Kesäkuussa on taas odotettavissa tiukkaa television tuijotusta, kun lauma äijiä ravaa kentällä synteettisen nahkakuulan perässä. Luvassa on teatraalisia kaatuilemisia, tuomarille valittamista, kovaa taklaamista ja välistä muutama hyvä pelisuorituskin. Jos Linekeriin on uskomista, niin Saksasta tulee Euroopan mestari, mutta aina voi pohtia miksi.
Itse uskon, että mestaruuden tulee voittamaan se joukkue, joka onnistuu toteuttamaan omaa pelisysteemiään parhaiten. Systeemin identiteetti on paljon pienempi asia kuin usko, joka pelaajilla on systeemiin. Tämä selviää parhaiten tutkimalla hiukan historiaa. Koska oma lajituntemukseni alkaa pääosin 80-luvulta ja se on mielestäni aika jolloin jalkapallokin muuttui enemmän yksilöurheilusta joukkuelajiksi, aloitetaan sieltä.
1980-luvun yksi parhaista maajoukkueista ja ehkä yksi parhaista joukkueista yksilöinä koskaan oli Brasilian maajoukkue 1982 MM-kisoissa. Mestaruuden vei kuitenkin Italia Catenaccio-taktiikan viimeisillä voimilla. Italia olikin ensimmäinen joukkue, joka oli selvästi panostanut siihen kuinka koko joukkue pelasi ja uhrasi pahimmillaan taitavat pelaajat systeemin alle. Tämä oli kuitenkin turnaus, joka nosti selvästi esiin joukkueen pelisysteemin tärkeyden. Pelkkä taito ei enää riittänyt.
EM1984 ja MM1986 olivat vielä osoituksia siitä, että yksi huippupelaaja (Ranskalla Platini ja Argentiinalla Maradona) voi kantaa joukkuettaan, mutta molemmilla oli jo ympärillään hyvä joukkue ja hyvin rakennettu systeemi. EM1988 oli sitten ensimmäinen vahva osoitus siitä mitä Ajaxissa alkunsa saanut 'totaalinen jalkapallo' voi saada aikaan. Hollannin joukkue van Bastenin, Gullitin ja Rijkaardin johdolla ja valmentajanaan Rinus Michels, jota pidetään yhtenä tärkeimmistä pelisysteemin kehittäjistä, oli selkeästi kisojen paras joukkue ja yhdisti erinomaisella tavalla huippuyksilöiden taidot ja koko joukkueen pelitavan.
Ensimmäisenä keinot tätä vastaan kehitti Saksa, joka voitti 1990 MM-kisat pelaamalla sitä ikävintä 'robottijalkapalloa', jolta Saksan systeemi näytti ja tuntui hyökkäävämmän jalkapallon fanin silmistä. Joukkueessa oli jo kuitenkin nähtävissä symbioosi taitavien pelaajien (Klinsmann, Littbarski, Matthaus) ja duunarien välillä. Kaikki sitoutuivat systeemiin ja tulos oli sen mukainen.
EM-kisat 1992 olivat yllätys kaikille, kun Tanska tuli varasijalta kisaan ja voitti sekä Hollannin että Saksan matkallaan mestaruuteen. Nautittavinta kyseisissä kisoissa oli seurata juuttien iloa sekä kentällä että katsomossa. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse tehdä asioita hampaat irvessä onnistuakseen.
1994 MM-kisat olivat päinvastainen esimerkki. Brasiliassa oli vihdoinkin tajuttu mitä voittamiseen tarvitaan. Vahvasti puolustukseen turvautuva systeemi ja kärjessä kaksi huippupelaajaa (Romario ja Bebeto) riitti niukasti voittamaan oppi-isä Italian, joka ei aivan samalle tasolle pystynyt Roberto Baggion johdolla. Loppuottelu oli kuitenkin 0-0-tuloksesta riippumatta erinomainen esitys taktiikoiden toimivuudesta eikä sinällään tylsä peli, mutta kisojen ja ehkä yksi MM-kisojen historian parhaista peleistä oli pudotuspelien ensimmäisen kierroksen ottelu Romania-Argentiina.
EM1996 oli sitten Saksan vanhan systeemin viimeinen voitonhenkäys ennen kuin Ranska esitteli oman versionsa taito- ja duunaripelaajien yhdistämisestä. Zidane yhdessä Henryn ja Trezeguetin kanssa huolehti hyökkäämisestä ja kolme puolustavaa keskikenttää (Petit, Deschamps, Karembeu/Vieira) huolehtivat siitä, että puolustus sai riittävästi tukea. Tuloksena kaksi voittoa peräkkäisissä kisoissa.
MM2002 oli esimerkki siitä Brasiliasta, joka voi voittaa maailmanmestaruuksia miten haluaa, mutta sellaisen uusi tuleminen ei tällä hetkellä näytä todennäköiseltä. Iloinen ja taitava, hyvin yhteenpelaava joukkue teki kisoissa 18 maalia, kun Saksa (14) oli ainoa muu maa, joka sai tehtyä enemmän kuin kymmenen maalia. Tämä oli kuitenkin vain hetkittäinen tuulahdus hyökkäävämmästä pelistä, jossa luotetaan yksilöihin unohtamatta koko joukkueen peliä, ennen kuin tapahtui paluu takaisin puolustavampaan tyyliin.
Vuonna 2004 oli jälleen vuorossa yllättävämmät kisat, kun voittoon venyi Kreikka, jolta ennen kisoja tuskin kukaan odotti mitään. Kreikka onnistui omassa pelisysteemissään toteuttamaan Ranskan esittämän puolustustyylin ja tekemään ratkaisupeleissä sen ainoan voittoon tarvittavan maalin. Seitsemän tehtyä maalia kuudessa pelissä riitti mestaruuteen, kun puolustus piti oman maalin puhtaana pudotuspeleissä.
MM2006 jää historiaan yhtenä rumimmista kisoista mitä on pelattu. Hollannin ja Portugalin pudotuspelissä annetut 16 keltaista ja 4 punaista korttia olivat jopa liian vähän kyseiseen peliin. Kun FIFAn presidentti Sepp Blatter pelin jälkeen ristiinnaulitsi pelin tuomarin liiallisista korteista näkemättä itse peliä, muuttui tuomarilinja lopputurnauksen ajaksi kaiken sallivaksi. Jatkoon pääsi rappaamalla enemmän. Loppuottelussa sentään törkein sikailu jäi kiinni, mutta muuten kisat eivät antaneet positiivista kuvaa jalkapallosta.
EM2008 toi taas totaalisen jalkapallon maailmankartalle. Espanja oli vihdoin löytänyt oman systeeminsä ja saanut kasvatettua sille myös sopivan ikäluokan, joka dominoi kolmet peräkkäiset kisat. Espanjan systeemi voi olla välistä erittäinkin tylsä seurata, mutta se on erinomainen esimerkki siitä, mitä oikealla systeemillä voi saada aikaiseksi.
Edellisissä MM-kisoissa nähtiin sitten erilaisia versioita siitä, miten Espanjan systeemiä joko kopioidaan tai se estetään. Brasilia yritti palata vanhaan yhden tähden ympärille rakennettuun systeemiin ja selvisi tuomareiden suosiollisella avustuksella välieriin asti. Argentiina teki saman hiukan paremmin, mutta kärsii edelleen liiallisesta Messi-keskeisyydestä. Chilen aika ei ollut vielä koittanut, mutta se on tällä hetkellä Etelä-Amerikan maista se joukkue, jolla on vahvin mielikuva omasta systeemistä.
