MM-kisat ovat ohi ja historiallinen tripla oli niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. Loppuottelussa Suomi oli selvästi heikompi joukkue ja vain omiin vahvuuksiin turvautuminen piti lopputuloksen tiukkana. Toisaalta ilman vahvuuksiin turvautumista, Suomi tuskin olisi ollut loppuottelussa, mutta loppuottelu paljasti valmennusjohdon taktisen osaamisen heikkouden.
Suomen vahvuus MM-tasolla on pelitapa. Pelaajat uskovat ja tukevat pelitapaa hyvin vahvasti, mikä tuottaa tuloksia, mutta paineen alla se voi osoittautua liian kankeaksi, koska se on ennakoitavissa. Nojatuolista katsottuna pelitavassa on kaksi ongelmakohtaa, jotka vaativat joustavuutta, jotta vastustaja ei pääse dominoimaan peliä.
Ensimmäinen ongelmakohta on keskialueen puolustaminen. Suomen maajoukkue pelaa muodostelmaltaan 'keskialueen träppiä', jonka tarkoitus on estää vastustajan joukkueen hallittu kiekonkuljetus hyökkäysalueelle. Pelaajat ryhmittäytyvät 2-3-muodostelmaan, jossa Suomella hyökkäysketju pelaa 4-5 metriä puolustajien yläpuolella. Ideana on blokata kiekonkuljettaja laitaan ja estää tämän kuljetus sekä syöttölinjat ja pakottaa kiekollinen pelaaja lyömään kiekko päätyyn, johon omat puolustajat ehtivät ensin.
Tältä muodostelma näyttää, mutta Suomi pelaa keskialueen hyvin passiivisesti ja päästää usein vastapuolen hyökkääjän laidasta vapaasti sisään omalle puolustusalueelle. Puolustajat pelaavat ylivarmasti ettei heidän ohi varmasti päästä missään tapauksessa ja valuvat helposti omalle b-pisteen kaarelle hyökkääjän ja maalin väliin. Tanskaa vastaan tämä tuotti useita vaaratilanteita, kun hyökkääjät olivat liian ylhäällä ja toiseen aaltoon syntyi tilaa vastapuolen pelaajille.
Tämän pelitavan seurauksena vastustaja saa usein kiekon kontrolloidusti Suomen puolustusalueelle, mutta joukkue välttää vaarallisemmat tilanteet ja järjestäytyy tiukaksi muodostelmaksi ja sulkee puolustusalueen keskustan. Etuna tässä systeemissä on se, että maalinteko vaatii vastustajalta huomattavan määrän maalilaukauksia, mikäli maalivahti pelaa hyvin. Ongelmana on se, minkä Antti Törmänen tuo esille tässä videossa, eli kiekkokontrolli on täysin vastustajalla.
Kanada oli ottanut oppia edellisestä pelistä ja jatkuvan laukomisen sijaan pyrki luomaan parempia maalipaikkoja ja piti kiekkoa Suomen alueella. Tästä huolimatta Kanada voitti laukaukset 33-16 ja piti Suomen poissa maalinteosta kontrolloimalla kiekkoa pitkiä aikoja Suomen päässä
Toinen ongelma Suomen pelissä on pelinavaus. Suomi pelasi koko turnauksen ajan systemaattisesti koko ketjun hyökkäyspeliä, jossa peli avataan oman maalin takaa oikealle laitahyökkääjälle, tämä jatkaa oman sinisen tuntumassa keskushyökkääjälle, joka punaisen jälkeen heittää sen vasemmalle laitahyökkääjälle. Koko turnauksen aikana tämä kuvio onnistui minun laskujeni mukaan kerran.
Jo ensimmäisessä Kanada-pelissä Kanada prässäsi aktiivisesti kiekollista puolustajaa ja samanaikaisesti otti kiinni oikean laitahyökkääjän, jolloin avaamiseen ei jäänytkään enää vaihtoehtoja. Tuloksena usein joko pitkä kiekko tai vaarallisia kiekonmenetyksiä. Jos prässi ei ollut korkealla, niin vastustajat tyypillisesti ottivat keskialueella hyökkääjät ajoissa kiinni ja puolustaja joutui luistelemaan punaiselle ja lyömään kiekon päätyyn, mikä ei suuremmin tuottanut tulosta.
Loppuottelussa toisessa erässä ylivoimalla Kanada veti yllättäen kaikki pelaajansa omalle siniviivalle seisomaan. Lindell lähti omasta päästä, mutta koska edessä ei ollut ketään jolle avata eikä hän halunnut lyödä kiekko päätyyn, niin hän kurvasi takaisin. Tämä kuvasti selvästi sitä, että Suomella oli käytännössä yksi kuvio, jota toistettiin ja jos se otettiin pois, niin vaihtoehtoja ei ollutkaan.
Aina voidaan tietysti jossitella, että jos Koskiranta olisi saanut ylivoimalla tasoituksen aikaiseksi, niin Suomi olisi varsin hyvin voinut voittaa maailmanmestaruuden, mutta se ei kuitenkaan ratkaise pelitavan ongelmia. Pelitapa itsessään ei ole huono eikä sitä kannata lähteä uusimaan pelkästä uusimisen tarpeesta, mutta pelitapaa pitää laajentaa, jotta siinä on variaatioita vastustajan paineen purkamiseksi.
Valmennusjohdon konservatiivisuutta kuvastaa myös jossain määrin pelaajien peluutus, sillä ainakin Mikko Rantaselle olisi voitu antaa jossain vaiheessa enemmän peliaikaa ja Teemu Pulkkista olisi voitu kokeilla Antti Pihlströmin tilalla, mutta nämä ovat kuitenkin pikkuasioita pelitavan rinnalla. Jos vastustaja tietää koko ajan mitä olet tekemässä, niin sen tekeminen muuttuu aika paljon hankalammaksi.
Kuten yksi historian kuuluisimmista strategikoista Sunzi sanoi: 'All warfare is based on deception' (kaikki sodankäynti perustuu hämäykseen), myös urheilussa toista vastaan kamppailtaessa, oli kyseessä yksilö tai joukkue, tekemällä jotain yllättävää saa yleensä aina edun. Samaa tarkoittanee urheilun puolella New England Patriotsin nelinkertainen mestaruusvalmentaja Bill Belichik lausunnollaan: 'I think it's relatively easy to play defense against a team that can only do one thing' (mielestäni on suhteellisen helppoa pelata puolustusta joukkuetta vastaan, joka osaa tehdä vain yhden asian).
Tulevaisuus maajoukkueen osalta kuitenkin näyttää hyvältä, joten eiköhän se seuraava maailmanmestaruus tule miestenkin joukkueelle melko pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti