Kävin viime viikolla työhaastattelussa ja päädyimme haastattelijan kanssa puhumaan myös jalkapallosta. Hän, pitkään Suomessa asunut ranskalainen, kysyi minulta, että miksi Suomi ei pärjää jalkapallossa. Vastasin silloin tavanomaisesti, että me olemme kovia tekemään töitä, mutta meiltä puuttuvat ne huiput mitä muilla mailla on. Eilen sitten salaman lailla mieleeni avautui uusi näkökulma.
Pyörittelin vähän aikaa tätä näkökulmaa mielessäni ja päätin nukkua yön yli selkeyttääkseni asiaa. Aamulla päätelmäni kuitenkin edelleen olivat samat kuin illalla eli kouluissa annettava piilo-opetus tietyltä osin estää suomalaisten nousun maailman huipulle. Ennen kuin paljastan johtopäätökseni, niin pohjustan sitä hieman kuvaamalla omia kokemuksiani koulusta.
Suomalaisen koulun perusajatus uusimman asetuksen mukaan on: 'tavoitteena on oppilaan laajan yleissivistyksen muodostuminen, maailmankuvan avartuminen ja syveneminen'. Tässä koulu onnistuu kohtuullisen hyvin ja opetussuunnitelmat kattavat hyvin tähän tavoitteeseen vaadittavat asiat. Mutta koulussa opetetaan paljon muutakin. Joskus nämä asiat voivat olla yhdessä etukäteen sovittuja, mutta useimmiten ne ovat jo olemassaolevia käyttäytymistapoja, joita opetetaan muun opetuksen yhteydessä. Tätä kuvaamaan on kehitetty termi piilo-opetussuunnitelma.
Piilo-opetuksen avulla meille koulussa opetetaan esimerkiksi käyttäytymistapoja, jonotusta, porukassa toimimista ja tottelemista. Näissähän ei sinällään ole mitään vikaa tai niistä on aina silloin tällöin hyötyä, mutta yksi asia mitä tällä tavalla opetetaan, on mielestäni täysin väärin. Tämä asia selkiytyy parhaiten, jos ryhtyy miettimään mitä muistikuvia koulusta on jäänyt mieleen.
Omat muistoni opettajistani ovat tyypillisesti niistä tilanteista, kun opettaja osoittaa tunteita tai tekee virheitä. Lukion historiasta parhaiten on jäänyt mieleen tilanne, jossa opettaja vahingossa kutsui tunnilla oppilasta nimellä Hitler. Kaikista muista hauskaa paitsi tietystä Kristiinasta, mutta jos tämä on tuorein muistikuva opetuksesta, niin jotain on pielessä.
Kokemukseni oppilaana peruskoulusta, lukiosta ja yliopistosta koostuvat valtavasta määrästä tunteja, joilla opettaja käy asiaa läpi asiallisesti ja hillitysti yrittäen luoda kuvan omasta aineestaan arvostettuna ja vakavasti otettavana. Ikään kuin omasta aineesta ei saisi olla kiinnostunut ja innostunut. Tämä piilo-opetus johtaa sitten tilanteeseen, jossa oppilaatkaan eivät ole kiinnostuneita ko. aineesta ja yleisemmällä tasolla opimme suhtautumaan asioihin kylmäkiskoisesti ja järkiperäisesti.
Eli se mitä suomalaisessa koululaitoksessa opetetaan piilo-opetuksella päin metsiä, on intohimon ja kiinnostuksen puute. Opettaja ei saa osoittaa kiinnostusta omaa ainettaan kohtaan vaan aineen arvostuksen takia opettajan tulee olla asiallinen ja faktoihin pohjautuva. Sehän olisi suorastaan hävettävää, jos opettaja vahingossa oppilaille näyttäisi olevansa innostunut jostakin.
Kuitenkin kun katsomme huippumenestyjiä urheilussa, tieteessä tai taiteessa, niin he kaikki osoittavat intohimoa ja mieletöntä kiinnostumista omaan alaansa. Useimmiten menestyjät menestyvät systeemistä riippumatta ja heidän oma sisäinen palonsa on riittävä raivatakseen tieltään kaikki esteet. Kaikki eivät tietenkään onnistu, mutta harva tuskin katuu yrittämistään.
