Nämä kirjaimet ovat selkeästi nimissä harvinaisempia tai sitten vain omalle kohdalle ei kovin montaa ole osunut.
Larry Niven oli itselleni ensimmäinen kirjailija, joka käsitteli Ringworld-sarjassaan (ensimmäinen osa suomennettu nimellä Rengasmaailma) aivan eri kokoluokkaa olevia rakennelmia. Kirjasarjan ensimmäinen osa voitti suurin piirtein kaikki silloiset palkinnot ja on yksi scifin merkittävistä teoksista.
Frederik Pohl kuuluu omalta osaltaan scifin klassikoihin ja olen lukenut lähinnä suomennettuja teoksia nuorempana. Ei ehkä niin iso nimi kuin muutama muu saman aikakauden kirjailija, mutta syystä arvostettu.
Philip Pullman lienee tunnetuin Universumien tomu-sarjastaan, jonka ensimmäisestä osasta (Kultainen kompassi) tehtiin myös elokuva. Kirjojen tyyliä voi ehkä kuvailla hieman satumaiseksi ja alkuun nuoremmille lukijoille suunnatuksi, mutta niitä voi suositella kaikille fantasiasta kiinnostuneille.
Mario Puzo tunnetaan parhaiten teoksestaan Kummisetä ja ennen kaikkea sen pohjalta tehdyistä Kummisetä-elokuvista. Tämä lienee niitä harvoja tapauksia, joissa elokuva onnistuu paremmin kuin kirja. Puzon tärkein kirja itselleni kuitenkin on Narrit kuolevat (Fools Die), joka kertoo monitahoisen tarinan uhkapelaamisesta, kirjoittamisesta, elokuvamaailmasta ja niihin liittyvistä ongelmista.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2016
sunnuntai 24. heinäkuuta 2016
Miksi kansalaispalkka olisi hyvä asia
Kansalaispalkka on ollut viime vuosina esillä mediassa säännöllisesti ja Suomessa on suunnitteilla alueellisia kokeiluja sen toimivuuden tutkimiseksi. Sveitsissä oltiin jo pidemmällä ja asia eteni kansanäänestykseen asti ennen kuin se tyrmättiin.
Tyypillisin perustelu kansalaispalkalle on turhan byrokratian väheneminen. Suomessa kansalaispalkalla voitaisiin korvata työttömyystuet, lapsilisät, opintorahat jne. ja niihin liittyvä virastojen paperinpyöritys. Säästö olisi selkeä, mutta tuskin ratkaiseva tekijä. Itse asiaa pidempään pohdittuani olen päätynyt kahteen asiaan, joiden takia kansalaispalkka/perustulo pitäisi ottaa käyttöön. Kumpikaan perustelu ei ole itsessään uusi, mutta ajattelin hieman laajentaa niitä ja omia ajatuksiani niiden takana.
Ensimmäinen asia on ns. luovuuden/yrittäjyyden lisääntyminen. Jos katsomme tieteen ja taiteen historiaa ja tutkimme merkittävien henkilöiden taustoja, niin lähes kaikkien taustalta löytyy taloudellinen riippumattomuus, joka mahdollistaa muihin asioihin kuin elämisen ylläpitämiseen keskittymisen.
Ihmisen tarpeet voidaan yksinkertaistettuna esittää ns. Maslow'n tarvehierarkialla. Ylempien tasojen järjestys ei nykykäsityksen mukaan ole sama kaikille ja kaikissa tilanteissa, mutta useimmat ovat samaa mieltä siitä, että ns. perustarpeet täytyy täyttää ensin ennen kuin voidaan miettiä muita.
Taloustieteessä vastaavanlainen rinnastus löytyy Engelin laista, jossa verrataan tulojen suhdetta ruokaan käytettyihin menoihin. Köyhät maat käyttävät suhteessa ruokaan paljon enemmän kuin rikkaat maat. On hankala toteuttaa itseään, kun kaikki rahat menevät ruokaan.
Säännöllinen perustulo takaisi sen, että jokaisella olisi mahdollisuus toteuttaa omia ideoitaan ainakin rajoitetussa määrin ilman, että tarvitsee huolehtia siitä mistä saa rahaa seuraavaan ateriaan.
Toinen asia, joka mielestäni on tärkeämpi, on tasa-arvon lisääminen. Vaikka meillä mediassa asia pyritään esittämään toisella tavalla, niin työtön, varsinkin pitkäaikaistyötön, on toisen luokan kansalainen. Tukisysteemi, jossa toimeentulo on muiden päätettävissä, on nöyryyttävä systeemi, vaikka toisin väitetäänkin.
Tukisysteemi nykyisellään antaa sen varassa eläjälle otsaan leiman, jonka mukaan hän ei ole yhteiskunnassa pärjäävä vaan häntä pitää elättää. Täysin normaali mielipide parempituloisten joukossa onkin se, että heidän veroillaan elätetään tyhjäntoimittajia. Samaan aikaan kuitenkin meillä on 298 000 työtöntä ja TE-toimiston sivuilla on 14 279 työpaikkaa avoinna. Nykysysteemillä kaikille töiden löytäminen on mahdotonta, joten osa joutuu väkisinkin tukisysteemin pyöritykseen.
