Minun valmennusfilosofiani

Viime viikko on ollut jalkapallossa valmentajien osalta melko vilkasta. Suosikkijoukkueeni Liverpool antoi vihdoin kenkää Brendan Rodgersille ja palkkasi tilalle entisen Borussia Dortmundin valmentajan Jürgen Kloppin, joka oli tällä hetkellä yksi halutuimmista valmentajista menestyksekkään ja pelillisesti viihdyttävän Dortmund-uransa vuoksi.

Samaan aikaan täällä Tampereella syntyi ystäväni määritelmän mukaisesti Kekegate, kun Ilveksen valmentaja Keith Armstrong ei ollutkaan valmentamassa joukkueensa peliä viime sunnuntaina Seinäjoella vaan oli samanaikaisesti MTV:n studiossa kommentoimassa Valioliiga-lähetystä. Seuran johto ei ollut tästä ilmeisestikään tietoinen, ainakaan julkisuudessa antamiensa lausuntojen mukaan, ja nuuskaisi pakastevihanneksia roppakaupalla rööreihinsä. Parin päivän arpomisen jälkeen johto päätti vapauttaa valmentajan tehtävistään.

Lisäksi Valioliigassa seuransa Chelsean kautta aikojen paras valmentaja, ainakin omasta mielestään, José Mourinho sai seurajohdolta julkisen ja täyden tuen toimilleen heikon alkukauden jälkeen. Pitkäaikaisen kokemuksen mukaisesti tämä tarkoittaa sitä, että Mourinho saa kahden viikon päästä kenkää, mikäli joukkueen kurssi ei käänny totaalisesti ja joskus jopa siitäkin huolimatta.

Olen itse valmentanut yliopistoaikana perustamaamme jalkapallojoukkuetta 6. divarissa ja lisäksi nappulajoukkueita JJK:n ja Ilveksen junioriorganisaatioissa. Ilveksen aikaan kävin jopa valmentajakurssillakin, mutta sieltä saamani kokemus ei innostanut valmentajauralle. Mielessä on kuitenkin monesti käynyt, että pystyisin tekemään paljon parempaa työtä kuin monet nykyvalmentajat.

Sivusta on tietysti hankala arvioida sitä miten joukkueet treenaavat, mutta nykyaikana julkisuus on sen verran suurta Suomenkin tasolla, että suhteellisen selkeän kuvan joukkueen toiminnasta pystyy muodostamaan pelkästään uutisia seuraamalla. Jalkapallo, kuten monet muut menestyvät ja vakiintuneet lajit, on toiminnaltaan pääasiallisesti hyvin konservatiivista, mikä näkyy myös useimpien joukkueiden toiminnassa. Tyypillisessä jalkapallojoukkueessa valmentaja on se henkilö, jolla on valta ja joka tekee kaikki merkittävät päätökset siitä miten joukkue pelaa. Millainen valmentaja on sitten hyvä valmentaja?

Useimmille valmentajille oma asema tuntuu olevan merkittävä tekijä. Monet haluavat osallistua aktiivisesti joukkueen pelaajahankintoihin ja haluavat pitää päätäntävallan kaikissa merkittävissä asioissa itsellään. Samanaikaisesti valmentaja päättää myös joukkueensa peliasioista ja useimmilla valmentajilla tuntuu olevan myös vahva mielikuva siitä miten hänen joukkueensa pitäisi pelata. Selkeällä pelifilosofialla ei ole mielestäni mitään haittavaikutuksia, kuten voidaan havaita FC Barcelonan, Espanjan maajoukkueen tai vaikkapa Chilen maajoukkueen suorituksista viimeisten vuosien aikana. Ongelma on kuitenkin valmentaja, joka väkisin yrittää muokata joukkueen peliä oman pelifilosofiansa mukaisesti vaikka pelaajat eivät siihen välttämättä sopisivatkaan.

Jos seurataan huipputasolla pelaajien liikkumista, niin on helppo huomata, että pelaajia kohdellaan joukkueissa useimmiten resursseina, joita yritetään sovittaa tiettyihin ennakko-odotuksiin. Viime kauden alussa Manchester United osti Angel Di Marian vajaalla 60 miljoonalla punnalla ja tämän kauden alla hänet myytiin jo eteenpäin PSG:hen arvioiden mukaan noin 15 miljoonan punnan tappiolla. Oletettavasti Di Maria ei sopinut Loius Van Gaalin kuvioihin vaikka olikin Valioliigan kolmanneksi paras syöttäjä 10 maalisyötöllään.

