minä voin hoitaa Suomen työttömyyden kuntoon tai nostaa Suomen maajoukkueen jalkapallon arvokisoihin. Jos omaa olemistaan kuitenkin määrittelee hyvin kapeasti ja vain muutaman asian kautta, niin epäonnistumiset voivat antaa itsetunnolle koviakin kolhuja.
Minä-lähtöinen ajattelumalli voi myös rajoittaa onnistumista työtehtävässä, kun päätyy miettimään ratkaisuja, joita itse tekisi sen sijaan, että miettisi miten mahdolliset ongelmat voisi ratkaista työn kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.
Tätä kirjoittaessani aloin sitten miettimään, että mikä on työttömän 'työnkuva'. Tuossa wikipedia-artikkelissa mainittu perinteinen (ansiotyön puute) määritelmä tuntuu jotenkin kauhean rajoittavalta. Toteutanko työttömyyttä parhaiten, kun en ole työssä? Tarkoittaako tämä sitä, että minun ei tule hakea töihin, jotta toteuttaisin työttömyyttä parhaiten? Tämä lienee vaikeasti määriteltävä asia, joten helpompaa lienee päästä eroon työttömyydestä. Siitä lisää seuraavassa jutussa... :)
lauantai 10. lokakuuta 2015
Minun valmennusfilosofiani
Viime viikko on ollut jalkapallossa valmentajien osalta melko vilkasta. Suosikkijoukkueeni Liverpool antoi vihdoin kenkää Brendan Rodgersille ja palkkasi tilalle entisen Borussia Dortmundin valmentajan Jürgen Kloppin, joka oli tällä hetkellä yksi halutuimmista valmentajista menestyksekkään ja pelillisesti viihdyttävän Dortmund-uransa vuoksi.
Samaan aikaan täällä Tampereella syntyi ystäväni määritelmän mukaisesti Kekegate, kun Ilveksen valmentaja Keith Armstrong ei ollutkaan valmentamassa joukkueensa peliä viime sunnuntaina Seinäjoella vaan oli samanaikaisesti MTV:n studiossa kommentoimassa Valioliiga-lähetystä. Seuran johto ei ollut tästä ilmeisestikään tietoinen, ainakaan julkisuudessa antamiensa lausuntojen mukaan, ja nuuskaisi pakastevihanneksia roppakaupalla rööreihinsä. Parin päivän arpomisen jälkeen johto päätti vapauttaa valmentajan tehtävistään.
Lisäksi Valioliigassa seuransa Chelsean kautta aikojen paras valmentaja, ainakin omasta mielestään, José Mourinho sai seurajohdolta julkisen ja täyden tuen toimilleen heikon alkukauden jälkeen. Pitkäaikaisen kokemuksen mukaisesti tämä tarkoittaa sitä, että Mourinho saa kahden viikon päästä kenkää, mikäli joukkueen kurssi ei käänny totaalisesti ja joskus jopa siitäkin huolimatta.
Olen itse valmentanut yliopistoaikana perustamaamme jalkapallojoukkuetta 6. divarissa ja lisäksi nappulajoukkueita JJK:n ja Ilveksen junioriorganisaatioissa. Ilveksen aikaan kävin jopa valmentajakurssillakin, mutta sieltä saamani kokemus ei innostanut valmentajauralle. Mielessä on kuitenkin monesti käynyt, että pystyisin tekemään paljon parempaa työtä kuin monet nykyvalmentajat.
Sivusta on tietysti hankala arvioida sitä miten joukkueet treenaavat, mutta nykyaikana julkisuus on sen verran suurta Suomenkin tasolla, että suhteellisen selkeän kuvan joukkueen toiminnasta pystyy muodostamaan pelkästään uutisia seuraamalla. Jalkapallo, kuten monet muut menestyvät ja vakiintuneet lajit, on toiminnaltaan pääasiallisesti hyvin konservatiivista, mikä näkyy myös useimpien joukkueiden toiminnassa. Tyypillisessä jalkapallojoukkueessa valmentaja on se henkilö, jolla on valta ja joka tekee kaikki merkittävät päätökset siitä miten joukkue pelaa. Millainen valmentaja on sitten hyvä valmentaja?
Useimmille valmentajille oma asema tuntuu olevan merkittävä tekijä. Monet haluavat osallistua aktiivisesti joukkueen pelaajahankintoihin ja haluavat pitää päätäntävallan kaikissa merkittävissä asioissa itsellään. Samanaikaisesti valmentaja päättää myös joukkueensa peliasioista ja useimmilla valmentajilla tuntuu olevan myös vahva mielikuva siitä miten hänen joukkueensa pitäisi pelata. Selkeällä pelifilosofialla ei ole mielestäni mitään haittavaikutuksia, kuten voidaan havaita FC Barcelonan, Espanjan maajoukkueen tai vaikkapa Chilen maajoukkueen suorituksista viimeisten vuosien aikana. Ongelma on kuitenkin valmentaja, joka väkisin yrittää muokata joukkueen peliä oman pelifilosofiansa mukaisesti vaikka pelaajat eivät siihen välttämättä sopisivatkaan.
Jos seurataan huipputasolla pelaajien liikkumista, niin on helppo huomata, että pelaajia kohdellaan joukkueissa useimmiten resursseina, joita yritetään sovittaa tiettyihin ennakko-odotuksiin. Viime kauden alussa Manchester United osti Angel Di Marian vajaalla 60 miljoonalla punnalla ja tämän kauden alla hänet myytiin jo eteenpäin PSG:hen arvioiden mukaan noin 15 miljoonan punnan tappiolla. Oletettavasti Di Maria ei sopinut Loius Van Gaalin kuvioihin vaikka olikin Valioliigan kolmanneksi paras syöttäjä 10 maalisyötöllään.