Tukisysteemi nykymuodossa on itse asiassa itseään ruokkiva organismi. Työpaikkojen ja työttömien määrän suhde luo tilanteen, jossa jatkuvaan töitä hakeva ja tyrmätyksi tuleva hakija ennen pitkää passivoituu ja alkaa elämään vahvemmin tukisysteemin varassa. Samalla hän joutuu työttömyystukien ja mahdollisten muiden tukien hakuprosessien mukanaan tuomaan valvontaan.
Työtöntä valvotaan koko ajan ettei tämä vahingossa vain saisi yhtään ylimääräistä senttiä tukea vaan ainoastaan hänelle kuuluvan osan. Tämä valvonta ennestään vahvistaa sitä mielikuvaa, että työtön työntekijä ei ole kelvollinen osa yhteiskuntaa vaan häntä pitää koko ajan opastaa ja hänestä pitää huolehtia, koska hän ei pysty itse siihen.
Meillä on myös mielenkiintoinen systeemi eli työvalmennus ja vastaavanlaiset koulutukset. Tällä tavalla työttömälle kerrotaan, että olet työttömänä ollessasi menettänyt kykysi tehdä työtä ja nyt yhteiskunnan pitää tälläkin tavalla huolehtia sinusta. Ikään kuin työttömänä olo taannuttaa meidät taas vaippaikäisiksi.
Tukisysteemi ei siis tue sen varassa eläviä siten, että nämä kehittyisivät samalla vaan pyrkii tekemään nämä riippuvaisiksi tukisysteemistä. Sen sijaan, että tukisysteemi auttaisi yksilöä kasvamaan ja kehittymään, se pyrkii kietomaan yksilön systeemin kahleisiin ja se korvaasi kuiskuttaa ja myrkkyä mieleesi ruiskuttaa... :)
Perustulo poistaisi tämän epäkohdan. Sen avulla jokaista meistä kohdeltaisiin vastuullisina aikuisina, joiden tehtävänä on huolehtia omasta elämästään ilman, että tarvitaan puolta tusinaa virkamiestä valvomaan sitä mitä kukin tekee ja mihin rahansa käyttää. Samalla tietysti osa paremmin toimeen tulevista menettäisi mahdollisuuden ylenkatsoa sitä 'huonompaa kansanosaa', mutta onko sellaiselle tarvetta yhteiskunnassa.
Perustulon vastustajat usein puhuvat myös siitä, että jokaisen aikuisen tulisi itse huolehtia työllistymisestään, mutta kun se ei ole mahdollista nyky-yhteiskunnassa. Moni työtön ei ole työtön omasta halustaan ja olisi halukas tekemään töitä, jos ei muun syyn, niin ainakin oman elintasonsa nostamisen takia.
Nyt kun itse olen elänyt molemmilla puolilla meidän tukisysteemiä, niin olen vahvasti perustulon kannalla. Jos joku on asiasta eri mieltä, niin mielelläni vaihdan paikkaa hyvätuloisella puolella eläjän kanssa vuodeksi tai pariksi, jotta hänkin saa kokea tukisysteemin varassa elämisen ilon.
Tyypillisin perustelu kansalaispalkalle on turhan byrokratian väheneminen. Suomessa kansalaispalkalla voitaisiin korvata työttömyystuet, lapsilisät, opintorahat jne. ja niihin liittyvä virastojen paperinpyöritys. Säästö olisi selkeä, mutta tuskin ratkaiseva tekijä. Itse asiaa pidempään pohdittuani olen päätynyt kahteen asiaan, joiden takia kansalaispalkka/perustulo pitäisi ottaa käyttöön. Kumpikaan perustelu ei ole itsessään uusi, mutta ajattelin hieman laajentaa niitä ja omia ajatuksiani niiden takana.
Ensimmäinen asia on ns. luovuuden/yrittäjyyden lisääntyminen. Jos katsomme tieteen ja taiteen historiaa ja tutkimme merkittävien henkilöiden taustoja, niin lähes kaikkien taustalta löytyy taloudellinen riippumattomuus, joka mahdollistaa muihin asioihin kuin elämisen ylläpitämiseen keskittymisen.
Ihmisen tarpeet voidaan yksinkertaistettuna esittää ns. Maslow'n tarvehierarkialla. Ylempien tasojen järjestys ei nykykäsityksen mukaan ole sama kaikille ja kaikissa tilanteissa, mutta useimmat ovat samaa mieltä siitä, että ns. perustarpeet täytyy täyttää ensin ennen kuin voidaan miettiä muita.
Taloustieteessä vastaavanlainen rinnastus löytyy Engelin laista, jossa verrataan tulojen suhdetta ruokaan käytettyihin menoihin. Köyhät maat käyttävät suhteessa ruokaan paljon enemmän kuin rikkaat maat. On hankala toteuttaa itseään, kun kaikki rahat menevät ruokaan.
Säännöllinen perustulo takaisi sen, että jokaisella olisi mahdollisuus toteuttaa omia ideoitaan ainakin rajoitetussa määrin ilman, että tarvitsee huolehtia siitä mistä saa rahaa seuraavaan ateriaan.