Samanlaisen kohtalon Valioliigassa kokivat Mario Balotelli (Liverpool), Falcao (ManU), Filipe Luis (Chelsea) ja Juan Cuadrado (Chelsea), jos etsitään hintavia pelaajia, jotka saivat vain käytännössä yhden vajaan kauden aikaa mahtua joukkueeseen. Useimpien tällaisten pelaajien kohdalla pelit seurajoukkueessa jäävät muutamaan ja pelaaja 'hukkaa' vuoden kehityksestään istuessaan penkillä tai jopa katsomossa, koska valmentajan systeemi on niin tiukka, että pelaaja ei siihen sovi eikä hänelle anneta riittävästi aikaa sopeutua.

Paras esimerkki valmentajasta, joka saa systeemiin pakottamisen toimimaan lyhyellä aikajänteellä, on Mourinho. Hän on onnistunut kaikissa seurajoukkueissaan FC Portosta alkaen voittamaan mestaruuden. Vuoden 2001 alusta (aloitti silloin FC Portossa) hän on kuitenkin valmentanut pisimmillään Chelseassa 2004-2007 ja hänen huippusuorituksensa joukkueissa tuntuvat olevan vain reilun kauden mittaisia. Itse olen saanut sellaisen kuvan, että pelaajat ovat valmiita kestämään hänen menetelmiään taatun menestyksen takia, mutta yleensä vain sen yhden kauden verran. Samaa asiaa kommentoi tällä viikolla myös Fabio Capello, yksi pitkäaikaisista huippuvalmentajista. Tämä toimintatapa voi tuloksen kannalta olla hyväkin tapa, mutta se ei välttämättä toimi joukkueissa, joilla ei ole varaa hankkia valmentajan haluamia pelaajia. Miten sitten toimia, jos ei voi hankkia haluamiaan pelaajia?

Yksi tapa on koko seuran laajuinen toimintafilosofia, jota noudatetaan riittävässä laajuudessa myös nuoremmissa ikäluokissa. Yksi pitkäaikaisimmista esimerkeistä lienee Ajax Amsterdam, jonka nuorisoakatemia on jo pitkään pelannut samalla tyylillä kuin edustusjoukkue. Tämän hetken menestyksekkäin esimerkki lienee FC Barcelona ja La Masia, joka kasvattaa edustusjoukkueelle pelaajia, jotka tuntevat pelisysteemin lähes täysin siirtyessään edustusjoukkueeseen ja ovat siten valmiita pelaajia valmentajan hyödynnettäviksi.

Vaikka tämä onkin Liverpool-fanille katkera pala, niin itse kuitenkin pidän parhaana tapana valmentaa Sir Alex Fergusonin esimerkkiä Manchester Unitedissa reilun kahden vuosikymmenen ajalta. Kun tutkitaan ManU:n joukkueita tuolta ajalta, niin nähdään, että joukkue vaihteli pelisysteemiään ja pelitapaansa hyvinkin paljon sen mukaisesti millaisia pelaajia joukkueessa oli. Ferguson ei pelännyt muuttaa pelitapaa saatuaan joukkueeseensa huippupelaajia (esim. Cristiano Ronaldo) ja vaikka osa pelaajista ei saanutkaan valtavasti aikaa sopeutua, niin siitä huolimatta Ferguson osasi sopeutua yllättäviinkiin tilanteisiin. Esimerkkinä 2002-2003-kausi, jolloin kapteeni Roy Keanen pelikiellot ja leikkauksesta toipuminen olisivat voineet helposti romahduttaa huonomman valmentajan joukkueen, mutta Ferguson käytti onnistuneesti Juan Sebastián Verónia Keanen korvaajana alkukaudesta.

Fergusonin aikana Manchester United voitti Valioliigan 13 kertaa, FA Cupin 5 kertaa, Liigacupin 4 kertaa ja Mestareiden liigan 2 kertaa. Huhujen mukaan hän oli saada potkut joulukuussa 1989 kolme vuotta palkkaamisensa jälkeen, mutta sai kuitenkin lisäaikaa ja lopputulosta ei voi katsella kuin kadehtien. Ajallisesti mitattuna ollaan hyvinkin samassa tilanteessa kuin missä Brendan Rodgers oli juuri nyt Liverpoolissa. Maailmankuvan muuttumista kuvastaa hyvin se, että Ferguson sai jatkaa kolmen vaihtelevan vuoden jälkeen, mutta Rodgersin kohdalla potkuja oltiin ennakoitu jo pitkän aikaa etukäteen. Nykyjoukkueiden johdoilla tuntuu olevan valtava kiire saada tuloksia heti vaikka historia hyvin osoittaa, että parhaiten pärjäävät valmentajat, jotka saavat tehdä töitä rauhassa pitkällä aikavälillä.