Samanlaisen kohtalon Valioliigassa kokivat Mario Balotelli (Liverpool), Falcao (ManU), Filipe Luis (Chelsea) ja Juan Cuadrado (Chelsea), jos etsitään hintavia pelaajia, jotka saivat vain käytännössä yhden vajaan kauden aikaa mahtua joukkueeseen. Useimpien tällaisten pelaajien kohdalla pelit seurajoukkueessa jäävät muutamaan ja pelaaja 'hukkaa' vuoden kehityksestään istuessaan penkillä tai jopa katsomossa, koska valmentajan systeemi on niin tiukka, että pelaaja ei siihen sovi eikä hänelle anneta riittävästi aikaa sopeutua.
Paras esimerkki valmentajasta, joka saa systeemiin pakottamisen toimimaan lyhyellä aikajänteellä, on Mourinho. Hän on onnistunut kaikissa seurajoukkueissaan FC Portosta alkaen voittamaan mestaruuden. Vuoden 2001 alusta (aloitti silloin FC Portossa) hän on kuitenkin valmentanut pisimmillään Chelseassa 2004-2007 ja hänen huippusuorituksensa joukkueissa tuntuvat olevan vain reilun kauden mittaisia. Itse olen saanut sellaisen kuvan, että pelaajat ovat valmiita kestämään hänen menetelmiään taatun menestyksen takia, mutta yleensä vain sen yhden kauden verran. Samaa asiaa kommentoi tällä viikolla myös Fabio Capello, yksi pitkäaikaisista huippuvalmentajista. Tämä toimintatapa voi tuloksen kannalta olla hyväkin tapa, mutta se ei välttämättä toimi joukkueissa, joilla ei ole varaa hankkia valmentajan haluamia pelaajia. Miten sitten toimia, jos ei voi hankkia haluamiaan pelaajia?
Yksi tapa on koko seuran laajuinen toimintafilosofia, jota noudatetaan riittävässä laajuudessa myös nuoremmissa ikäluokissa. Yksi pitkäaikaisimmista esimerkeistä lienee Ajax Amsterdam, jonka nuorisoakatemia on jo pitkään pelannut samalla tyylillä kuin edustusjoukkue. Tämän hetken menestyksekkäin esimerkki lienee FC Barcelona ja La Masia, joka kasvattaa edustusjoukkueelle pelaajia, jotka tuntevat pelisysteemin lähes täysin siirtyessään edustusjoukkueeseen ja ovat siten valmiita pelaajia valmentajan hyödynnettäviksi.
Vaikka tämä onkin Liverpool-fanille katkera pala, niin itse kuitenkin pidän parhaana tapana valmentaa Sir Alex Fergusonin esimerkkiä Manchester Unitedissa reilun kahden vuosikymmenen ajalta. Kun tutkitaan ManU:n joukkueita tuolta ajalta, niin nähdään, että joukkue vaihteli pelisysteemiään ja pelitapaansa hyvinkin paljon sen mukaisesti millaisia pelaajia joukkueessa oli. Ferguson ei pelännyt muuttaa pelitapaa saatuaan joukkueeseensa huippupelaajia (esim. Cristiano Ronaldo) ja vaikka osa pelaajista ei saanutkaan valtavasti aikaa sopeutua, niin siitä huolimatta Ferguson osasi sopeutua yllättäviinkiin tilanteisiin. Esimerkkinä 2002-2003-kausi, jolloin kapteeni Roy Keanen pelikiellot ja leikkauksesta toipuminen olisivat voineet helposti romahduttaa huonomman valmentajan joukkueen, mutta Ferguson käytti onnistuneesti Juan Sebastián Verónia Keanen korvaajana alkukaudesta.
Fergusonin aikana Manchester United voitti Valioliigan 13 kertaa, FA Cupin 5 kertaa, Liigacupin 4 kertaa ja Mestareiden liigan 2 kertaa. Huhujen mukaan hän oli saada potkut joulukuussa 1989 kolme vuotta palkkaamisensa jälkeen, mutta sai kuitenkin lisäaikaa ja lopputulosta ei voi katsella kuin kadehtien. Ajallisesti mitattuna ollaan hyvinkin samassa tilanteessa kuin missä Brendan Rodgers oli juuri nyt Liverpoolissa. Maailmankuvan muuttumista kuvastaa hyvin se, että Ferguson sai jatkaa kolmen vaihtelevan vuoden jälkeen, mutta Rodgersin kohdalla potkuja oltiin ennakoitu jo pitkän aikaa etukäteen. Nykyjoukkueiden johdoilla tuntuu olevan valtava kiire saada tuloksia heti vaikka historia hyvin osoittaa, että parhaiten pärjäävät valmentajat, jotka saavat tehdä töitä rauhassa pitkällä aikavälillä.
Oman valmennusfilosofiani peruskivenä onkin pelaajalähtöinen valmennus. Jalkapallojoukkueessa saa ylimmällä tasolla (Valioliiga, Mestareiden liiga jne.) olla 25 pelaajaa, joten tavallisesta joukkueesta löytyy helpostikin sadan vuoden verran pelikokemusta, joka on kertynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Tyypillisellä valmentajalla on pelikokemusta ehkä kymmenen vuoden ajalta ylemmillä tasoilla ja siihen päälle valmentajakoulutus ja -kokemus. Valmentajalla voi ehkä olla parempi idea kokonaisuudesta, mutta pelaajilta löytyy varmasti huomattavasti enemmän osaamista kuinka yksittäisessä tilanteessa tulee toimia. Tämän takia joukkueen taktiikan ja pelitavan rakentamisen pitäisikin olla koko joukkueen yhteinen prosessi, mikä mielestäni takaa pelaajien paremman sitoutumisen joukkueeseen ja nopeuttaa kentällä tilanteisiin reagoimista, koska pelaajat ovat paremmin selvillä omista rooleistaan, mutta tämä prosessi ei tapahdu hetkessä.