Samalla tavalla me osoitamme tunteita, kun puhumme suosikeistamme elokuvien, kirjojen, musiikin, ruoan, juomien jne. yhteydessä, ja tällä tavoin saamme muut kiinnostumaan samoista asioista. Joskus turhautuminen voi olla paras kannuste satsata enemmän ja sitä kautta onnistua jossain, mutta turhautumista ei tule, jos asiaan ei ole intohimoa. Tästä johtuen olemme menettämässä erään suomalaisuuden tunnetuimmista symboleista eli sisun.
En tiedä olenko oikeassa tai edes oikealla suunnalla, mutta mielestäni opettajan rooliin keskeisenä osana kuuluu kiinnostus omaan aineeseen. Luokanopettajalle tämä on varmasti vaikeampaa ja kiinnostus yleensä opettamiseen voi olla tällöin tärkeämpää, mutta aineenopettajalle kiinnostus omaan aineeseen ja ennen kaikkea sen osoittaminen, on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista mitä on olemassa.
Kevyenä lopetuksena voisin sanoa, että helvettiäkö siellä luokan edessä seisoo, jos sitä tekee virkamiesmäisesti tunnista toiseen vain saadakseen palkkansa. Silloin vain tekee hallaa koko suomalaiselle yhteiskunnalle ja niille oppilaille, jotka paikalle ovat joutuneet tulemaan.
perjantai 22. huhtikuuta 2016
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
Suosikkikirjailijat: I ja J
Jos edelliseen aakkoseen osui paljon kirjailijoiden nimiä, niin nyt tuli osumia huomattavasti vähemmän. Hyllyssäni ja Kindlessäni ei ole ensimmäistäkään kirjailijaa, jonka sukunimi alkaa I:llä ja J:n kohdalta löytyy vain yksi nimi, joka on sitten sitäkin tunnetumpi.
Robert Jordan loi Wheel of Time-sarjan (Ajan pyörä) ja sarjan menestyminen synnytti kysyntää mammuttimaisille kirjoille, joiden aihepiirinä oli eeppinen fantasia. Parhaimmillaan (pahimmillaan) tuhatsivuisissa kirjoissaan Jordan esitteli yhden kiinnostavimmista ja yksityiskohtaisimmista fantasiamaailmoista viime aikoina. Valitettavasti sarjan menestys ja sen mukanaan tuoma pullataikinamainen paisuminen laski mielestäni sarjan tasoa mitä pidemmälle päästiin. Tarinaa kerrotaan sarjan edetessä yhä useamman hahmon näkökulmasta ja kahdeksannen kirjan kohdalla taidetaan ylittää sadan kertojahahmon raja. Jordanin kuoleman jälkeen Brandon Sanderson kirjoitti sarjan loppuun taas selvästi tiiviimmällä otteella. Kirjasarja kuuluu ehdottomasti viime vuosikymmenten fantasiaklassikoihin ja vaikka siinäkin on omat heikot hetkensä, niin se on siitä huolimatta tutustumisen arvoinen jo pelkästään maailmansa takia.
Robert Jordan loi Wheel of Time-sarjan (Ajan pyörä) ja sarjan menestyminen synnytti kysyntää mammuttimaisille kirjoille, joiden aihepiirinä oli eeppinen fantasia. Parhaimmillaan (pahimmillaan) tuhatsivuisissa kirjoissaan Jordan esitteli yhden kiinnostavimmista ja yksityiskohtaisimmista fantasiamaailmoista viime aikoina. Valitettavasti sarjan menestys ja sen mukanaan tuoma pullataikinamainen paisuminen laski mielestäni sarjan tasoa mitä pidemmälle päästiin. Tarinaa kerrotaan sarjan edetessä yhä useamman hahmon näkökulmasta ja kahdeksannen kirjan kohdalla taidetaan ylittää sadan kertojahahmon raja. Jordanin kuoleman jälkeen Brandon Sanderson kirjoitti sarjan loppuun taas selvästi tiiviimmällä otteella. Kirjasarja kuuluu ehdottomasti viime vuosikymmenten fantasiaklassikoihin ja vaikka siinäkin on omat heikot hetkensä, niin se on siitä huolimatta tutustumisen arvoinen jo pelkästään maailmansa takia.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Suosikkikirjailijat: H
Lähes jokaisen kirjailijan tuotannossa tulee vaihe, joka on mielestäni tylsä syystä taikka toisesta. Tähän kirjaimeen sellaisia kirjailijoita sattui useampia. Tosin kirjailijoitakin oli selvästi enemmän.