Toinen asia, joka mielestäni on tärkeämpi, on tasa-arvon lisääminen. Vaikka meillä mediassa asia pyritään esittämään toisella tavalla, niin työtön, varsinkin pitkäaikaistyötön, on toisen luokan kansalainen. Tukisysteemi, jossa toimeentulo on muiden päätettävissä, on nöyryyttävä systeemi, vaikka toisin väitetäänkin.
Tukisysteemi nykyisellään antaa sen varassa eläjälle otsaan leiman, jonka mukaan hän ei ole yhteiskunnassa pärjäävä vaan häntä pitää elättää. Täysin normaali mielipide parempituloisten joukossa onkin se, että heidän veroillaan elätetään tyhjäntoimittajia. Samaan aikaan kuitenkin meillä on 298 000 työtöntä ja TE-toimiston sivuilla on 14 279 työpaikkaa avoinna. Nykysysteemillä kaikille töiden löytäminen on mahdotonta, joten osa joutuu väkisinkin tukisysteemin pyöritykseen.
Tukisysteemi nykymuodossa on itse asiassa itseään ruokkiva organismi. Työpaikkojen ja työttömien määrän suhde luo tilanteen, jossa jatkuvaan töitä hakeva ja tyrmätyksi tuleva hakija ennen pitkää passivoituu ja alkaa elämään vahvemmin tukisysteemin varassa. Samalla hän joutuu työttömyystukien ja mahdollisten muiden tukien hakuprosessien mukanaan tuomaan valvontaan.
Työtöntä valvotaan koko ajan ettei tämä vahingossa vain saisi yhtään ylimääräistä senttiä tukea vaan ainoastaan hänelle kuuluvan osan. Tämä valvonta ennestään vahvistaa sitä mielikuvaa, että työtön työntekijä ei ole kelvollinen osa yhteiskuntaa vaan häntä pitää koko ajan opastaa ja hänestä pitää huolehtia, koska hän ei pysty itse siihen.
Meillä on myös mielenkiintoinen systeemi eli työvalmennus ja vastaavanlaiset koulutukset. Tällä tavalla työttömälle kerrotaan, että olet työttömänä ollessasi menettänyt kykysi tehdä työtä ja nyt yhteiskunnan pitää tälläkin tavalla huolehtia sinusta. Ikään kuin työttömänä olo taannuttaa meidät taas vaippaikäisiksi.
Tukisysteemi ei siis tue sen varassa eläviä siten, että nämä kehittyisivät samalla vaan pyrkii tekemään nämä riippuvaisiksi tukisysteemistä. Sen sijaan, että tukisysteemi auttaisi yksilöä kasvamaan ja kehittymään, se pyrkii kietomaan yksilön systeemin kahleisiin ja se korvaasi kuiskuttaa ja myrkkyä mieleesi ruiskuttaa... :)
Perustulo poistaisi tämän epäkohdan. Sen avulla jokaista meistä kohdeltaisiin vastuullisina aikuisina, joiden tehtävänä on huolehtia omasta elämästään ilman, että tarvitaan puolta tusinaa virkamiestä valvomaan sitä mitä kukin tekee ja mihin rahansa käyttää. Samalla tietysti osa paremmin toimeen tulevista menettäisi mahdollisuuden ylenkatsoa sitä 'huonompaa kansanosaa', mutta onko sellaiselle tarvetta yhteiskunnassa.
Perustulon vastustajat usein puhuvat myös siitä, että jokaisen aikuisen tulisi itse huolehtia työllistymisestään, mutta kun se ei ole mahdollista nyky-yhteiskunnassa. Moni työtön ei ole työtön omasta halustaan ja olisi halukas tekemään töitä, jos ei muun syyn, niin ainakin oman elintasonsa nostamisen takia.
Nyt kun itse olen elänyt molemmilla puolilla meidän tukisysteemiä, niin olen vahvasti perustulon kannalla. Jos joku on asiasta eri mieltä, niin mielelläni vaihdan paikkaa hyvätuloisella puolella eläjän kanssa vuodeksi tai pariksi, jotta hänkin saa kokea tukisysteemin varassa elämisen ilon.
tiistai 19. heinäkuuta 2016
Frisbeegolfkenttien suunnittelu
Tämä kesä on mennyt frisbeegolfin parissa ja kävin tänään taas Kylmäkoskella pelaamassa parin kaverin kanssa. Alku meni ihan hyvin, mutta loppupuolella alkoi taas ottamaan pattiin tyypillinen suomalainen kenttäsuunnittelu. Automatkalla keskustelimme asiasta ja kotiin päästyäni aloin tutkimaan golfkenttien suunnittelua, koska sieltä olisi mielestäni helppo siirtää perusasioita myös frisbeegolfkentille. Sitten löysin PDGA:n (frisbeegolfin ylin kattojärjestö) tekemän standardin kenttien suunnittelua varten.
Kyseinen standardi antaa viisi eri tavoitetta kentän suunnittelulle. Tyypillisin ongelma suomalaisilla kentillä koskee kohtia 3 ja 4 eli kentän monipuolisuutta. Useat kentät ovat varmasti kiinnostavia ja haastavia aktiivisille kilpapelaajille, mutta harrastelijalle kentät tuottavat ongelmia ja välistä suunnatonta vitutusta, kun ainoa heittoväylä on kapea ja kaartuu eri suuntaan kuin se normaaliheitto, jonka osaat.