Toinen tärkeä asia, joka mielestäni kuuluu hyvän valmentajan rooliin on pelaajien kehittäminen. Riippumatta siitä onko pelaaja joukkueen runkopelaaja vai vaihtomies, uusi tulokas vai vanha konkari, niin kaikki pelaajat voivat kehittyä tavalla tai toisella. Ihannetilanteessa pelaajat auttavat toisiaan tässä prosessissa, mutta usein pelaajat kokevat toisensa kilpailijoiksi joukkueen sisällä. Tämä saattaa ehkä parantaa pelaajan henkilökohtaista suoritusta, mutta voi joukkueen kokonaisuuden kannalta olla huonompi ratkaisu. Valmentajan tulisikin pystyä ohjaamaan pelaajien toimintaa siten, että pelaajat kokevat olevansa tärkeä osa joukkuetta vaikka eivät olisikaan joukkueen tähtipelaajia. Huippujoukkueita lukuunottamatta tämä myös tarkoittaa sitä, että muut joukkueet saattavat kiinnostua joukkueen pelaajista ja nämä siirtyvät eteenpäin omalla jalkapallourallaan. Hyvän valmentajan näkökulmasta hän on tällöinkin onnistunut tehtävässään, koska tyypillisesti hyvät pelaajat tekevät myös omasta joukkueesta paremman.
Mielestäni hyvä valmentaja ei siis ole joukkueen 'jumala' tai 'kaikkitietävä pääjohtaja' vaan henkilö joka ohjaa ja auttaa muita onnistumaan ja kehittymään omissa rooleissaan ja saa kaikki joukkueen jäsenet sitoutumaan joukkueeseen. Televisiossa viime viikkoina pyörinyt Ruudun mainos jääkiekon SM-liigasta, jossa pelaajat uhoavat toisilleen on lähinnä huvittanut minua. Mainoksessa esitetty psyykkaus toimii varmaankin yksittäisessä pelissä, mutta pelaajien sitoutuminen joukkueeseen nousee ihan eri tasolle, kun pelaajat pääsevät mukaan muullakin tasolla kuin pelkällä pelaamisella. Työhyvinvoinnin yksi tärkeimmistä tekijöistä on työntekijän aktiivinen osallistuminen ja joukkueessa se ei saa tarkoittaa pelkkää kentällä juoksemista. Urheilujoukkue on huipputasolla kaikille osallisilleen työpaikka ja siihen kannattaa hyödyntää työelämästä opittuja asioita.
Tällainen ajattelutapa ei välttämättä toimi huippujoukkueessa, jossa pelaajien vaihtuvuus on suurempaa ja tulosta vaaditaan koko ajan, mutta varsinkin Suomen tasolla, jossa joukkueet toimivat pelaajien kehittämispaikkoina, tai ainakin suurimman osan pitäisi toimia, niin tämän pitäisi toimia erinomaisesti. Ongelmaksi tietenkin tyypillisesti muodostuu seurajohto, joka olettaa joukkueen taistelevan mestaruudesta joka vuosi. Veikkausliigassa on 12 joukkuetta, joista korkeintaan puolella on resursseja taistella mestaruudesta. Siitä huolimatta viime kaudellakin 7 valmentajaa sai joko potkut tai päättynyttä sopimusta ei uusittu. Ilmeisesti sarjapaikan säilyttäminen ja joukkueen kehittäminen ei riitä seurajohdolle.
Olisi mielenkiintoista päästä kokeilemaan valmentamista tosissaan, mutta pitäisi varmaan ensin voittaa Eurojackpotissa ja ostaa oma joukkue, että sitä pääsisi tekemään. Jos joku seurajohtaja sattuu lukemaan tämän, niin minulla olisi loistoidea, joka yhdistettynä ylläolevaan valmennusfilosofiaan tuottaa parissa vuodessa Mestareiden liigan lohkovaiheen paikan... :)
Samaan aikaan täällä Tampereella syntyi ystäväni määritelmän mukaisesti Kekegate, kun Ilveksen valmentaja Keith Armstrong ei ollutkaan valmentamassa joukkueensa peliä viime sunnuntaina Seinäjoella vaan oli samanaikaisesti MTV:n studiossa kommentoimassa Valioliiga-lähetystä. Seuran johto ei ollut tästä ilmeisestikään tietoinen, ainakaan julkisuudessa antamiensa lausuntojen mukaan, ja nuuskaisi pakastevihanneksia roppakaupalla rööreihinsä. Parin päivän arpomisen jälkeen johto päätti vapauttaa valmentajan tehtävistään.
Lisäksi Valioliigassa seuransa Chelsean kautta aikojen paras valmentaja, ainakin omasta mielestään, José Mourinho sai seurajohdolta julkisen ja täyden tuen toimilleen heikon alkukauden jälkeen. Pitkäaikaisen kokemuksen mukaisesti tämä tarkoittaa sitä, että Mourinho saa kahden viikon päästä kenkää, mikäli joukkueen kurssi ei käänny totaalisesti ja joskus jopa siitäkin huolimatta.
Olen itse valmentanut yliopistoaikana perustamaamme jalkapallojoukkuetta 6. divarissa ja lisäksi nappulajoukkueita JJK:n ja Ilveksen junioriorganisaatioissa. Ilveksen aikaan kävin jopa valmentajakurssillakin, mutta sieltä saamani kokemus ei innostanut valmentajauralle. Mielessä on kuitenkin monesti käynyt, että pystyisin tekemään paljon parempaa työtä kuin monet nykyvalmentajat.
Sivusta on tietysti hankala arvioida sitä miten joukkueet treenaavat, mutta nykyaikana julkisuus on sen verran suurta Suomenkin tasolla, että suhteellisen selkeän kuvan joukkueen toiminnasta pystyy muodostamaan pelkästään uutisia seuraamalla. Jalkapallo, kuten monet muut menestyvät ja vakiintuneet lajit, on toiminnaltaan pääasiallisesti hyvin konservatiivista, mikä näkyy myös useimpien joukkueiden toiminnassa. Tyypillisessä jalkapallojoukkueessa valmentaja on se henkilö, jolla on valta ja joka tekee kaikki merkittävät päätökset siitä miten joukkue pelaa. Millainen valmentaja on sitten hyvä valmentaja?