Klassikoiden osalta Robert A. Heinlein, Frank Herbert ja Robert E. Howard kuuluvat ehdottomasti luettavien listaan. Useimmille nimet Dyyni ja Conan lienevätkin jo tuttuja.
Laurell K. Hamilton lienee tunnetuin Anita Blake-sarjastaan. Hamilton kirjoittaa urbaania fantasiaa ja hänen tavaramerkkinsä on runsas seksin määrä erilaisissa muodoissaan. Blake-sarja alkaa vielä melko rauhallisesti, mutta sarjan edetessä seksin määrä on lisääntynyt ja kiinnostavamman tarinan osuus on pienentynyt, joten itse lopetin sarjan lukemisen reilun tusinan osan jälkeen. Sinällään vähän sääli, koska tarinat muuten olivat ihan mielenkiintoisia.
Peter F. Hamilton kirjoittaa sitten megaeeppisiä scifi-tarinoita. Hän on luonut kirjoissaan parikin tulevaisuutta ihmiskunnalle. Ajallisesti ja teknologisesti kirjat sijoittuvat muutamia vuosisatoja tulevaisuuteen ja ihmiskunta on levittäytynyt lähiavaruuteen. Kirjoissa on useita keskeisiä hahmoja ja tarinaa kerrotaan monista näkökulmista ja oma makuni on mennyt eri suuntaan, joten uusimmat kirjat eivät ole enää kolahtaneet samalla tavalla kuin aikaisemmat. Itse pidän Night's Dawn-trilogiaa ja Greg Mandel-kirjoja parhaana osana Hamiltonin tuotannosta.
Harry Harrison kuuluu omalta osaltaan klassikoihin, mutta hänen kirjojaan oli sen verran hyllyssä, että ajattelin kirjoittaa niistä enemmän. Ruostumaton teräsrotta- ja Deathworld-sarjat olivat nuorempana suuria suosikkejani ja vieläkin lukemisen arvoisia. Harrison kirjoitti pääasiallisesti scifiä humoristisella otteella, mutta fantasiaakin löytyy mm. The Hammer and the Cross-sarja.
Kim Harrison on kirjoittanut pääasiassa Hollows-sarjaa, joka on jälleen urbaania fantasiaa. Omalla tavallaan mielenkiintoinen visio siitä, mitä voisi tapahtua, jos usko teknologiaan romahtaa ja magia korvaa sen osittain. Itse hyydyin sarjaan, koska päähahmot alkoivat tuntumaan entistä enemmän samaa toistavilta kulisseilta ja hahmojen kehittyminen oli hyvin olematonta. Jos tämä ei häiritse, niin kannattaa kokeilla.
Drew Hayes on uudempi tuttavuus, mutta ensimmäinen lukemani kirja oli sen verran viihdyttävä, että hänet piti nostaa listalle. Hayesin tyyli tuntuisi olevan parodia ja lukemassani kirjassa hän parodioi varsin onnistuneesti urbaania fantasiaa. Lisäksi listalla tuntuisi olevan perinteinen fantasia ja supersankaritarinat.
Kevin Hearne on myös uudempia tuttavuuksia. Hän kirjoittaa myös urbaania fantasiaa Iron Druid-sarjassa ja meno kirjoissa on melko hulppeaa, Väinämöinenkin käy yhdessä kirjassa mukana esiintymässä. Hearne lainailee mytologioita vapaasti joka puolelta maailmaa ja luin kuusi ensimmäistä osaa nopeaan tahtiin. Tiettyä puutumusta alkoi tarinaan syntyä, joten olen pitänyt jonkin aikaa taukoa ennen kuin jatkan sarjan lukemista.