Euroopan maista Hollanti lähti liikkeelle pyrkien eliminoimaan muiden pelitavan. Alkulohkossa tämä vielä toimi, kun aikaa valmistautumiseen oli ollut riittävästi, mutta lopussa pelitapa muodostui liian passiiviseksi ja se kostautui. Samalla unohtui oma identiteetti ja osittain sen takia Hollantia ei tänä kesänä televisiosta nähdä. Espanja ei ollut uusiutunut riittävästi ja Belgia ja Ranska eivät olleet vielä riittävän vahvasti selvillä omasta systeemistään ja liian nuoria. Saksa oli sen sijaan onnistunut luomaan Joachim Löwin johdolla parissa edellisissä kisoissa uuden pelitavan ja ajamaan sen sisään joukkueeseen ja saamaan samalla riittävän määrän kokemusta voittamiseen.
Tämän pohjalta kun alkaa miettimään tämän kesän kisoja, niin Saksa nousee selväksi voittajasuosikiksi, mikäli se pystyy täyttämään Lahmin jättämän johtajuusaukon joukkueessa. Schweinsteiger lienee vahvin ehdokas johtajaksi, mutta heikko kausi ManUssa saattaa tietää penkkipaikkaa ja sieltä on hankala johtaa. Muut ehdokkaat (Khedira, Hummels, Kroos, Ozil, Muller) kokeneemmista pelaajista ovat kaikki persoonaltaan valjumpia persoonia. Mikäli Saksa löytää itselleen ns. kenttäkenraalin, niin joukkue on vahvoilla selkeän systeemin ja laajan materiaalin vuoksi.
Ranska isäntämaana ja nuorena nousevana joukkueena on tiukka haastaja, mutta käyvätkö paineet liian kovaksi ja riittääkö kokemus tiukoissa paikoissa. Ranska halunnee välttää Saksan ennen finaalia, jossa voi mennä täysillä ilman paineita, jos sinne selviää. Dimitri Payet nousee kisojen tähdistöön, mikäli saa peliaikaa riittävästi.
Englantia hehkutetaan perinteisesti ja tällä kertaa siihen voi olla jopa aihettakin. Joukkueella on kerrankin riittävästi potentiaalia hyökkäyspäässä ja keskikentälle tuntuu olevan tarpeeksi tarjokkaita. Puolustus tosin voi osoittautua liian heikoksi ja suurimmaksi esteeksi nousee Hodgsonin perinteinen 4-4-2-systeemi, josta kaikki tietävät mitä on tulossa. Jos Englanti tarjoaa jotain uutta, niin sillä lienee mahdollisuus välieriin, mutta itse uskon, että tie nousee pystyyn viimeistään puolivälierissä.
Espanja jatkaa omalla tyylillään ja kysymys lienee siinä, että onko Del Bosque onnistunut uudistamaan joukkuetta riittävästi. Mestaruusaikojen isoista nimistä hyökkävimmissä rooleissa on jäljellä enää Iniesta ja Fabregas eli nyt nähdään onko Espanjan seuraava sukupolvi yhtä hyvä. Minun mielestä ei ole, mutta nälkää on varmasti enemmän ja se voi kantaa aina välieriin saakka.
Belgiaa ihailtiin jo edellisissä MM-kisoissa ja joukkueella on kokemusta ja nälkää sopivan oloisesti, joten se nousee ainakin omalla listallani Saksan ykköshaastajaksi. De Bruyne, Hazard ja Lukaku ovat parhaana päivänään maailman huipputasolla ja joka paikalle löytyy hyväntasoisia pelaajia riittävästi. Vincent Kompanyn loukkaantuminen kauden lopussa voi aiheuttaa ongelmia puolustuksessa, mutta enemmänkin ehkä johtajatasolla. Jos joukkue uskaltaa pelata samanlaisella rohkeudella kuin USA:ta vastaan MM-kisoissa 2014, niin mahdollisuuksia on.
Italialla on menossa vieläkin sukupolven vaihdos ja edelleen isoimmat nimet joukkueessa ovat tuttuja vuosien takaa. Tämä ei lupaa suuria, mutta Italia on niitä maita, jolla systeemi on aina hyvin hallussa ja sopivalla tuurilla systeemi voi kantaa pitkällekin. Itse povaan Italialle kuitenkin samaa kohtaloa kuin Englannille eli viimeistään puolivälierissä nousee seinä vastaan.