Hyvänä esimerkkinä käy Kylmäkosken takalenkin viimeinen väylä (19), joka alkaa sellaisella 80 metrin suoralla putkella. Metsikön keskellä kulkee yhden auton levyinen huoltotie, jota pitkin kiekko pitäisi saada oikealle aukeavalle aukiolle. Molemmin puolin on nuoria taimia täynnä oleva ryteikkö, josta kiekon poisheittäminen on erittäin hankalaa.
Tai reikä 26, joka on uusittu ja siirretty pois pururadalta. Uuden heittopaikan edessä oikeassa reunassa on mänty, joka estää siltä puolelta heittämisen ja väylän vasemmassa reunassa on parinkymmenen metrin päässä seuraava iso puu. Kun väylä on muutenkin kapea ja kaartuu oikealle, niin mahdollisia heittoväyliä on aika vähän.
Jos mietitään golfkenttiä, niin hyvällä golfkentällä esteet väylillä pyritään sijoittamaan siten, että pelaaja joutuu tekemään päätöksen siitä ottaako riskin ja yrittää esteen ohi vai pelaako varman päälle. Frisbeegolfkentillä varman päälle pelaamisvaihtoehtoja ei tyypillisesti ole ellei heitä muutaman kymmenen metrin pituista suoraa heittoa. Hauskanpito, jota frisbeegolfliitot pyrkivät korostamaan, jää aika vähiin, kun etsiskelet sieltä pusikosta kiekkoasi jatkuvasti kierroksen aikana.
Kylmäkoskella väylä 7 on niitä harvoja väyliä, joka on parantunut viimeisten parin vuoden aikana raivaustöiden ansiosta. Jälleen huoltotiellä kulkevaa väylää on levennetty molempiin suuntiin ja väylän puolessa välissä tie haarautuu tarjoten leveämmän paikan kiekon alastulolle. Hankala väylä edelleen, mutta silti mahdollinen pelata monella tavalla.
Yksi tapa tehdä rata mielenkiintoisemmaksi on helpottaa puttipaikkoja. Tästä esimerkkinä voi käyttää Lakeside Golfin Pirunpelto-kenttää, joka on rakennettu metsän keskelle. Kentän väylät ovat melko kapeita ja joka puolella on metsää, joten pelin pitää olla tarkkaa. Sen sijaan kentän greenit ovat isoja ja suhteellisen tasaisia ja siten tarjoavat pelaajille sopivan hengähdyshetken ennen seuraavan väylän haasteita. Tällaista suunnittelua ei kuitenkaan ole tehty pelaamillani frisbeegolfkentillä.
Frisbeegolf on vielä suhteellisen tuore laji ja kentät tehdään pienillä budjeteilla ja tyypillisesti seura-aktiivien toimesta, joten niiden suunnittelu on sen seurauksena yksipuolista. PDGA:n dokumentista käy kuitenkin selville se, että perusajatukset väylien monipuolisuudesta eri heittopaikkoihin ovat kunnossa. Nyt vain vaaditaan kunnilta hiukan rahoitusta ja seuroilta aktiivisuutta, jotta kentät palvelisivat monipuolisemmin eri tason harrastajia.
Kyseinen standardi antaa viisi eri tavoitetta kentän suunnittelulle. Tyypillisin ongelma suomalaisilla kentillä koskee kohtia 3 ja 4 eli kentän monipuolisuutta. Useat kentät ovat varmasti kiinnostavia ja haastavia aktiivisille kilpapelaajille, mutta harrastelijalle kentät tuottavat ongelmia ja välistä suunnatonta vitutusta, kun ainoa heittoväylä on kapea ja kaartuu eri suuntaan kuin se normaaliheitto, jonka osaat.
Hyvänä esimerkkinä käy Kylmäkosken takalenkin viimeinen väylä (19), joka alkaa sellaisella 80 metrin suoralla putkella. Metsikön keskellä kulkee yhden auton levyinen huoltotie, jota pitkin kiekko pitäisi saada oikealle aukeavalle aukiolle. Molemmin puolin on nuoria taimia täynnä oleva ryteikkö, josta kiekon poisheittäminen on erittäin hankalaa.
Tai reikä 26, joka on uusittu ja siirretty pois pururadalta. Uuden heittopaikan edessä oikeassa reunassa on mänty, joka estää siltä puolelta heittämisen ja väylän vasemmassa reunassa on parinkymmenen metrin päässä seuraava iso puu. Kun väylä on muutenkin kapea ja kaartuu oikealle, niin mahdollisia heittoväyliä on aika vähän.
Jos mietitään golfkenttiä, niin hyvällä golfkentällä esteet väylillä pyritään sijoittamaan siten, että pelaaja joutuu tekemään päätöksen siitä ottaako riskin ja yrittää esteen ohi vai pelaako varman päälle. Frisbeegolfkentillä varman päälle pelaamisvaihtoehtoja ei tyypillisesti ole ellei heitä muutaman kymmenen metrin pituista suoraa heittoa. Hauskanpito, jota frisbeegolfliitot pyrkivät korostamaan, jää aika vähiin, kun etsiskelet sieltä pusikosta kiekkoasi jatkuvasti kierroksen aikana.