Robin Hobb on kirjailija, joka on onnistunut herättämään tuskastumisen tunteita lukemisen aikana. Hobbin kirjat sijoittuvat pääosin samaan fantasiamaailmaan, joka on mielenkiintoinen ja kirjojen tarinat ja hahmot myös kiinnostavia. Mutta se valtava jahkailemisen määrä, mitä päähahmo tyypillisesti tekee kirjojen aikana, muuttui The Soldier Son-trilogian aikana niin pahaksi, että lopetin Hobbin lukemisen siihen. Muuten mielenkiintoisia kirjoja.
P.C. Hodgell on kirjoittanut God Stalker-sarjaansa alun perin työnsä ohessa ja sarjan alkuosat ilmestyivätkin harvakseltaan (1982, 1985, 1994 ja 2006), mutta mielenkiintoinen tarina kiinnosti joka kerta uudestaan. Eläkkeelle jäämisen jälkeen kirjoja on alkanut tulla nopeampaa tahtia ja samalla tarina on ehkä hieman kärsinyt. Osasyynä lienee se, että alkukirjojen tahdilla tarinaa olisi varmaankin riittänyt paljon pidempään, mutta viimeisimmissä kirjoissa tarina on edennyt kovemmalla tahdilla. Hieman erilaista ja ajattelevaa fantasiaa, mutta suosittelemisen arvoista.
Jonathan L. Howard on minulle tuttu Johannes Cabal-sarjastaan, jota voisi kuvata humoristiseksi viktoriaaniseksi kuvaukseksi nimihenkilönsä seikkailuista. Kun ottaa huomioon, että Cabal on necromancer ja luonteeltaan lähes täysin huumorintajuton, moraaliton ja ajattelee vain ajamaansa asiaa, niin näistä aineksista syntyy varsin mielenkiintoisia tarinoita.
Tanya Huff täydentää sitten pitkähkön listan kirjailijoita ja pistää samalla muita paremmaksi. Huffin Valor-sarja on lähellä parasta military-scifiä, mitä olen lukenut. Enchantment Emporium yhdistelee musiikkia ja magiaa loistavasti nykyaikaan ja novellikokoelma maailman voimakkaimmasta velhosta (wizard), joka on samalla myös maailman laiskin, on erittäin nautittavaa lukemista. Muu tuotanto ei nouse aivan näiden tasolle, mutta paljon hyviä kirjoja niistä kiinnostuneille.
Klassikoiden osalta Robert A. Heinlein, Frank Herbert ja Robert E. Howard kuuluvat ehdottomasti luettavien listaan. Useimmille nimet Dyyni ja Conan lienevätkin jo tuttuja.
Laurell K. Hamilton lienee tunnetuin Anita Blake-sarjastaan. Hamilton kirjoittaa urbaania fantasiaa ja hänen tavaramerkkinsä on runsas seksin määrä erilaisissa muodoissaan. Blake-sarja alkaa vielä melko rauhallisesti, mutta sarjan edetessä seksin määrä on lisääntynyt ja kiinnostavamman tarinan osuus on pienentynyt, joten itse lopetin sarjan lukemisen reilun tusinan osan jälkeen. Sinällään vähän sääli, koska tarinat muuten olivat ihan mielenkiintoisia.
Peter F. Hamilton kirjoittaa sitten megaeeppisiä scifi-tarinoita. Hän on luonut kirjoissaan parikin tulevaisuutta ihmiskunnalle. Ajallisesti ja teknologisesti kirjat sijoittuvat muutamia vuosisatoja tulevaisuuteen ja ihmiskunta on levittäytynyt lähiavaruuteen. Kirjoissa on useita keskeisiä hahmoja ja tarinaa kerrotaan monista näkökulmista ja oma makuni on mennyt eri suuntaan, joten uusimmat kirjat eivät ole enää kolahtaneet samalla tavalla kuin aikaisemmat. Itse pidän Night's Dawn-trilogiaa ja Greg Mandel-kirjoja parhaana osana Hamiltonin tuotannosta.
Harry Harrison kuuluu omalta osaltaan klassikoihin, mutta hänen kirjojaan oli sen verran hyllyssä, että ajattelin kirjoittaa niistä enemmän. Ruostumaton teräsrotta- ja Deathworld-sarjat olivat nuorempana suuria suosikkejani ja vieläkin lukemisen arvoisia. Harrison kirjoitti pääasiallisesti scifiä humoristisella otteella, mutta fantasiaakin löytyy mm. The Hammer and the Cross-sarja.