Useimmille valmentajille oma asema tuntuu olevan merkittävä tekijä. Monet haluavat osallistua aktiivisesti joukkueen pelaajahankintoihin ja haluavat pitää päätäntävallan kaikissa merkittävissä asioissa itsellään. Samanaikaisesti valmentaja päättää myös joukkueensa peliasioista ja useimmilla valmentajilla tuntuu olevan myös vahva mielikuva siitä miten hänen joukkueensa pitäisi pelata. Selkeällä pelifilosofialla ei ole mielestäni mitään haittavaikutuksia, kuten voidaan havaita FC Barcelonan, Espanjan maajoukkueen tai vaikkapa Chilen maajoukkueen suorituksista viimeisten vuosien aikana. Ongelma on kuitenkin valmentaja, joka väkisin yrittää muokata joukkueen peliä oman pelifilosofiansa mukaisesti vaikka pelaajat eivät siihen välttämättä sopisivatkaan.
Jos seurataan huipputasolla pelaajien liikkumista, niin on helppo huomata, että pelaajia kohdellaan joukkueissa useimmiten resursseina, joita yritetään sovittaa tiettyihin ennakko-odotuksiin. Viime kauden alussa Manchester United osti Angel Di Marian vajaalla 60 miljoonalla punnalla ja tämän kauden alla hänet myytiin jo eteenpäin PSG:hen arvioiden mukaan noin 15 miljoonan punnan tappiolla. Oletettavasti Di Maria ei sopinut Loius Van Gaalin kuvioihin vaikka olikin Valioliigan kolmanneksi paras syöttäjä 10 maalisyötöllään.
Samanlaisen kohtalon Valioliigassa kokivat Mario Balotelli (Liverpool), Falcao (ManU), Filipe Luis (Chelsea) ja Juan Cuadrado (Chelsea), jos etsitään hintavia pelaajia, jotka saivat vain käytännössä yhden vajaan kauden aikaa mahtua joukkueeseen. Useimpien tällaisten pelaajien kohdalla pelit seurajoukkueessa jäävät muutamaan ja pelaaja 'hukkaa' vuoden kehityksestään istuessaan penkillä tai jopa katsomossa, koska valmentajan systeemi on niin tiukka, että pelaaja ei siihen sovi eikä hänelle anneta riittävästi aikaa sopeutua.
Paras esimerkki valmentajasta, joka saa systeemiin pakottamisen toimimaan lyhyellä aikajänteellä, on Mourinho. Hän on onnistunut kaikissa seurajoukkueissaan FC Portosta alkaen voittamaan mestaruuden. Vuoden 2001 alusta (aloitti silloin FC Portossa) hän on kuitenkin valmentanut pisimmillään Chelseassa 2004-2007 ja hänen huippusuorituksensa joukkueissa tuntuvat olevan vain reilun kauden mittaisia. Itse olen saanut sellaisen kuvan, että pelaajat ovat valmiita kestämään hänen menetelmiään taatun menestyksen takia, mutta yleensä vain sen yhden kauden verran. Samaa asiaa kommentoi tällä viikolla myös Fabio Capello, yksi pitkäaikaisista huippuvalmentajista. Tämä toimintatapa voi tuloksen kannalta olla hyväkin tapa, mutta se ei välttämättä toimi joukkueissa, joilla ei ole varaa hankkia valmentajan haluamia pelaajia. Miten sitten toimia, jos ei voi hankkia haluamiaan pelaajia?
Yksi tapa on koko seuran laajuinen toimintafilosofia, jota noudatetaan riittävässä laajuudessa myös nuoremmissa ikäluokissa. Yksi pitkäaikaisimmista esimerkeistä lienee Ajax Amsterdam, jonka nuorisoakatemia on jo pitkään pelannut samalla tyylillä kuin edustusjoukkue. Tämän hetken menestyksekkäin esimerkki lienee FC Barcelona ja La Masia, joka kasvattaa edustusjoukkueelle pelaajia, jotka tuntevat pelisysteemin lähes täysin siirtyessään edustusjoukkueeseen ja ovat siten valmiita pelaajia valmentajan hyödynnettäviksi.
Vaikka tämä onkin Liverpool-fanille katkera pala, niin itse kuitenkin pidän parhaana tapana valmentaa Sir Alex Fergusonin esimerkkiä Manchester Unitedissa reilun kahden vuosikymmenen ajalta. Kun tutkitaan ManU:n joukkueita tuolta ajalta, niin nähdään, että joukkue vaihteli pelisysteemiään ja pelitapaansa hyvinkin paljon sen mukaisesti millaisia pelaajia joukkueessa oli. Ferguson ei pelännyt muuttaa pelitapaa saatuaan joukkueeseensa huippupelaajia (esim. Cristiano Ronaldo) ja vaikka osa pelaajista ei saanutkaan valtavasti aikaa sopeutua, niin siitä huolimatta Ferguson osasi sopeutua yllättäviinkiin tilanteisiin. Esimerkkinä 2002-2003-kausi, jolloin kapteeni Roy Keanen pelikiellot ja leikkauksesta toipuminen olisivat voineet helposti romahduttaa huonomman valmentajan joukkueen, mutta Ferguson käytti onnistuneesti Juan Sebastián Verónia Keanen korvaajana alkukaudesta.
Fergusonin aikana Manchester United voitti Valioliigan 13 kertaa, FA Cupin 5 kertaa, Liigacupin 4 kertaa ja Mestareiden liigan 2 kertaa. Huhujen mukaan hän oli saada potkut joulukuussa 1989 kolme vuotta palkkaamisensa jälkeen, mutta sai kuitenkin lisäaikaa ja lopputulosta ei voi katsella kuin kadehtien. Ajallisesti mitattuna ollaan hyvinkin samassa tilanteessa kuin missä Brendan Rodgers oli juuri nyt Liverpoolissa. Maailmankuvan muuttumista kuvastaa hyvin se, että Ferguson sai jatkaa kolmen vaihtelevan vuoden jälkeen, mutta Rodgersin kohdalla potkuja oltiin ennakoitu jo pitkän aikaa etukäteen. Nykyjoukkueiden johdoilla tuntuu olevan valtava kiire saada tuloksia heti vaikka historia hyvin osoittaa, että parhaiten pärjäävät valmentajat, jotka saavat tehdä töitä rauhassa pitkällä aikavälillä.
