Kate Elliott on yksi pitkään lukemistani kirjailijoista ja hänen ensimmäisestä sarjastaan (The Novels of Jaran) ei enää muistissa ole selkeitä mielikuvia, mutta se oli riittävän hyvä kiinnostukseni herättämiseksi. Elliottin teema on tehdä fantasiamaailmoita, jotka ovat hyvin lähellä omaa historiaamme ja se toimii varsin hyvin. Crown of Stars-sarja oli ehkä jonkin verran liian pitkä, mutta muuten tarinat pysyvät hyvin kasassa.
Steven Erikson on toinen Malazan Empire-maailman luojista. Erikson on kirjoittanut kymmenen osaa käsittävän sarjan, jota voi kuvata parhaiten adjektiiveilla mammuttimainen ja über-high fantasy. Varsinkin sarjan alkupuolella pompitaan paikasta toiseen sellaisella vauhdilla, että on välillä epäselvää miten kirjat liittyvät toisiinsa. Loppua kohden vauhti ja ehkä myös sarjan taso jonkin verran laskee, mutta massiivisessa sarjassa on paljon hienoja hetkiä.
Jennifer Estep kirjoittaa sitten taas urbaania fantasiaa ja häneltä olen lukenut Elemental Assassin-sarjaa. Mukana on romantiikkaa ja epäaidon tuntuisia taistelukohtauksia, mutta tarina etenee hyvin ja pidän hahmoista, joten ensimmäiset yhdeksän osaa toimivat ihan hyvin. Aivan viimeisiä osia en ole enää lukenut, mutta sarjan alku on tutustumisen arvoinen, jos tykkää genrestä.
torstai 18. helmikuuta 2016
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Maailman paras jalkapalloilija
Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana keskustelu maailman parhaasta jalkapalloilijasta on pyörinyt kahden pelaajan ympärillä. Toisten mielestä Cristiano Ronaldo on paras, kun taas toiset pitävät maailman parhaana Lionel Messiä. Kummatkin ovat loistavia pelaajia henkilökohtaisilta taidoiltaan, mutta eilen illalla sain idean vertailla heidän seurajoukkueidensa menestystä sekä pelaajien kanssa että ilman pelaajia. Jalkapallo on joukkuepeli, joten pelaajan merkityksen pitäisikin näkyä joukkueen menestyksessä.
Cristiano Ronaldo on edustanut käytännössä urallaan kahta seuraa eli Manchester Unitedia (6 kautta, 2003-2009) ja Real Madridia (7 kautta tämän kauden lopussa). Ronaldon aikana ManU voitti kolme liigamestaruutta (2007, 2008 ja 2009), yhden FA-cupin (2004) ja yhden kerran Mestareiden liigan (2008). Edellisellä kuudella kaudella ManU oli voittanut liigamestaruuden neljä kertaa (1999, 2000, 2001 ja 2003), yhden FA-cupin 1999 ja kerran myös Mestareiden liigan (1999). Eli Ronaldon nettovaikutus ManUn menestykseen oli yhden liigamestaruuden menetys.
Real Madridiin Ronaldo siirtyi silloisella maailmanennätyssummalla ja hänen aikanaan Real on voittanut La Ligan kerran (2012), Espanjan cupin Copa del Reyn kahdesti (2011 ja 2014) sekä Mestareiden liigan kerran 2014. Edeltävällä seitsemällä kaudella Real voitti mestaruuden kolme kertaa (2003, 2007 ja 2008) ja Mestareiden liigan kerran 2002. Eli Ronaldon nettovaikutus ennen tämän kauden tuloksia näyttäisi olevan -2 mestaruutta ja +2 cupin voittoa.