Kim Harrison on kirjoittanut pääasiassa Hollows-sarjaa, joka on jälleen urbaania fantasiaa. Omalla tavallaan mielenkiintoinen visio siitä, mitä voisi tapahtua, jos usko teknologiaan romahtaa ja magia korvaa sen osittain. Itse hyydyin sarjaan, koska päähahmot alkoivat tuntumaan entistä enemmän samaa toistavilta kulisseilta ja hahmojen kehittyminen oli hyvin olematonta. Jos tämä ei häiritse, niin kannattaa kokeilla.
Drew Hayes on uudempi tuttavuus, mutta ensimmäinen lukemani kirja oli sen verran viihdyttävä, että hänet piti nostaa listalle. Hayesin tyyli tuntuisi olevan parodia ja lukemassani kirjassa hän parodioi varsin onnistuneesti urbaania fantasiaa. Lisäksi listalla tuntuisi olevan perinteinen fantasia ja supersankaritarinat.
Kevin Hearne on myös uudempia tuttavuuksia. Hän kirjoittaa myös urbaania fantasiaa Iron Druid-sarjassa ja meno kirjoissa on melko hulppeaa, Väinämöinenkin käy yhdessä kirjassa mukana esiintymässä. Hearne lainailee mytologioita vapaasti joka puolelta maailmaa ja luin kuusi ensimmäistä osaa nopeaan tahtiin. Tiettyä puutumusta alkoi tarinaan syntyä, joten olen pitänyt jonkin aikaa taukoa ennen kuin jatkan sarjan lukemista.
Robin Hobb on kirjailija, joka on onnistunut herättämään tuskastumisen tunteita lukemisen aikana. Hobbin kirjat sijoittuvat pääosin samaan fantasiamaailmaan, joka on mielenkiintoinen ja kirjojen tarinat ja hahmot myös kiinnostavia. Mutta se valtava jahkailemisen määrä, mitä päähahmo tyypillisesti tekee kirjojen aikana, muuttui The Soldier Son-trilogian aikana niin pahaksi, että lopetin Hobbin lukemisen siihen. Muuten mielenkiintoisia kirjoja.
P.C. Hodgell on kirjoittanut God Stalker-sarjaansa alun perin työnsä ohessa ja sarjan alkuosat ilmestyivätkin harvakseltaan (1982, 1985, 1994 ja 2006), mutta mielenkiintoinen tarina kiinnosti joka kerta uudestaan. Eläkkeelle jäämisen jälkeen kirjoja on alkanut tulla nopeampaa tahtia ja samalla tarina on ehkä hieman kärsinyt. Osasyynä lienee se, että alkukirjojen tahdilla tarinaa olisi varmaankin riittänyt paljon pidempään, mutta viimeisimmissä kirjoissa tarina on edennyt kovemmalla tahdilla. Hieman erilaista ja ajattelevaa fantasiaa, mutta suosittelemisen arvoista.
Jonathan L. Howard on minulle tuttu Johannes Cabal-sarjastaan, jota voisi kuvata humoristiseksi viktoriaaniseksi kuvaukseksi nimihenkilönsä seikkailuista. Kun ottaa huomioon, että Cabal on necromancer ja luonteeltaan lähes täysin huumorintajuton, moraaliton ja ajattelee vain ajamaansa asiaa, niin näistä aineksista syntyy varsin mielenkiintoisia tarinoita.