Yhden ison tähden varassa sinnitteleviä joukkueita ovat Portugali ja Ruotsi ja vaikka molemmilla on selkeä systeemi, niin CR7 ja Zlatan eivät ole riittävän hyviä viemään joukkueitaan päätyyn asti. Itävalta oli karsinnoissa Englannin jälkeen paras maa (28 pistettä 30:stä), mutta vastus pudotuspeleissä tulee olemaan selvästi kovempi kuin karsinnoissa. Jatkopaikka helposta alkulohkosta pitäisi kuitenkin olla selviö.
Itse uskon, että kisojen musta hevonen tulee olemaan joko Puola tai Kroatia. Molemmilla on alla hyvä karsinta ja kummallakin on laaja ja laadukas materiaali. Kisoissa nähdään onko systeemi sitten ajan tasalla, sillä kummankin alkulohko on selvästi sieltä hankalammasta päästä. Jatkopaikan myötä kuitenkin usko omiin kykyihin voi viedä pitkällekin.
Pudotuspeleissä joukkueiden tiet voivat joutua jo aikaisinkin ristiin, mutta itse veikkaan välieriin Saksaa, Ranskaa, Belgiaa ja Kroatiaa. Isäntien kannalta ihannefinaali olisi tietysti Saksaa vastaan ja sieltä voitto, mutta itse toivoisin näkeväni Saksan ja Belgian yhteenoton sopivassa vaiheessa, sillä ne pelaavat mielestäni tällä hetkellä mielenkiintoisinta jalkapalloa Euroopassa. Kesällä nähdään sitten mitä tapahtuu.
maanantai 30. toukokuuta 2016
perjantai 27. toukokuuta 2016
Suosikkikirjailijat: K
Klassikkokirjailijoista voitaneen mainita Stephen King, jonka kirjoja luin nuorempana ja jonka alkupään tuotokset olivat vielä hyviä ennen kuin tekstinkäsittelyohjelma alkoi tuottaa niitä määrissä.
Elliott Kay on uudempia kirjailijoita, jonka tuotokset ovat olleet erinomaisia. Poor Man's Fight-trilogia on erinomaista military scifiä, vaikka viimeinen osa ei ylläkään kahden ensimmäisen tasolla. Good Intentions-sarja on taas hyvin erilainen näkökulma urbaaniin fantasiaan ja tyyliltään myös hyvin erilainen PMF-trilogiaan. Suosittelen.
Guy Gavriel Kay on kirjailija, jonka teoksia voisi kuvailla taiteena pelkän kirjallisuuden sijaan. Kayn kirjoissa tapahtumat tyypillisesti sijoittuvat maailmoihin, jotka ovat hyvin lähellä omaa historiaamme. Taikuus on vähäistä ja mystistä ja muutenkin kirjojen tunnelma on hyvin erilainen kuin perinteisessä fantasiassa. Song For Arbonne on omien kärkikirjojeni joukossa ja muutkin kirjat loistavat omalla tavallaan.
Paul Kearney on hieman vähemmän tunnettu nimi fantasiagenressä. Itse tutustuin kirjailijaan Riding the Unicorn-kirjan kautta ja olen seurannut siitä lähtien hänen tuotoksiaan. Kahdessa ensimmäisessä hänen sarjoistaan on meri ja tutkimusmatkailu mukana teemoina ja tyyli on lähempänä perinteistä fantasiaa. Viimeisin sarja sijoittuu sitten muinaisen Kreikan tyyliseen ympäristöön eli hänkin lainaa elementtejä historiasta.