Kylmäkoskella väylä 7 on niitä harvoja väyliä, joka on parantunut viimeisten parin vuoden aikana raivaustöiden ansiosta. Jälleen huoltotiellä kulkevaa väylää on levennetty molempiin suuntiin ja väylän puolessa välissä tie haarautuu tarjoten leveämmän paikan kiekon alastulolle. Hankala väylä edelleen, mutta silti mahdollinen pelata monella tavalla.
Yksi tapa tehdä rata mielenkiintoisemmaksi on helpottaa puttipaikkoja. Tästä esimerkkinä voi käyttää Lakeside Golfin Pirunpelto-kenttää, joka on rakennettu metsän keskelle. Kentän väylät ovat melko kapeita ja joka puolella on metsää, joten pelin pitää olla tarkkaa. Sen sijaan kentän greenit ovat isoja ja suhteellisen tasaisia ja siten tarjoavat pelaajille sopivan hengähdyshetken ennen seuraavan väylän haasteita. Tällaista suunnittelua ei kuitenkaan ole tehty pelaamillani frisbeegolfkentillä.
Frisbeegolf on vielä suhteellisen tuore laji ja kentät tehdään pienillä budjeteilla ja tyypillisesti seura-aktiivien toimesta, joten niiden suunnittelu on sen seurauksena yksipuolista. PDGA:n dokumentista käy kuitenkin selville se, että perusajatukset väylien monipuolisuudesta eri heittopaikkoihin ovat kunnossa. Nyt vain vaaditaan kunnilta hiukan rahoitusta ja seuroilta aktiivisuutta, jotta kentät palvelisivat monipuolisemmin eri tason harrastajia.
maanantai 11. heinäkuuta 2016
EURO 2016: Jälkitunnelmat
1 voitto varsinaisella peliajalla, kolme jatkoaikaa ja kolme tasapeliä. Tämä saldo riitti tällä kertaa mestaruuteen. Loppuottelu jatkoi varovaisten pelien linjaa pudotuspeleissä ja lopputulos pohjautui pitkälti tuuriin, mutta myös valmentajien tekemisiin. Portugali pelaa selkeästi paremmin joukkueena, kun suurin tähti on sivussa, jolloin puolustus on myös tiiviimpi. Ronaldon loukkaantuminen saattoi olla sekä taktiselta että henkiseltä puolelta hyväkin asia, kun puolustuspeli muuttui tiiviimmäksi ja pelaajat halusivat voittaa pelin Ronaldolle. Hankala sanoa, mutta vastustaja teki tällä kertaa pelin helpommaksi.
Ranska pelasi mielestäni väärällä muodostelmalla (4-2-3-1), jossa Pogba ja Matuidi olivat keskikentän pohjalla. Molempien tehtävänä oli kontrolloida Portugalin vastaiskumahdollisuuksia, mutta samalla joukkue menetti tehoja hyökkäyssuuntaan, kun Matuidi ei voinut tehdä nousuja tyhjiin tiloihin ja Pogba joutui pitämään palloa paljon alempana. Avausottelussa käytössä ollut 4-3-3 olisi mahdollistanut sekä Pogban että Matuidin pelaamisen tehokkaammin hyökkäyssuuntaan ja tehnyt Portugalin puolustuksen elämän hankalammaksi.
Toisella jaksolla nähtiin sitten kisoissa jo tavaramerkiksi muodostunut tyhmä vaihto. Deschamps otti Payetin kentältä ja vaihtoi tilalle Comanin. Portugali oli tauolla tiivistänyt keskikentän puolustustaan ja pelasi enemmän muodostelmassa poistaen samalla tilan pallollisilta nousuilta, joita Sissoko oli onnistuneesti tehnyt ensimmäisellä puoliajalla. Tässä tilanteessa Comanin kentälle tuonti oli typerää, koska hänen vahvuutensa olivat samat kuin Sissokolla eli vahvat pallolliset kuljetukset. Payet vahvana syöttelijänä olisi pystynyt löytämään tilaa linjojen välistä ratkaisuille, mutta Coman ei tähän pysty.
Vaikka Ranska olikin ehkä joukkueena hallitsevampi, niin tiukka puolustuspeli syö paikkoja, jos ei uskalla hyökätä riskillä. Tähän Ranska ei lähtenyt ja tällä kertaa joukkue sai kokea omaa lääkettään vuosien takaa. Portugalin voitto tuli samanlaisilla eväillä kuin millä Ranska voitti ainoan maailmanmestaruutensa 1998.
Muuten kisat osoittivat selvästi sen, että joukkueet, joilla on vahva kuva omasta pelaamisesta, pärjäävät. Englanti oli varmaankin paras esimerkki joukkueesta, joka uskoi pärjäävänsä pelaajien yksilötaidoilla, kun taas Espanjaa voidaan käyttää esimerkkinä joukkueesta, joka ei kerrasta uskonut, että heidän pelitapansa on lyötävissä. Italia oli taktisesti kisojen monipuolisin joukkue, mutta tällä kertaa peliohjelma muodostui Italialle liian hankalaksi. Saksan ongelmaksi taas muodostui lievä päämäärättömyys hyökkäysalueelle tunkeutumisessa ja selkeän avauskokoonpanon puute.