Oman valmennusfilosofiani peruskivenä onkin pelaajalähtöinen valmennus. Jalkapallojoukkueessa saa ylimmällä tasolla (Valioliiga, Mestareiden liiga jne.) olla 25 pelaajaa, joten tavallisesta joukkueesta löytyy helpostikin sadan vuoden verran pelikokemusta, joka on kertynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Tyypillisellä valmentajalla on pelikokemusta ehkä kymmenen vuoden ajalta ylemmillä tasoilla ja siihen päälle valmentajakoulutus ja -kokemus. Valmentajalla voi ehkä olla parempi idea kokonaisuudesta, mutta pelaajilta löytyy varmasti huomattavasti enemmän osaamista kuinka yksittäisessä tilanteessa tulee toimia. Tämän takia joukkueen taktiikan ja pelitavan rakentamisen pitäisikin olla koko joukkueen yhteinen prosessi, mikä mielestäni takaa pelaajien paremman sitoutumisen joukkueeseen ja nopeuttaa kentällä tilanteisiin reagoimista, koska pelaajat ovat paremmin selvillä omista rooleistaan, mutta tämä prosessi ei tapahdu hetkessä.
Toinen tärkeä asia, joka mielestäni kuuluu hyvän valmentajan rooliin on pelaajien kehittäminen. Riippumatta siitä onko pelaaja joukkueen runkopelaaja vai vaihtomies, uusi tulokas vai vanha konkari, niin kaikki pelaajat voivat kehittyä tavalla tai toisella. Ihannetilanteessa pelaajat auttavat toisiaan tässä prosessissa, mutta usein pelaajat kokevat toisensa kilpailijoiksi joukkueen sisällä. Tämä saattaa ehkä parantaa pelaajan henkilökohtaista suoritusta, mutta voi joukkueen kokonaisuuden kannalta olla huonompi ratkaisu. Valmentajan tulisikin pystyä ohjaamaan pelaajien toimintaa siten, että pelaajat kokevat olevansa tärkeä osa joukkuetta vaikka eivät olisikaan joukkueen tähtipelaajia. Huippujoukkueita lukuunottamatta tämä myös tarkoittaa sitä, että muut joukkueet saattavat kiinnostua joukkueen pelaajista ja nämä siirtyvät eteenpäin omalla jalkapallourallaan. Hyvän valmentajan näkökulmasta hän on tällöinkin onnistunut tehtävässään, koska tyypillisesti hyvät pelaajat tekevät myös omasta joukkueesta paremman.
Mielestäni hyvä valmentaja ei siis ole joukkueen 'jumala' tai 'kaikkitietävä pääjohtaja' vaan henkilö joka ohjaa ja auttaa muita onnistumaan ja kehittymään omissa rooleissaan ja saa kaikki joukkueen jäsenet sitoutumaan joukkueeseen. Televisiossa viime viikkoina pyörinyt Ruudun mainos jääkiekon SM-liigasta, jossa pelaajat uhoavat toisilleen on lähinnä huvittanut minua. Mainoksessa esitetty psyykkaus toimii varmaankin yksittäisessä pelissä, mutta pelaajien sitoutuminen joukkueeseen nousee ihan eri tasolle, kun pelaajat pääsevät mukaan muullakin tasolla kuin pelkällä pelaamisella. Työhyvinvoinnin yksi tärkeimmistä tekijöistä on työntekijän aktiivinen osallistuminen ja joukkueessa se ei saa tarkoittaa pelkkää kentällä juoksemista. Urheilujoukkue on huipputasolla kaikille osallisilleen työpaikka ja siihen kannattaa hyödyntää työelämästä opittuja asioita.
Tällainen ajattelutapa ei välttämättä toimi huippujoukkueessa, jossa pelaajien vaihtuvuus on suurempaa ja tulosta vaaditaan koko ajan, mutta varsinkin Suomen tasolla, jossa joukkueet toimivat pelaajien kehittämispaikkoina, tai ainakin suurimman osan pitäisi toimia, niin tämän pitäisi toimia erinomaisesti. Ongelmaksi tietenkin tyypillisesti muodostuu seurajohto, joka olettaa joukkueen taistelevan mestaruudesta joka vuosi. Veikkausliigassa on 12 joukkuetta, joista korkeintaan puolella on resursseja taistella mestaruudesta. Siitä huolimatta viime kaudellakin 7 valmentajaa sai joko potkut tai päättynyttä sopimusta ei uusittu. Ilmeisesti sarjapaikan säilyttäminen ja joukkueen kehittäminen ei riitä seurajohdolle.
Olisi mielenkiintoista päästä kokeilemaan valmentamista tosissaan, mutta pitäisi varmaan ensin voittaa Eurojackpotissa ja ostaa oma joukkue, että sitä pääsisi tekemään. Jos joku seurajohtaja sattuu lukemaan tämän, niin minulla olisi loistoidea, joka yhdistettynä ylläolevaan valmennusfilosofiaan tuottaa parissa vuodessa Mestareiden liigan lohkovaiheen paikan... :)
torstai 8. lokakuuta 2015
Minun opetusfilosofiani
Sain viime syksynä avoimesta yliopistosta filosofian perusopintojen opiskeluoikeuden ja kävin syksyn ajan luennoilla kuuntelemassa Tampereen yliopiston filosofian perusopintoihin kuuluvien kurssien opetusta. Joulun jälkeen iski taas luentoväsymys enkä keväällä käynyt kuin yhdellä luennolla ja aloin pohtimaan missä vika. Vertailin aikaisempia kokemuksiani yliopisto-opiskelusta viime syksyisiin enkä löytänyt suuria eroja. Sitten tajusin verrata niitä itse pitämiini oppitunteihin ja ymmärsin miksi en viihdy luennoilla.