Gregory Keyes on omien tuotostensa ohella kirjoittanut aktiivisesti tv-sarjoihin ja peleihin liittyen. Itse olen tutustunut vain hänen omiin teoksiinsa. Keyesillä toistuu samantyylinen teema kuin GGK:lla ja Kearneyllä eli hän lainaa elementtejä historiasta ja muokkaa niitä omiin tarinoihinsa sopiviksi. Kirjat ovat hyvin tasalaatuisia ja miellyttäviä lukea, mutta jäävät jonkin verran vajaaksi siitä tasosta mihin parhaat kirjailijat yltävät.
Elliott Kay on uudempia kirjailijoita, jonka tuotokset ovat olleet erinomaisia. Poor Man's Fight-trilogia on erinomaista military scifiä, vaikka viimeinen osa ei ylläkään kahden ensimmäisen tasolla. Good Intentions-sarja on taas hyvin erilainen näkökulma urbaaniin fantasiaan ja tyyliltään myös hyvin erilainen PMF-trilogiaan. Suosittelen.
Guy Gavriel Kay on kirjailija, jonka teoksia voisi kuvailla taiteena pelkän kirjallisuuden sijaan. Kayn kirjoissa tapahtumat tyypillisesti sijoittuvat maailmoihin, jotka ovat hyvin lähellä omaa historiaamme. Taikuus on vähäistä ja mystistä ja muutenkin kirjojen tunnelma on hyvin erilainen kuin perinteisessä fantasiassa. Song For Arbonne on omien kärkikirjojeni joukossa ja muutkin kirjat loistavat omalla tavallaan.
Paul Kearney on hieman vähemmän tunnettu nimi fantasiagenressä. Itse tutustuin kirjailijaan Riding the Unicorn-kirjan kautta ja olen seurannut siitä lähtien hänen tuotoksiaan. Kahdessa ensimmäisessä hänen sarjoistaan on meri ja tutkimusmatkailu mukana teemoina ja tyyli on lähempänä perinteistä fantasiaa. Viimeisin sarja sijoittuu sitten muinaisen Kreikan tyyliseen ympäristöön eli hänkin lainaa elementtejä historiasta.
Gregory Keyes on omien tuotostensa ohella kirjoittanut aktiivisesti tv-sarjoihin ja peleihin liittyen. Itse olen tutustunut vain hänen omiin teoksiinsa. Keyesillä toistuu samantyylinen teema kuin GGK:lla ja Kearneyllä eli hän lainaa elementtejä historiasta ja muokkaa niitä omiin tarinoihinsa sopiviksi. Kirjat ovat hyvin tasalaatuisia ja miellyttäviä lukea, mutta jäävät jonkin verran vajaaksi siitä tasosta mihin parhaat kirjailijat yltävät.
maanantai 23. toukokuuta 2016
Suomen jääkiekkomaajoukkueen vahvuus ja sen heikkous
MM-kisat ovat ohi ja historiallinen tripla oli niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. Loppuottelussa Suomi oli selvästi heikompi joukkue ja vain omiin vahvuuksiin turvautuminen piti lopputuloksen tiukkana. Toisaalta ilman vahvuuksiin turvautumista, Suomi tuskin olisi ollut loppuottelussa, mutta loppuottelu paljasti valmennusjohdon taktisen osaamisen heikkouden.
Suomen vahvuus MM-tasolla on pelitapa. Pelaajat uskovat ja tukevat pelitapaa hyvin vahvasti, mikä tuottaa tuloksia, mutta paineen alla se voi osoittautua liian kankeaksi, koska se on ennakoitavissa. Nojatuolista katsottuna pelitavassa on kaksi ongelmakohtaa, jotka vaativat joustavuutta, jotta vastustaja ei pääse dominoimaan peliä.
Ensimmäinen ongelmakohta on keskialueen puolustaminen. Suomen maajoukkue pelaa muodostelmaltaan 'keskialueen träppiä', jonka tarkoitus on estää vastustajan joukkueen hallittu kiekonkuljetus hyökkäysalueelle. Pelaajat ryhmittäytyvät 2-3-muodostelmaan, jossa Suomella hyökkäysketju pelaa 4-5 metriä puolustajien yläpuolella. Ideana on blokata kiekonkuljettaja laitaan ja estää tämän kuljetus sekä syöttölinjat ja pakottaa kiekollinen pelaaja lyömään kiekko päätyyn, johon omat puolustajat ehtivät ensin.