Valmentajatasolla nähtiin mielestäni hyvinkin vaihtelevia suorituksia ja parhaatkin sähläsivät jossain vaiheessa. Kisojen suurin moka nähtiin Wales-Belgia-ottelussa, jossa Belgian valmentaja Wilmots vaihtoi puoliajalla kentälle Marouane Fellainin. Fellaini on ollut jo vuosia yliarvostettu pelaaja, joka ei näissä kisoissa onnistunut millään tavoin ja samalla muodostelma siirsi De Bruynen laitaan, jossa tämän tehot katosivat täysin. Vaihdon jälkeen muodostelma oli sama, jolla Belgia oli hävinnyt avausottelussaan Italialle 2-0, joten miten ihmeessä Wilmots kuvitteli sen nyt toimivan. Sayonara, punaiset paholaiset!
Antonio Conte Italian peräsimessä oli yksi kisojen parhaista valmentajista, mutta hänkin sai sitten tehtyä sen pakollisen tyhmän vaihdon Saksaa vastaan. Jatkoajan lähestyessä loppuaan Conte vaihto pilkkukisaa varten kentälle Simone Zazan, mutta vasta peliajan aivan loppuhetkillä. Näin Zaza ei päässyt koskettamaan palloa kertaakaan varsinaisen peliajan aikana ja esitti sitten pilkkukisassa kisojen naurettavimman tiputanssiesityksen. Jos vaihdon olisi tehnyt viitisen minuuttia aikaisemmin, olisi Zaza ennättänyt saada pallokosketuksia ja samalla myös rauhoitellut hermojaan ennen loppua. Joskus hyvätkin tekevät virheitä.
Yleiskuvaltaan kisat osoittivat jälleen kerran jalkapallon konservatiivisen maailmankuvan ja sen kuinka moni valmentaja pelkäsi enemmän häviötä sen sijaan että olisi halunnut voittaa. Voiton eteen pitää tehdä töitä ja jos jokainen pelaa samalla mentaliteetilla, niin silloin tuurin merkitys kasvaa huomattavan suureksi. Chile on nyt peräkkäisinä vuosina voittanut Copa American ja pelaa tällä hetkellä selvästi erilaista jalkapalloa kuin muut, joten mielenkiinnolla odotan saako Chile pidettyä asenteensa kunnossa ja uskaltaako joku kopioida heidän pelitapaansa. MM-kisoissa 2018 nähdään sitten toimiiko kyseinen pelitapa myös eurooppalaisia joukkueita vastaan.
Näistä kisoista mieleen jäävät Islannin kannattajat ja Walesin ja Unkarin pirteys, mutta muuten kisat olivat lievä pettymys. Liekö syynä Ylen studion esittämä teoria kisojen alussa siitä, että kaikki tuntevat toisensa niin hyvin vai jokin muu, mutta pudotuspeleissä nähtiin mielestäni vain yksi hyvä ottelu (Saksa-Ranska). Valmentajien vaihdokset tuovat varmasti uusia tuulia useampaankin joukkueeseen, joten toivotaan, että liitoilla on rohkeutta valita uudistajia vanhojen jäärien tilalle. Näillä mietteillä kohti MM-karsintoja.
Ranska pelasi mielestäni väärällä muodostelmalla (4-2-3-1), jossa Pogba ja Matuidi olivat keskikentän pohjalla. Molempien tehtävänä oli kontrolloida Portugalin vastaiskumahdollisuuksia, mutta samalla joukkue menetti tehoja hyökkäyssuuntaan, kun Matuidi ei voinut tehdä nousuja tyhjiin tiloihin ja Pogba joutui pitämään palloa paljon alempana. Avausottelussa käytössä ollut 4-3-3 olisi mahdollistanut sekä Pogban että Matuidin pelaamisen tehokkaammin hyökkäyssuuntaan ja tehnyt Portugalin puolustuksen elämän hankalammaksi.
Toisella jaksolla nähtiin sitten kisoissa jo tavaramerkiksi muodostunut tyhmä vaihto. Deschamps otti Payetin kentältä ja vaihtoi tilalle Comanin. Portugali oli tauolla tiivistänyt keskikentän puolustustaan ja pelasi enemmän muodostelmassa poistaen samalla tilan pallollisilta nousuilta, joita Sissoko oli onnistuneesti tehnyt ensimmäisellä puoliajalla. Tässä tilanteessa Comanin kentälle tuonti oli typerää, koska hänen vahvuutensa olivat samat kuin Sissokolla eli vahvat pallolliset kuljetukset. Payet vahvana syöttelijänä olisi pystynyt löytämään tilaa linjojen välistä ratkaisuille, mutta Coman ei tähän pysty.
Vaikka Ranska olikin ehkä joukkueena hallitsevampi, niin tiukka puolustuspeli syö paikkoja, jos ei uskalla hyökätä riskillä. Tähän Ranska ei lähtenyt ja tällä kertaa joukkue sai kokea omaa lääkettään vuosien takaa. Portugalin voitto tuli samanlaisilla eväillä kuin millä Ranska voitti ainoan maailmanmestaruutensa 1998.