Samaan aikaan Barcelonassa Lionel Messi on ollut edustusjoukkueen riveissä vuodesta 2004, jolloin suurin osa kaudesta meni vielä B-joukkueessa. Tämän 12 vuoden aikana Barca on voittanut mestaruuden 7 kertaa (2005, 2006, 2009, 2010, 2011, 2013 ja 2015), Copa del Reyn kolmesti (2009, 2012 ja 2015) sekä Mestareiden liigan neljä kertaa (2006, 2009, 2011 ja 2015). Edeltävän 12 kauden aikana Barca voitti neljä mestaruutta (1993, 1994, 1998 ja 1999), kahdesti Copa del Reyn (1997, 1998) ja UEFA-cupin kerran 1997. Eli vaikka vuoden 2005 mestaruus jätettäisiin pois laskuista, niin Messin vaikutus oman joukkueensa menestymiseen on ollut kaksi mestaruutta, yksi cup-voitto ja neljä(!) Mestareiden liigan voittoa lisää.
Näiden lukujen valossa CR7:lla ei ole mitään jakoa, kun mietitään tämän hetken maailman parasta jalkapalloilijaa nimenomaan koko joukkueen merkityksen kannalta. Hän voi olla yksilönä ehkä parempi, mutta kun lasketaan kauden jälkeen mestaruuksia, niin Messi voittaa selvästi (6-0, ei kahta sanaa ja mitä niitä muita löperryksiä olikaan).
Cristiano Ronaldo on edustanut käytännössä urallaan kahta seuraa eli Manchester Unitedia (6 kautta, 2003-2009) ja Real Madridia (7 kautta tämän kauden lopussa). Ronaldon aikana ManU voitti kolme liigamestaruutta (2007, 2008 ja 2009), yhden FA-cupin (2004) ja yhden kerran Mestareiden liigan (2008). Edellisellä kuudella kaudella ManU oli voittanut liigamestaruuden neljä kertaa (1999, 2000, 2001 ja 2003), yhden FA-cupin 1999 ja kerran myös Mestareiden liigan (1999). Eli Ronaldon nettovaikutus ManUn menestykseen oli yhden liigamestaruuden menetys.
Real Madridiin Ronaldo siirtyi silloisella maailmanennätyssummalla ja hänen aikanaan Real on voittanut La Ligan kerran (2012), Espanjan cupin Copa del Reyn kahdesti (2011 ja 2014) sekä Mestareiden liigan kerran 2014. Edeltävällä seitsemällä kaudella Real voitti mestaruuden kolme kertaa (2003, 2007 ja 2008) ja Mestareiden liigan kerran 2002. Eli Ronaldon nettovaikutus ennen tämän kauden tuloksia näyttäisi olevan -2 mestaruutta ja +2 cupin voittoa.
Samaan aikaan Barcelonassa Lionel Messi on ollut edustusjoukkueen riveissä vuodesta 2004, jolloin suurin osa kaudesta meni vielä B-joukkueessa. Tämän 12 vuoden aikana Barca on voittanut mestaruuden 7 kertaa (2005, 2006, 2009, 2010, 2011, 2013 ja 2015), Copa del Reyn kolmesti (2009, 2012 ja 2015) sekä Mestareiden liigan neljä kertaa (2006, 2009, 2011 ja 2015). Edeltävän 12 kauden aikana Barca voitti neljä mestaruutta (1993, 1994, 1998 ja 1999), kahdesti Copa del Reyn (1997, 1998) ja UEFA-cupin kerran 1997. Eli vaikka vuoden 2005 mestaruus jätettäisiin pois laskuista, niin Messin vaikutus oman joukkueensa menestymiseen on ollut kaksi mestaruutta, yksi cup-voitto ja neljä(!) Mestareiden liigan voittoa lisää.
Näiden lukujen valossa CR7:lla ei ole mitään jakoa, kun mietitään tämän hetken maailman parasta jalkapalloilijaa nimenomaan koko joukkueen merkityksen kannalta. Hän voi olla yksilönä ehkä parempi, mutta kun lasketaan kauden jälkeen mestaruuksia, niin Messi voittaa selvästi (6-0, ei kahta sanaa ja mitä niitä muita löperryksiä olikaan).
sunnuntai 7. helmikuuta 2016
Voiko hauska olla tärkeää?