Yliopisto-opetus pohjaa edelleen hyvin pitkälti behavioristiseen oppimiskäsitykseen, jossa opetus on opettajakeskeistä ja oppilas pyrkii omaksumaan ulkoa opettajan esittämän asian mahdollisimman hyvin ja vastaamaan sen mukaisesti kurssia seuraavassa tentissä. Eräällä viime syksyn kursseista luennoitsija sanoikin tenttiin valmistavalla luennolla, että hän odottaa näkevänsä tenttivastauksissa kurssilla opetettuja asioita ilman omia mielipiteitä. Luennoilla oli aina välistä mahdollisuus esittää kysymyksiä, mutta pääasiallisesti luennot etenivät valmistellun materiaalin mukaisesti ilman minkäänlaista mahdollisuutta kyseenalaistaa esitettyjä asioita.
Sinällään tämä on melko kummallista, koska nykyiset oppimiskäsitykset, kognitiivinen ja konstruktivistinen, painottavat oppijan omaa aktiivista toimintaa osana oppimisprosessia. Luento-opetus ei tietenkään estä oppijaa olemasta aktiivinen, mutta se ei millään selkeällä tavalla kannusta tähän vaan kaikki on kiinni oppijan omasta tahdosta. Sen sijaan, että luennoitsija kannustaisi ja johdattaisi oppimisprosessia, hän on tyypillisesti esiintymässä luentosalissa ja kertomassa arvovaltaisia totuuksia, joita 'rahvaalla' ei ole oikeutta kyseenalaistaa. Ikään kuin olisimme kuuntelemassa 'jumalan sanaa'. Jos yliopisto ei ole paikka, jossa opetetaan itsenäiseen ja objektiiviseen ajatteluun, niin missä sitten.
Näin syvällisesti en asioita pohdiskellut vielä siinä vaiheessa, kun aloitin opettajana toimimisen, vaan se on pitkälti jälkikäteen syntynyttä. Oma osaamiseni opettajana on parantunut pidettyjen tuntien myötä ja samalla olen itse myös oppinut sekä opettamaani asiaa että opettamista itseään. Aivan kuten konstruktivismi oppimisprosessin määritteleekin. Pääasiallisesti olen kuitenkin pyrkinyt olemaan sellainen opettaja, jollaisen olisin itselleni halunnut kouluaikaan.
Kun samalla tavalla analysoi minun opetustani, niin sieltä löytyy kaksi asiaa, jotka ovat itselleni tärkeitä. Ensimmäinen näistä on vuorovaikutus. Jos mietitään luento-opetusta, niin itselleni on jäänyt hämäräksi se kuinka luennoitsija havainnoi luennon aikana opiskelijoiden oppimista. Oman kokemukseni mukaan on mahdotonta nähdä naamasta meneekö oppi perille vai ei. Olenkin joskus käyttänyt esimerkkinä sitä, että perinteisessä luento-opetuksessa on ihan sama istuuko paikalla ketään, koska luennoitsija ei vuorovaikuta mitenkään paikallaolijoiden kanssa. Penkeissä voisi istua aivan hyvin lauma lampaita oppilaiden sijasta.
Konstruktivismi määrittelee, että uuden tiedon omaksuminen pohjautuu aikaisemmin opittuun. Jokaisella meistä on oma tahti ja tapa omaksua uusia asioita ja opetus harvoin etenee juuri siten, että jokainen pääsee eteenpäin itselleen sopivalla vauhdilla. Jos opettaja etenee koko ajan suunnittelemallaan vauhdilla, suurin osa oppilaista kokee etenemisen joko liian hitaana tai liian nopeana, mikäli oppilaalla ei ole mahdollisuutta vuorovaikuttaa opetuksen ja opettajan kanssa.
Edellisessä koulussani (Tampereen lyseon lukio), jossa oppitunnit olivat 75 minuutin mittaisia, käytin tunnista tyypillisesti vajaan kolmasosan asian esittämiseen ja loppuajan kiertelin luokassa seuraamassa oppilaiden laskemista ja pyrin olemaan koko ajan lähettyvillä vastaamaan kysymyksiin tehtävistä tai opeteltavasta asiasta. Kiertelemällä luokassa tarjosin oppilaille nimenomaan mahdollisuuden esittää kysymyksiä silloin kun se heille itselleen sopi. Ujoimmat oppilaat eivät välttämättä edes tällöin uskaltaneet kutsua minua paikalle viittaamalla, mutta kun satuin kierrellessäni lähettyville ja näin ettei oppilaan laskeminen edennyt, niin saatoin antaa jonkin vihjeen ohi mennessäni ilman, että pakotin oppilaan avautumaan.
Kurssien jälkeen pyysin oppilailta nimettömästi palautetta pidetyistä kursseista ja ennen kaikkea siitä, mitä he haluaisivat muuttaa tai tehdä eri tavalla. Tärkeää oli myös ottaa itse oppia annetusta palautteesta ja muuttaa asioita oppilaiden haluamalla tavalla, mikäli se oli järkevää.
Toinen minulle tärkeä asia on oppilaiden kannustaminen. Oppitunnista voi monella tavalla tehdä mielenkiintoisen, mutta jos opettaja vaatii kaikilta täydellistä suoritusta ja kritisoi epäonnistumisia, niin aika harva pystyy enää siinä tilanteessa nauttimaan oppimisesta. Väitän, että useimmat meistä toimivat paremmin niissä tilanteissa, jotka koetaan mielenkiintoisiksi ja miellyttäviksi enkä näe mitään syytä miksi oppiminen toimisi eri tavalla. Usein myös oppilaiden omat odotukset oppimisen suhteen saattoivat olla hyvinkin kovia, mutta silloinkin positiivisen palautteen antaminen pienemmistäkin onnistumisista kannatti.
Kannustamisen avulla pyrin saamaan oppilaita rohkeammaksi kysymysten suhteen myös opetuksen aikana. Jos joku esitti kysymyksen juuri taululle kirjoitetusta asiasta tai kirjasta näytetystä kohdasta, niin pyrin aina vastaamaan kysymykseen, mikäli kysymys oli millään tavalla asiaan liittyvä ja jatkoin vasta sen jälkeen varsinaista opetusta. Tällä tavalla pyrin antamaan oppilaille mahdollisuuden vaikuttaa oppitunnin kulkuun ja sitä kautta omaan oppimiseensa.