Tanya Huff täydentää sitten pitkähkön listan kirjailijoita ja pistää samalla muita paremmaksi. Huffin Valor-sarja on lähellä parasta military-scifiä, mitä olen lukenut. Enchantment Emporium yhdistelee musiikkia ja magiaa loistavasti nykyaikaan ja novellikokoelma maailman voimakkaimmasta velhosta (wizard), joka on samalla myös maailman laiskin, on erittäin nautittavaa lukemista. Muu tuotanto ei nouse aivan näiden tasolle, mutta paljon hyviä kirjoja niistä kiinnostuneille.
torstai 7. huhtikuuta 2016
Suosikkikirjailijat: G
Neil Gaiman lienee useimmille alan harrastajille tuttu Sandman-sarjakuvan luojana. Kyseistä sarjakuvaa voinee luonnehtia paremminkin kuvalliseksi kirjaksi sen sisältämän tekstimäärän perusteella, mutta häneltä löytyy myös kiitettävä määrä perinteisemmässäkin muodossa olevaa kirjallisuutta. Kaikkien fantasian harrastajien tulisi tutustua ehdottomasti ainakin Hyviä Enteitä-kirjaan (Good Omens), jonka Gaiman kirjoitti yhdessä Terry Pratchettin kanssa. Tyylikkäitä ja ajatuksellisia tarinoita.
David Gemmell kuuluu siihen sarjaan kirjailijoita, joka tyylinsä löydettyään, pysyi sille uskollisena loppuun saakka. Gemmellin kirjat ovat tyypillisesti herooista fantasiaa, jossa sankari tai pieni joukko sankareita joutuu isojen vastenkäymisten kohteeksi, joista he selviävät vaihtelevalla menestyksellä. Kunnia, luottamus ja uhraukset ovat tyypillisiä kirjojen teemoja. Omalla tavallaan hyvinkin viihdyttäviä, mutta ei kannata lukea läjää putkeen.
Sue Grafton on yksi eniten pitämistäni dekkarikirjailijoista. Ns. aakkoskirjat ovat edenneet jo osaan X, joten lukemista löytyy siitä kiinnostuneelle myös suomeksi. Kirjat kertovat yksityisetsivä Kinsey Millhonen työstä ja elämästä Santa Teresan kaupungissa Kaliforniassa. Enemmänkin ajattelevaa ja erehtyväistä tarinaa kuin ns. perinteisempää yksityisetsivän elämää.
Simon R Green on kirjoittanut sitten fantasiaa, scifiä ja urbaania fantasiaa, jos kirjoja jaetaan tyyleihin sen mukaan millaisissa maailmoissa ne tapahtuvat. Kirjat ovat tietyssä mielessä kuitenkin samasta puusta veistettyjä ja Greenin tyylin tuntee riippumatta ympäristöstä. Sankarit, joilla on munaa enemmän kuin teollisuuskanalassa ja asennetta sata kertaa enemmän kuin Cristiano Ronaldolla, ovat tyypillisiä kirjojen keskushahmoja. The Forest Kingdom- ja Nightside-sarjat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.
David Gemmell kuuluu siihen sarjaan kirjailijoita, joka tyylinsä löydettyään, pysyi sille uskollisena loppuun saakka. Gemmellin kirjat ovat tyypillisesti herooista fantasiaa, jossa sankari tai pieni joukko sankareita joutuu isojen vastenkäymisten kohteeksi, joista he selviävät vaihtelevalla menestyksellä. Kunnia, luottamus ja uhraukset ovat tyypillisiä kirjojen teemoja. Omalla tavallaan hyvinkin viihdyttäviä, mutta ei kannata lukea läjää putkeen.
Sue Grafton on yksi eniten pitämistäni dekkarikirjailijoista. Ns. aakkoskirjat ovat edenneet jo osaan X, joten lukemista löytyy siitä kiinnostuneelle myös suomeksi. Kirjat kertovat yksityisetsivä Kinsey Millhonen työstä ja elämästä Santa Teresan kaupungissa Kaliforniassa. Enemmänkin ajattelevaa ja erehtyväistä tarinaa kuin ns. perinteisempää yksityisetsivän elämää.
Simon R Green on kirjoittanut sitten fantasiaa, scifiä ja urbaania fantasiaa, jos kirjoja jaetaan tyyleihin sen mukaan millaisissa maailmoissa ne tapahtuvat. Kirjat ovat tietyssä mielessä kuitenkin samasta puusta veistettyjä ja Greenin tyylin tuntee riippumatta ympäristöstä. Sankarit, joilla on munaa enemmän kuin teollisuuskanalassa ja asennetta sata kertaa enemmän kuin Cristiano Ronaldolla, ovat tyypillisiä kirjojen keskushahmoja. The Forest Kingdom- ja Nightside-sarjat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)