Amerikkalaisessa jalkapallossa on yksi mielenkiintoinen rangaistus, joka on liiallinen juhliminen (excessive celebration). Sääntökirjan mukaan pelaaja, joka iloitsee liikaa suorituksestaan jalkapalloa apuvälineenä käyttäen, aiheuttaa rangaistuksen joukkueelleen. Aina tämä ei edes rajoitu pallon kanssa heilumiseen vaan riittää, jos tuomarin mielestä olet liian innokas. Tuesday Morning Quarterback esitti mielenkiintoisen näkökulman tähän ja sanoi, että tällainen sääntö on olemassa, koska pelin täytyy olla totista, jotta se olisi tärkeää. Eli, jos pelaajilla olisi hauskaa kentällä, niin lajin tärkeys kärsisi sen takia.
Rupesin sitten miettimään tätä ja heti löytyi vastaavia esimerkkejä myös suomalaisesta urheilusta. Ei tarvitse katsoa kuin minkä tahansa jääkiekkojoukkueen valmentajan haastatteluja ja välittömästi alkaa ahdistamaan. Tai arvokisojen aikaan, kun kuuntelet urheilijoiden antamia lausuntoja. Jostakin syystä mitä isompiin kisoihin mennään, sitä enemmän on naama näkkärillä, ja me katsojat itse tunnumme vaativan sitä. Kenellekään ei näytä riittävän pelkkä osallistumisen ilo, vaan menestystä pitäisi tulla joka tuutista ja mieluusti samaan aikaan pitäisi näyttää siltä, kuin vatsa olisi kuralla ja muutenkin elämä potkii päähän.
Innostuminen ja asioista nauttiminen tuntuu vähenevän selvästi, kun asiat muuttuvat tärkeiksi tai ainakin jos kuvittelemme niiden olevan tärkeitä. Jatkuvan ylitotisuuden sijasta meidän tulisi reagoida kuten NASAn väki, joka iloitsi aidosti, kun Curiosity (Marsiin lähetetty robotti) laskeutui onnistuneesti. Sen sijaan meillä julkisuudessa onnistumistenkin jälkeen nähdään tyypillisesti asiallisia kommentteja antava vakavanaamainen henkilö.
Tämä ilmiö valitettavasti esiintyy myös koulumaailmassa. Vaikka meillä on olemassa Kiva Koulu-hanke, niin se keskittyy enemmänkin kiusaamisen estämiseksi eikä siihen, että koulussa voisi olla kivaa myös opiskelun osalta. Muistelin omia opettajiani ja aika harvalla oli opettamiseen iloinen tai edes innostunut asenne. Mutta toisaalta eihän se ole ihmekään, kun miettii mikä on nimenä valtakunnallisella kasvatusalan valintayhteistyöverkostolla (VAKAVA).
Mutta onneksi on näkyvissä muitakin positiivisuuden merkkejä. Valioliigaa johtaa pitkästä aikaa ns. pikkuseura eli Leicester ja heillä tuntuu olevan hauskaa sen johdosta. Valmentaja Ranieri kertoi viimeisimmässä haastattelussa vain nauttivansa tilanteesta ja vitsaili vedonlyöjistä, jotka olivat nostaneet Leicesterin ensimmäistä kertaa mestariehdokkaaksi. Hänen mukaansa heihin ei kannata luottaa, koska syksyllä he olivat sitä mieltä, että Ranieri olisi ensimmäinen valmentaja, joka saisi potkut. Parasta oli ehkä kuitenkin Leicester-fanien laulut pelin aikana, kun johtoasemassa he alkoivat laulaa sarjapaikan varmistumisesta. Brittiläistä sarkasmia parhaimmillaan.