Toinen, hiukan kiero tapa kannustaa, on opettaa asioita joskus erikoisista näkökulmista liikkeelle lähtien tai eri tavalla kuin oppikirjassa on esitetty. Olen antanut tälle termiksi 'hämmentämisen' ja selitän aina oppilaille, että pyrin sotkemaan tarkoituksella heidän suoraviivaista ajatteluprosessiaan ja sitä kautta saamaan aikaiseksi uusia oivalluksia. Esittämällä asioita monella tavalla syntyy paljon enemmän kysymyksiä ja sitä myöten myös paljon uusia vastauksia, joihin pääsee tällä tavalla antamaan positiivista palautetta. Ennen kaikkea se kuitenkin aktivoi oppilaita itse toimimaan eikä pelkästään kuuntelemaan.
Itselleni iso tyytyväisyyden asia opettamisessa on ollut se, että oppilaiden antama palaute opetuksestani on ollut pääasiallisesti positiivista ja olen itse oppinut samalla paljon uutta, joka on vahvistanut ajatuksiani esittämiäni ajatuksia opettamisesta ja oppimisesta.
Kaiken tämän pohdiskelun seurauksena olenkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan minun asemani opettajana on olla sivuroolissa luokkahuoneessa. Jokainen oppilas on oman oppimisensa pääroolissa ja minun tehtäväni on olla auttamassa heitä eikä olla itse koko aikaa esillä. Opetuksen pääasia on nimenomaan oppiminen. Tärkeää on myös muistaa, että opettajakin voi oppia koko ajan uutta ja sitä kautta kehittyä paremmaksi opettajaksi.
Yliopisto-opetus pohjaa edelleen hyvin pitkälti behavioristiseen oppimiskäsitykseen, jossa opetus on opettajakeskeistä ja oppilas pyrkii omaksumaan ulkoa opettajan esittämän asian mahdollisimman hyvin ja vastaamaan sen mukaisesti kurssia seuraavassa tentissä. Eräällä viime syksyn kursseista luennoitsija sanoikin tenttiin valmistavalla luennolla, että hän odottaa näkevänsä tenttivastauksissa kurssilla opetettuja asioita ilman omia mielipiteitä. Luennoilla oli aina välistä mahdollisuus esittää kysymyksiä, mutta pääasiallisesti luennot etenivät valmistellun materiaalin mukaisesti ilman minkäänlaista mahdollisuutta kyseenalaistaa esitettyjä asioita.
Sinällään tämä on melko kummallista, koska nykyiset oppimiskäsitykset, kognitiivinen ja konstruktivistinen, painottavat oppijan omaa aktiivista toimintaa osana oppimisprosessia. Luento-opetus ei tietenkään estä oppijaa olemasta aktiivinen, mutta se ei millään selkeällä tavalla kannusta tähän vaan kaikki on kiinni oppijan omasta tahdosta. Sen sijaan, että luennoitsija kannustaisi ja johdattaisi oppimisprosessia, hän on tyypillisesti esiintymässä luentosalissa ja kertomassa arvovaltaisia totuuksia, joita 'rahvaalla' ei ole oikeutta kyseenalaistaa. Ikään kuin olisimme kuuntelemassa 'jumalan sanaa'. Jos yliopisto ei ole paikka, jossa opetetaan itsenäiseen ja objektiiviseen ajatteluun, niin missä sitten.
Näin syvällisesti en asioita pohdiskellut vielä siinä vaiheessa, kun aloitin opettajana toimimisen, vaan se on pitkälti jälkikäteen syntynyttä. Oma osaamiseni opettajana on parantunut pidettyjen tuntien myötä ja samalla olen itse myös oppinut sekä opettamaani asiaa että opettamista itseään. Aivan kuten konstruktivismi oppimisprosessin määritteleekin. Pääasiallisesti olen kuitenkin pyrkinyt olemaan sellainen opettaja, jollaisen olisin itselleni halunnut kouluaikaan.
Kun samalla tavalla analysoi minun opetustani, niin sieltä löytyy kaksi asiaa, jotka ovat itselleni tärkeitä. Ensimmäinen näistä on vuorovaikutus. Jos mietitään luento-opetusta, niin itselleni on jäänyt hämäräksi se kuinka luennoitsija havainnoi luennon aikana opiskelijoiden oppimista. Oman kokemukseni mukaan on mahdotonta nähdä naamasta meneekö oppi perille vai ei. Olenkin joskus käyttänyt esimerkkinä sitä, että perinteisessä luento-opetuksessa on ihan sama istuuko paikalla ketään, koska luennoitsija ei vuorovaikuta mitenkään paikallaolijoiden kanssa. Penkeissä voisi istua aivan hyvin lauma lampaita oppilaiden sijasta.
Konstruktivismi määrittelee, että uuden tiedon omaksuminen pohjautuu aikaisemmin opittuun. Jokaisella meistä on oma tahti ja tapa omaksua uusia asioita ja opetus harvoin etenee juuri siten, että jokainen pääsee eteenpäin itselleen sopivalla vauhdilla. Jos opettaja etenee koko ajan suunnittelemallaan vauhdilla, suurin osa oppilaista kokee etenemisen joko liian hitaana tai liian nopeana, mikäli oppilaalla ei ole mahdollisuutta vuorovaikuttaa opetuksen ja opettajan kanssa.
Edellisessä koulussani (Tampereen lyseon lukio), jossa oppitunnit olivat 75 minuutin mittaisia, käytin tunnista tyypillisesti vajaan kolmasosan asian esittämiseen ja loppuajan kiertelin luokassa seuraamassa oppilaiden laskemista ja pyrin olemaan koko ajan lähettyvillä vastaamaan kysymyksiin tehtävistä tai opeteltavasta asiasta. Kiertelemällä luokassa tarjosin oppilaille nimenomaan mahdollisuuden esittää kysymyksiä silloin kun se heille itselleen sopi. Ujoimmat oppilaat eivät välttämättä edes tällöin uskaltaneet kutsua minua paikalle viittaamalla, mutta kun satuin kierrellessäni lähettyville ja näin ettei oppilaan laskeminen edennyt, niin saatoin antaa jonkin vihjeen ohi mennessäni ilman, että pakotin oppilaan avautumaan.