Tältä muodostelma näyttää, mutta Suomi pelaa keskialueen hyvin passiivisesti ja päästää usein vastapuolen hyökkääjän laidasta vapaasti sisään omalle puolustusalueelle. Puolustajat pelaavat ylivarmasti ettei heidän ohi varmasti päästä missään tapauksessa ja valuvat helposti omalle b-pisteen kaarelle hyökkääjän ja maalin väliin. Tanskaa vastaan tämä tuotti useita vaaratilanteita, kun hyökkääjät olivat liian ylhäällä ja toiseen aaltoon syntyi tilaa vastapuolen pelaajille.
Tämän pelitavan seurauksena vastustaja saa usein kiekon kontrolloidusti Suomen puolustusalueelle, mutta joukkue välttää vaarallisemmat tilanteet ja järjestäytyy tiukaksi muodostelmaksi ja sulkee puolustusalueen keskustan. Etuna tässä systeemissä on se, että maalinteko vaatii vastustajalta huomattavan määrän maalilaukauksia, mikäli maalivahti pelaa hyvin. Ongelmana on se, minkä Antti Törmänen tuo esille tässä videossa, eli kiekkokontrolli on täysin vastustajalla.
Kanada oli ottanut oppia edellisestä pelistä ja jatkuvan laukomisen sijaan pyrki luomaan parempia maalipaikkoja ja piti kiekkoa Suomen alueella. Tästä huolimatta Kanada voitti laukaukset 33-16 ja piti Suomen poissa maalinteosta kontrolloimalla kiekkoa pitkiä aikoja Suomen päässä
Toinen ongelma Suomen pelissä on pelinavaus. Suomi pelasi koko turnauksen ajan systemaattisesti koko ketjun hyökkäyspeliä, jossa peli avataan oman maalin takaa oikealle laitahyökkääjälle, tämä jatkaa oman sinisen tuntumassa keskushyökkääjälle, joka punaisen jälkeen heittää sen vasemmalle laitahyökkääjälle. Koko turnauksen aikana tämä kuvio onnistui minun laskujeni mukaan kerran.
Jo ensimmäisessä Kanada-pelissä Kanada prässäsi aktiivisesti kiekollista puolustajaa ja samanaikaisesti otti kiinni oikean laitahyökkääjän, jolloin avaamiseen ei jäänytkään enää vaihtoehtoja. Tuloksena usein joko pitkä kiekko tai vaarallisia kiekonmenetyksiä. Jos prässi ei ollut korkealla, niin vastustajat tyypillisesti ottivat keskialueella hyökkääjät ajoissa kiinni ja puolustaja joutui luistelemaan punaiselle ja lyömään kiekon päätyyn, mikä ei suuremmin tuottanut tulosta.
Loppuottelussa toisessa erässä ylivoimalla Kanada veti yllättäen kaikki pelaajansa omalle siniviivalle seisomaan. Lindell lähti omasta päästä, mutta koska edessä ei ollut ketään jolle avata eikä hän halunnut lyödä kiekko päätyyn, niin hän kurvasi takaisin. Tämä kuvasti selvästi sitä, että Suomella oli käytännössä yksi kuvio, jota toistettiin ja jos se otettiin pois, niin vaihtoehtoja ei ollutkaan.
Aina voidaan tietysti jossitella, että jos Koskiranta olisi saanut ylivoimalla tasoituksen aikaiseksi, niin Suomi olisi varsin hyvin voinut voittaa maailmanmestaruuden, mutta se ei kuitenkaan ratkaise pelitavan ongelmia. Pelitapa itsessään ei ole huono eikä sitä kannata lähteä uusimaan pelkästä uusimisen tarpeesta, mutta pelitapaa pitää laajentaa, jotta siinä on variaatioita vastustajan paineen purkamiseksi.