Oman valmennusfilosofiani peruskivenä onkin pelaajalähtöinen valmennus. Jalkapallojoukkueessa saa ylimmällä tasolla (Valioliiga, Mestareiden liiga jne.) olla 25 pelaajaa, joten tavallisesta joukkueesta löytyy helpostikin sadan vuoden verran pelikokemusta, joka on kertynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Tyypillisellä valmentajalla on pelikokemusta ehkä kymmenen vuoden ajalta ylemmillä tasoilla ja siihen päälle valmentajakoulutus ja -kokemus. Valmentajalla voi ehkä olla parempi idea kokonaisuudesta, mutta pelaajilta löytyy varmasti huomattavasti enemmän osaamista kuinka yksittäisessä tilanteessa tulee toimia. Tämän takia joukkueen taktiikan ja pelitavan rakentamisen pitäisikin olla koko joukkueen yhteinen prosessi, mikä mielestäni takaa pelaajien paremman sitoutumisen joukkueeseen ja nopeuttaa kentällä tilanteisiin reagoimista, koska pelaajat ovat paremmin selvillä omista rooleistaan, mutta tämä prosessi ei tapahdu hetkessä.

Toinen tärkeä asia, joka mielestäni kuuluu hyvän valmentajan rooliin on pelaajien kehittäminen. Riippumatta siitä onko pelaaja joukkueen runkopelaaja vai vaihtomies, uusi tulokas vai vanha konkari, niin kaikki pelaajat voivat kehittyä tavalla tai toisella. Ihannetilanteessa pelaajat auttavat toisiaan tässä prosessissa, mutta usein pelaajat kokevat toisensa kilpailijoiksi joukkueen sisällä. Tämä saattaa ehkä parantaa pelaajan henkilökohtaista suoritusta, mutta voi joukkueen kokonaisuuden kannalta olla huonompi ratkaisu. Valmentajan tulisikin pystyä ohjaamaan pelaajien toimintaa siten, että pelaajat kokevat olevansa tärkeä osa joukkuetta vaikka eivät olisikaan joukkueen tähtipelaajia. Huippujoukkueita lukuunottamatta tämä myös tarkoittaa sitä, että muut joukkueet saattavat kiinnostua joukkueen pelaajista ja nämä siirtyvät eteenpäin omalla jalkapallourallaan. Hyvän valmentajan näkökulmasta hän on tällöinkin onnistunut tehtävässään, koska tyypillisesti hyvät pelaajat tekevät myös omasta joukkueesta paremman.

Mielestäni hyvä valmentaja ei siis ole joukkueen 'jumala' tai 'kaikkitietävä pääjohtaja' vaan henkilö joka ohjaa ja auttaa muita onnistumaan ja kehittymään omissa rooleissaan ja saa kaikki joukkueen jäsenet sitoutumaan joukkueeseen. Televisiossa viime viikkoina pyörinyt Ruudun mainos jääkiekon SM-liigasta, jossa pelaajat uhoavat toisilleen on lähinnä huvittanut minua. Mainoksessa esitetty psyykkaus toimii varmaankin yksittäisessä pelissä, mutta pelaajien sitoutuminen joukkueeseen nousee ihan eri tasolle, kun pelaajat pääsevät mukaan muullakin tasolla kuin pelkällä pelaamisella. Työhyvinvoinnin yksi tärkeimmistä tekijöistä on työntekijän aktiivinen osallistuminen ja joukkueessa se ei saa tarkoittaa pelkkää kentällä juoksemista. Urheilujoukkue on huipputasolla kaikille osallisilleen työpaikka ja siihen kannattaa hyödyntää työelämästä opittuja asioita.

Tällainen ajattelutapa ei välttämättä toimi huippujoukkueessa, jossa pelaajien vaihtuvuus on suurempaa ja tulosta vaaditaan koko ajan, mutta varsinkin Suomen tasolla, jossa joukkueet toimivat pelaajien kehittämispaikkoina, tai ainakin suurimman osan pitäisi toimia, niin tämän pitäisi toimia erinomaisesti. Ongelmaksi tietenkin tyypillisesti muodostuu seurajohto, joka olettaa joukkueen taistelevan mestaruudesta joka vuosi. Veikkausliigassa on 12 joukkuetta, joista korkeintaan puolella on resursseja taistella mestaruudesta. Siitä huolimatta viime kaudellakin 7 valmentajaa sai joko potkut tai päättynyttä sopimusta ei uusittu. Ilmeisesti sarjapaikan säilyttäminen ja joukkueen kehittäminen ei riitä seurajohdolle.

Olisi mielenkiintoista päästä kokeilemaan valmentamista tosissaan, mutta pitäisi varmaan ensin voittaa Eurojackpotissa ja ostaa oma joukkue, että sitä pääsisi tekemään. Jos joku seurajohtaja sattuu lukemaan tämän, niin minulla olisi loistoidea, joka yhdistettynä ylläolevaan valmennusfilosofiaan tuottaa parissa vuodessa Mestareiden liigan lohkovaiheen paikan... :)