Muuten kisat osoittivat selvästi sen, että joukkueet, joilla on vahva kuva omasta pelaamisesta, pärjäävät. Englanti oli varmaankin paras esimerkki joukkueesta, joka uskoi pärjäävänsä pelaajien yksilötaidoilla, kun taas Espanjaa voidaan käyttää esimerkkinä joukkueesta, joka ei kerrasta uskonut, että heidän pelitapansa on lyötävissä. Italia oli taktisesti kisojen monipuolisin joukkue, mutta tällä kertaa peliohjelma muodostui Italialle liian hankalaksi. Saksan ongelmaksi taas muodostui lievä päämäärättömyys hyökkäysalueelle tunkeutumisessa ja selkeän avauskokoonpanon puute.
Valmentajatasolla nähtiin mielestäni hyvinkin vaihtelevia suorituksia ja parhaatkin sähläsivät jossain vaiheessa. Kisojen suurin moka nähtiin Wales-Belgia-ottelussa, jossa Belgian valmentaja Wilmots vaihtoi puoliajalla kentälle Marouane Fellainin. Fellaini on ollut jo vuosia yliarvostettu pelaaja, joka ei näissä kisoissa onnistunut millään tavoin ja samalla muodostelma siirsi De Bruynen laitaan, jossa tämän tehot katosivat täysin. Vaihdon jälkeen muodostelma oli sama, jolla Belgia oli hävinnyt avausottelussaan Italialle 2-0, joten miten ihmeessä Wilmots kuvitteli sen nyt toimivan. Sayonara, punaiset paholaiset!
Antonio Conte Italian peräsimessä oli yksi kisojen parhaista valmentajista, mutta hänkin sai sitten tehtyä sen pakollisen tyhmän vaihdon Saksaa vastaan. Jatkoajan lähestyessä loppuaan Conte vaihto pilkkukisaa varten kentälle Simone Zazan, mutta vasta peliajan aivan loppuhetkillä. Näin Zaza ei päässyt koskettamaan palloa kertaakaan varsinaisen peliajan aikana ja esitti sitten pilkkukisassa kisojen naurettavimman tiputanssiesityksen. Jos vaihdon olisi tehnyt viitisen minuuttia aikaisemmin, olisi Zaza ennättänyt saada pallokosketuksia ja samalla myös rauhoitellut hermojaan ennen loppua. Joskus hyvätkin tekevät virheitä.
Yleiskuvaltaan kisat osoittivat jälleen kerran jalkapallon konservatiivisen maailmankuvan ja sen kuinka moni valmentaja pelkäsi enemmän häviötä sen sijaan että olisi halunnut voittaa. Voiton eteen pitää tehdä töitä ja jos jokainen pelaa samalla mentaliteetilla, niin silloin tuurin merkitys kasvaa huomattavan suureksi. Chile on nyt peräkkäisinä vuosina voittanut Copa American ja pelaa tällä hetkellä selvästi erilaista jalkapalloa kuin muut, joten mielenkiinnolla odotan saako Chile pidettyä asenteensa kunnossa ja uskaltaako joku kopioida heidän pelitapaansa. MM-kisoissa 2018 nähdään sitten toimiiko kyseinen pelitapa myös eurooppalaisia joukkueita vastaan.
Näistä kisoista mieleen jäävät Islannin kannattajat ja Walesin ja Unkarin pirteys, mutta muuten kisat olivat lievä pettymys. Liekö syynä Ylen studion esittämä teoria kisojen alussa siitä, että kaikki tuntevat toisensa niin hyvin vai jokin muu, mutta pudotuspeleissä nähtiin mielestäni vain yksi hyvä ottelu (Saksa-Ranska). Valmentajien vaihdokset tuovat varmasti uusia tuulia useampaankin joukkueeseen, joten toivotaan, että liitoilla on rohkeutta valita uudistajia vanhojen jäärien tilalle. Näillä mietteillä kohti MM-karsintoja.
perjantai 8. heinäkuuta 2016
Hyvä vastaaminen työhakemukseen
Työhakemuksiin vastaaminen on yksi tapa, jolla firma antaa itsestään kuvan ulospäin. Ei varmaankaan niitä isoimpia, mutta kuitenkin kohtuullisen merkitsevä niille, joille se on ajankohtainen. Eli PR-mielessä tämäkin kannattaisi hoitaa hyvin. Tältä pohjalta määrittelin sitten omalle kuvitteelliselle yritykselleni prosessin työhakemukseen vastaamiseen.
Vaihe 1: hakemuksen vastaanottaminen.
Useat yritykset ja kunnalliset yhteisöt käyttävät automaattisia työkaluja työhakemusten vastaanottamiseen. Etuna tässä on mahdollinen tietojen säilyminen hakemusten välillä ja ennen kaikkea automaattinen vastaus hakijalle. Osa odottaa saavansa hakemukset sähköpostilla ja vielä välistä näkee paikkoja, joihin halutaan paperiset hakemukset. Kaikissa tapauksissa kuitenkin tärkeää on vastata hakijalle, että hänen hakemuksensa on otettu vastaan. Bonusta saa, jos on olemassa mahdollinen yhteyshenkilö, jolta voi kysellä lisää asiasta.
Vaihe 2: hakuajan päättyminen.