Valmennusjohdon konservatiivisuutta kuvastaa myös jossain määrin pelaajien peluutus, sillä ainakin Mikko Rantaselle olisi voitu antaa jossain vaiheessa enemmän peliaikaa ja Teemu Pulkkista olisi voitu kokeilla Antti Pihlströmin tilalla, mutta nämä ovat kuitenkin pikkuasioita pelitavan rinnalla. Jos vastustaja tietää koko ajan mitä olet tekemässä, niin sen tekeminen muuttuu aika paljon hankalammaksi.
Kuten yksi historian kuuluisimmista strategikoista Sunzi sanoi: 'All warfare is based on deception' (kaikki sodankäynti perustuu hämäykseen), myös urheilussa toista vastaan kamppailtaessa, oli kyseessä yksilö tai joukkue, tekemällä jotain yllättävää saa yleensä aina edun. Samaa tarkoittanee urheilun puolella New England Patriotsin nelinkertainen mestaruusvalmentaja Bill Belichik lausunnollaan: 'I think it's relatively easy to play defense against a team that can only do one thing' (mielestäni on suhteellisen helppoa pelata puolustusta joukkuetta vastaan, joka osaa tehdä vain yhden asian).
Tulevaisuus maajoukkueen osalta kuitenkin näyttää hyvältä, joten eiköhän se seuraava maailmanmestaruus tule miestenkin joukkueelle melko pian.
Suomen vahvuus MM-tasolla on pelitapa. Pelaajat uskovat ja tukevat pelitapaa hyvin vahvasti, mikä tuottaa tuloksia, mutta paineen alla se voi osoittautua liian kankeaksi, koska se on ennakoitavissa. Nojatuolista katsottuna pelitavassa on kaksi ongelmakohtaa, jotka vaativat joustavuutta, jotta vastustaja ei pääse dominoimaan peliä.
Ensimmäinen ongelmakohta on keskialueen puolustaminen. Suomen maajoukkue pelaa muodostelmaltaan 'keskialueen träppiä', jonka tarkoitus on estää vastustajan joukkueen hallittu kiekonkuljetus hyökkäysalueelle. Pelaajat ryhmittäytyvät 2-3-muodostelmaan, jossa Suomella hyökkäysketju pelaa 4-5 metriä puolustajien yläpuolella. Ideana on blokata kiekonkuljettaja laitaan ja estää tämän kuljetus sekä syöttölinjat ja pakottaa kiekollinen pelaaja lyömään kiekko päätyyn, johon omat puolustajat ehtivät ensin.
Tältä muodostelma näyttää, mutta Suomi pelaa keskialueen hyvin passiivisesti ja päästää usein vastapuolen hyökkääjän laidasta vapaasti sisään omalle puolustusalueelle. Puolustajat pelaavat ylivarmasti ettei heidän ohi varmasti päästä missään tapauksessa ja valuvat helposti omalle b-pisteen kaarelle hyökkääjän ja maalin väliin. Tanskaa vastaan tämä tuotti useita vaaratilanteita, kun hyökkääjät olivat liian ylhäällä ja toiseen aaltoon syntyi tilaa vastapuolen pelaajille.
Tämän pelitavan seurauksena vastustaja saa usein kiekon kontrolloidusti Suomen puolustusalueelle, mutta joukkue välttää vaarallisemmat tilanteet ja järjestäytyy tiukaksi muodostelmaksi ja sulkee puolustusalueen keskustan. Etuna tässä systeemissä on se, että maalinteko vaatii vastustajalta huomattavan määrän maalilaukauksia, mikäli maalivahti pelaa hyvin. Ongelmana on se, minkä Antti Törmänen tuo esille tässä videossa, eli kiekkokontrolli on täysin vastustajalla.