Kurssien jälkeen pyysin oppilailta nimettömästi palautetta pidetyistä kursseista ja ennen kaikkea siitä, mitä he haluaisivat muuttaa tai tehdä eri tavalla. Tärkeää oli myös ottaa itse oppia annetusta palautteesta ja muuttaa asioita oppilaiden haluamalla tavalla, mikäli se oli järkevää.
Toinen minulle tärkeä asia on oppilaiden kannustaminen. Oppitunnista voi monella tavalla tehdä mielenkiintoisen, mutta jos opettaja vaatii kaikilta täydellistä suoritusta ja kritisoi epäonnistumisia, niin aika harva pystyy enää siinä tilanteessa nauttimaan oppimisesta. Väitän, että useimmat meistä toimivat paremmin niissä tilanteissa, jotka koetaan mielenkiintoisiksi ja miellyttäviksi enkä näe mitään syytä miksi oppiminen toimisi eri tavalla. Usein myös oppilaiden omat odotukset oppimisen suhteen saattoivat olla hyvinkin kovia, mutta silloinkin positiivisen palautteen antaminen pienemmistäkin onnistumisista kannatti.
Kannustamisen avulla pyrin saamaan oppilaita rohkeammaksi kysymysten suhteen myös opetuksen aikana. Jos joku esitti kysymyksen juuri taululle kirjoitetusta asiasta tai kirjasta näytetystä kohdasta, niin pyrin aina vastaamaan kysymykseen, mikäli kysymys oli millään tavalla asiaan liittyvä ja jatkoin vasta sen jälkeen varsinaista opetusta. Tällä tavalla pyrin antamaan oppilaille mahdollisuuden vaikuttaa oppitunnin kulkuun ja sitä kautta omaan oppimiseensa.
Toinen, hiukan kiero tapa kannustaa, on opettaa asioita joskus erikoisista näkökulmista liikkeelle lähtien tai eri tavalla kuin oppikirjassa on esitetty. Olen antanut tälle termiksi 'hämmentämisen' ja selitän aina oppilaille, että pyrin sotkemaan tarkoituksella heidän suoraviivaista ajatteluprosessiaan ja sitä kautta saamaan aikaiseksi uusia oivalluksia. Esittämällä asioita monella tavalla syntyy paljon enemmän kysymyksiä ja sitä myöten myös paljon uusia vastauksia, joihin pääsee tällä tavalla antamaan positiivista palautetta. Ennen kaikkea se kuitenkin aktivoi oppilaita itse toimimaan eikä pelkästään kuuntelemaan.
Itselleni iso tyytyväisyyden asia opettamisessa on ollut se, että oppilaiden antama palaute opetuksestani on ollut pääasiallisesti positiivista ja olen itse oppinut samalla paljon uutta, joka on vahvistanut ajatuksiani esittämiäni ajatuksia opettamisesta ja oppimisesta.
Kaiken tämän pohdiskelun seurauksena olenkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan minun asemani opettajana on olla sivuroolissa luokkahuoneessa. Jokainen oppilas on oman oppimisensa pääroolissa ja minun tehtäväni on olla auttamassa heitä eikä olla itse koko aikaa esillä. Opetuksen pääasia on nimenomaan oppiminen. Tärkeää on myös muistaa, että opettajakin voi oppia koko ajan uutta ja sitä kautta kehittyä paremmaksi opettajaksi.
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
Mikä ihmeen "naula polveen"?
Blogin nimi syntyi pari vuotta sitten harrastetun työmatka-autoilun parissa. Olin vuoden ajan sijaisena Turengin lukiossa ja työmatkalle tuli matkaa reilut 90 kilometriä yhteen suuntaan. Aluksi ajaminen oli kivaa, mutta melko pian moottoritie kävi tutuksi ja muiden autoilijoiden törttöily alkoi käymään hermoille. Nopeusrajoitusten noudattaminen, suuntavilkkujen näyttäminen, turvallisuusvälin pitäminen ja muut liikennesäännöt tuntuivat olevan vain ohjeellisia neuvoja, joita ei tarvinnut noudattaa, jos ei huvittanut. Mietin sitten, että miten suomalaiset kuskit saataisiin paremmin noudattamaan liikennesääntöjä ja päädyin ratkaisuun, jossa ensimmäisestä rikkeestä ammutaan naulapyssyllä naula kuljettajan valitsemaan polveen. Jos rikkeet jatkuvat, niin seuraava naula menee sitten toiseen polveen. Luultavasti sääntöjä noudatettaisiin hiukan tarkemmin tämän seurauksena. Mielipiteeni liikenteestä varmaankin käy tästä selville.
Blogien kirjoittaminen on hyvä tapa treenata kirjoittamista hiukan eri tavalla kuin mitä työelämässä totuin tekemään. Aikaisemmin olen pitänyt blogeja enemmänkin tarkoitusperäisesti eli luonut uuden blogin aina uutta tarkoitusta varten, mutta jatkossa ajattelin keräillä ajatuksia yhteen ja samaan paikkaan eli tähän blogiin, joten jos joku tätä lukee, niin älkää ihmetelkö juttujen sekalaisuutta.
Blogien kirjoittaminen on hyvä tapa treenata kirjoittamista hiukan eri tavalla kuin mitä työelämässä totuin tekemään. Aikaisemmin olen pitänyt blogeja enemmänkin tarkoitusperäisesti eli luonut uuden blogin aina uutta tarkoitusta varten, mutta jatkossa ajattelin keräillä ajatuksia yhteen ja samaan paikkaan eli tähän blogiin, joten jos joku tätä lukee, niin älkää ihmetelkö juttujen sekalaisuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)