Hakuajan päättyminen ei tarkoita sitä, että hakemukset käytäisiin välittömästi läpi ja valintaprosessi suoritettaisiin heti vaan usein menee viikkoja ennen kuin firma pääsee tässä prosessissa eteenpäin. Hakijalle tulisi hakuajan päättymisen yhteydessä ilmoittaa aikataulu, jonka mukaan valintaprosessi tulee etenemään ja mahdolliset muut siihen liittyvät tiedot (esimerkiksi hakemusten määrä). Jos syystä taikka toisesta valintaprosessissa tapahtuu viivästyksiä, niistä tulisi ehdottomasti ilmoittaa hakijoille, joille se on vielä relevanttia. Ja vaikka valintaprosessi etenisi nopeasti niin siitä huolimatta hakijoita voi tiedottaa prosessista ihan vain kohteliaisuuden vuoksi.
Vaihe 3: hylättyyn hakemukseen vastaaminen.
Itse olen saanut sen kuvan, että osa yrityksistä jättää vastaamatta heille tulleisiin hakemuksiin joko täydellisen välinpitämättömyyden takia tai sen takia, että haluavat välttää epämiellyttäviä asioita. Näistä ensimmäinen on selkeästi se pahempi tapa, mutta molemmat ovat loukkauksia työnhakijaa kohtaan. Kaikissa vaiheissa (ennen tai jälkeen haastattelun) hylättyihin hakemuksiin tulisi vastata selkeästi, ajoissa ja kohteliaasti. Bonusta saa siitä, jos liittää mukaan syyt miksi kyseinen hakemus/hakija koettiin epäsopivaksi.
Jokaiseen hakijaan kannattaa suhtautua potentiaalisena tulevaisuuden työntekijänä tai mediavaikuttajana. Firma, joka jättää vastaamatta työhakemuksiin tai suhtautuu niihin välinpitämättömästi, toimii mahdollisesti muillakin osa-alueilla vastaavalla tavalla. Varsinkin kun nykyaikana vastaaminen itsessään ei vaadi kuin pienen työpanoksen.
Tämän pohjalta ajattelin käydä läpi vanhoja hakemuksia ja niihin tulleita vastauksia ja antaa ylläannetun pohjalta eri yrityksille/yhteisölle arvosanat. Jotenkinhan tuota opettajataustaa pitää hyödyntää, joten jatkossa luvassa yritysarviointia.
Vaihe 1: hakemuksen vastaanottaminen.
Useat yritykset ja kunnalliset yhteisöt käyttävät automaattisia työkaluja työhakemusten vastaanottamiseen. Etuna tässä on mahdollinen tietojen säilyminen hakemusten välillä ja ennen kaikkea automaattinen vastaus hakijalle. Osa odottaa saavansa hakemukset sähköpostilla ja vielä välistä näkee paikkoja, joihin halutaan paperiset hakemukset. Kaikissa tapauksissa kuitenkin tärkeää on vastata hakijalle, että hänen hakemuksensa on otettu vastaan. Bonusta saa, jos on olemassa mahdollinen yhteyshenkilö, jolta voi kysellä lisää asiasta.
Vaihe 2: hakuajan päättyminen.
Hakuajan päättyminen ei tarkoita sitä, että hakemukset käytäisiin välittömästi läpi ja valintaprosessi suoritettaisiin heti vaan usein menee viikkoja ennen kuin firma pääsee tässä prosessissa eteenpäin. Hakijalle tulisi hakuajan päättymisen yhteydessä ilmoittaa aikataulu, jonka mukaan valintaprosessi tulee etenemään ja mahdolliset muut siihen liittyvät tiedot (esimerkiksi hakemusten määrä). Jos syystä taikka toisesta valintaprosessissa tapahtuu viivästyksiä, niistä tulisi ehdottomasti ilmoittaa hakijoille, joille se on vielä relevanttia. Ja vaikka valintaprosessi etenisi nopeasti niin siitä huolimatta hakijoita voi tiedottaa prosessista ihan vain kohteliaisuuden vuoksi.
Vaihe 3: hylättyyn hakemukseen vastaaminen.
Itse olen saanut sen kuvan, että osa yrityksistä jättää vastaamatta heille tulleisiin hakemuksiin joko täydellisen välinpitämättömyyden takia tai sen takia, että haluavat välttää epämiellyttäviä asioita. Näistä ensimmäinen on selkeästi se pahempi tapa, mutta molemmat ovat loukkauksia työnhakijaa kohtaan. Kaikissa vaiheissa (ennen tai jälkeen haastattelun) hylättyihin hakemuksiin tulisi vastata selkeästi, ajoissa ja kohteliaasti. Bonusta saa siitä, jos liittää mukaan syyt miksi kyseinen hakemus/hakija koettiin epäsopivaksi.
Jokaiseen hakijaan kannattaa suhtautua potentiaalisena tulevaisuuden työntekijänä tai mediavaikuttajana. Firma, joka jättää vastaamatta työhakemuksiin tai suhtautuu niihin välinpitämättömästi, toimii mahdollisesti muillakin osa-alueilla vastaavalla tavalla. Varsinkin kun nykyaikana vastaaminen itsessään ei vaadi kuin pienen työpanoksen.
Tämän pohjalta ajattelin käydä läpi vanhoja hakemuksia ja niihin tulleita vastauksia ja antaa ylläannetun pohjalta eri yrityksille/yhteisölle arvosanat. Jotenkinhan tuota opettajataustaa pitää hyödyntää, joten jatkossa luvassa yritysarviointia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)