Kanada oli ottanut oppia edellisestä pelistä ja jatkuvan laukomisen sijaan pyrki luomaan parempia maalipaikkoja ja piti kiekkoa Suomen alueella. Tästä huolimatta Kanada voitti laukaukset 33-16 ja piti Suomen poissa maalinteosta kontrolloimalla kiekkoa pitkiä aikoja Suomen päässä
Toinen ongelma Suomen pelissä on pelinavaus. Suomi pelasi koko turnauksen ajan systemaattisesti koko ketjun hyökkäyspeliä, jossa peli avataan oman maalin takaa oikealle laitahyökkääjälle, tämä jatkaa oman sinisen tuntumassa keskushyökkääjälle, joka punaisen jälkeen heittää sen vasemmalle laitahyökkääjälle. Koko turnauksen aikana tämä kuvio onnistui minun laskujeni mukaan kerran.
Jo ensimmäisessä Kanada-pelissä Kanada prässäsi aktiivisesti kiekollista puolustajaa ja samanaikaisesti otti kiinni oikean laitahyökkääjän, jolloin avaamiseen ei jäänytkään enää vaihtoehtoja. Tuloksena usein joko pitkä kiekko tai vaarallisia kiekonmenetyksiä. Jos prässi ei ollut korkealla, niin vastustajat tyypillisesti ottivat keskialueella hyökkääjät ajoissa kiinni ja puolustaja joutui luistelemaan punaiselle ja lyömään kiekon päätyyn, mikä ei suuremmin tuottanut tulosta.
Loppuottelussa toisessa erässä ylivoimalla Kanada veti yllättäen kaikki pelaajansa omalle siniviivalle seisomaan. Lindell lähti omasta päästä, mutta koska edessä ei ollut ketään jolle avata eikä hän halunnut lyödä kiekko päätyyn, niin hän kurvasi takaisin. Tämä kuvasti selvästi sitä, että Suomella oli käytännössä yksi kuvio, jota toistettiin ja jos se otettiin pois, niin vaihtoehtoja ei ollutkaan.
Aina voidaan tietysti jossitella, että jos Koskiranta olisi saanut ylivoimalla tasoituksen aikaiseksi, niin Suomi olisi varsin hyvin voinut voittaa maailmanmestaruuden, mutta se ei kuitenkaan ratkaise pelitavan ongelmia. Pelitapa itsessään ei ole huono eikä sitä kannata lähteä uusimaan pelkästä uusimisen tarpeesta, mutta pelitapaa pitää laajentaa, jotta siinä on variaatioita vastustajan paineen purkamiseksi.
Valmennusjohdon konservatiivisuutta kuvastaa myös jossain määrin pelaajien peluutus, sillä ainakin Mikko Rantaselle olisi voitu antaa jossain vaiheessa enemmän peliaikaa ja Teemu Pulkkista olisi voitu kokeilla Antti Pihlströmin tilalla, mutta nämä ovat kuitenkin pikkuasioita pelitavan rinnalla. Jos vastustaja tietää koko ajan mitä olet tekemässä, niin sen tekeminen muuttuu aika paljon hankalammaksi.
Kuten yksi historian kuuluisimmista strategikoista Sunzi sanoi: 'All warfare is based on deception' (kaikki sodankäynti perustuu hämäykseen), myös urheilussa toista vastaan kamppailtaessa, oli kyseessä yksilö tai joukkue, tekemällä jotain yllättävää saa yleensä aina edun. Samaa tarkoittanee urheilun puolella New England Patriotsin nelinkertainen mestaruusvalmentaja Bill Belichik lausunnollaan: 'I think it's relatively easy to play defense against a team that can only do one thing' (mielestäni on suhteellisen helppoa pelata puolustusta joukkuetta vastaan, joka osaa tehdä vain yhden asian).
Tulevaisuus maajoukkueen osalta kuitenkin näyttää hyvältä, joten eiköhän se seuraava maailmanmestaruus tule miestenkin joukkueelle melko pian.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)