Innostuneisuus, hauskuus ja nauttiminen ovat asioita, joiden avulla toimimme paremmin. Totta kai naama näkkärilläkin voi onnistua, mutta jos maailman tämän hetken paras jalkapalloilija voi iloita näin paljon, kun joukkuekaveri tekee maalin, niin mekin voisimme vähän löysätä sitä henkistä kravattia kaulasta ja nauttia asioista. Sitä paitsi nyt se on myös tieteellisesti todistettu, että tyytyväisyys tuottaa parempaa tulosta.
Rupesin sitten miettimään tätä ja heti löytyi vastaavia esimerkkejä myös suomalaisesta urheilusta. Ei tarvitse katsoa kuin minkä tahansa jääkiekkojoukkueen valmentajan haastatteluja ja välittömästi alkaa ahdistamaan. Tai arvokisojen aikaan, kun kuuntelet urheilijoiden antamia lausuntoja. Jostakin syystä mitä isompiin kisoihin mennään, sitä enemmän on naama näkkärillä, ja me katsojat itse tunnumme vaativan sitä. Kenellekään ei näytä riittävän pelkkä osallistumisen ilo, vaan menestystä pitäisi tulla joka tuutista ja mieluusti samaan aikaan pitäisi näyttää siltä, kuin vatsa olisi kuralla ja muutenkin elämä potkii päähän.
Innostuminen ja asioista nauttiminen tuntuu vähenevän selvästi, kun asiat muuttuvat tärkeiksi tai ainakin jos kuvittelemme niiden olevan tärkeitä. Jatkuvan ylitotisuuden sijasta meidän tulisi reagoida kuten NASAn väki, joka iloitsi aidosti, kun Curiosity (Marsiin lähetetty robotti) laskeutui onnistuneesti. Sen sijaan meillä julkisuudessa onnistumistenkin jälkeen nähdään tyypillisesti asiallisia kommentteja antava vakavanaamainen henkilö.
Tämä ilmiö valitettavasti esiintyy myös koulumaailmassa. Vaikka meillä on olemassa Kiva Koulu-hanke, niin se keskittyy enemmänkin kiusaamisen estämiseksi eikä siihen, että koulussa voisi olla kivaa myös opiskelun osalta. Muistelin omia opettajiani ja aika harvalla oli opettamiseen iloinen tai edes innostunut asenne. Mutta toisaalta eihän se ole ihmekään, kun miettii mikä on nimenä valtakunnallisella kasvatusalan valintayhteistyöverkostolla (VAKAVA).
Mutta onneksi on näkyvissä muitakin positiivisuuden merkkejä. Valioliigaa johtaa pitkästä aikaa ns. pikkuseura eli Leicester ja heillä tuntuu olevan hauskaa sen johdosta. Valmentaja Ranieri kertoi viimeisimmässä haastattelussa vain nauttivansa tilanteesta ja vitsaili vedonlyöjistä, jotka olivat nostaneet Leicesterin ensimmäistä kertaa mestariehdokkaaksi. Hänen mukaansa heihin ei kannata luottaa, koska syksyllä he olivat sitä mieltä, että Ranieri olisi ensimmäinen valmentaja, joka saisi potkut. Parasta oli ehkä kuitenkin Leicester-fanien laulut pelin aikana, kun johtoasemassa he alkoivat laulaa sarjapaikan varmistumisesta. Brittiläistä sarkasmia parhaimmillaan.
Innostuneisuus, hauskuus ja nauttiminen ovat asioita, joiden avulla toimimme paremmin. Totta kai naama näkkärilläkin voi onnistua, mutta jos maailman tämän hetken paras jalkapalloilija voi iloita näin paljon, kun joukkuekaveri tekee maalin, niin mekin voisimme vähän löysätä sitä henkistä kravattia kaulasta ja nauttia asioista. Sitä paitsi nyt se on myös tieteellisesti todistettu, että tyytyväisyys tuottaa parempaa tulosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)