Viime keväänä ontologian (metafysiikka) kurssilla käytiin läpi ontologian perusteita ja tutustuttiin ongelmiin olemassaolosta ja siihen liittyvistä teorioista. Ontologia voidaan ajatella, kuten Aristoteles sen määritteli, sarjaksi "mikä se on"-kysymyksiä. Päätin sitten kokeilla tätä lähestymistapaa työhön ja sen merkitykseen elämässämme omissa pohdinnoissani.
Työ on meille suomalaisille usein tärkeä asia. Lehdissä kirjoitetaan työn sankareista ja oikeudesta työhön aina itsenäisyyspäivän aikoihin ikään kuin se olisi suomalaisuuden perusosasia. Eli kysymykseen mikä suomalainen on voisi vastata, että suomalainen on työntekijä, parhaimmillaan työn sankari. Tämän voi hyvin huomata myös niissä tilanteissa, kun tutustumme uusiin ihmisiin. Kiinnostus sitä kohtaan mitä teemme on monille luonnollinen ja tärkeä osa keskustelua ja tutustumisprosessia.
Olen itse ollut työelämässä vartijana, kirjastonhoitajana, opettajana ja patentti-insinöörinä, mutta en koe olevani merkittävältä osalta mikään näistä rooleista. Jos mietin itseäni, niin koen oman minäni koostuvan monista asioista, joihin kuuluvat harrastukseni ja kokemukseni sekä ne asiat joista pidän ja ne asiat joista en pidä. Aloin sitten pähkäilemään koko asiaa työn näkökulmasta ja päädyin hieman erikoiseen ja hamletmaiseen kysymyksen asetteluun: olenko minä opettaja vai olenko minä opettaja?
Kun työtä katsotaan tarkemmin "mikä/mitä työ on"-kysymyksen avulla, niin päädytään puhumaan työnkuvasta. Työnkuva määrittelee työhön liittyvät tehtävät ja mahdolliset vastuut ja velvollisuudet eli jokaiselle työlle pitäisi olla olemassa määritelmä siitä mitä se on. Tämän luulisi helpottavan huomattavasti työn tekemistä, mutta oma kokemukseni on, että työnkuva on jotain mikä helposti sivuutetaan tai sitä ei kerrota riittävän selkeästi ja työtä tehdään omien käsitysten mukaisesti.
Hyvä esimerkki siitä, kun työnkuva ei ole täysin hallussa, on nähtävillä vuoden 2014 kesältä ja Alexander Stubbin lausunnoista. Ennen Kokoomuksen puheenjohtajavaalia hän sanoi Ylen uutisten mukaan: "Tavoitteena on vain ja ainoastaan voittaa vaalit 2015 ja ryhtyä tekemään kokoomuslaisempaa politiikkaa, mikä on ollut aika vaikeaa tämän hallituskokoonpanon kanssa." Tämä voi olla tärkeä tavoite Kokoomuksen puheenjohtajalle, mutta Suomen pääministerin tehtävänkuva on aivan erilainen.
Työssä, jossa henkilökohtainen asema on tärkeä, tällainen sekaantuminen on aivan tavanomaista, mutta tätä näkee valitettavasti joka paikassa. Asiakaspalvelutyö Suomessa on yksi toimi, jossa työntekijät eivät aina tunnu olevan aikansa tasalla. Kävin viikolla syyslomalla olleen siskontyttäreni kanssa Tampereella Koskikeskuksessa Tiger-kaupassa. Siskontyttäreni ihmetteli minulle kassalla olleen nuoren naisen käytöstä, kun tämä oli erittäin pirteä, kohtelias ja muutenkin positiivinen eli mielestäni suoritti oman asiakaspalvelutyönsä loistavasti. Tämä ei kuitenkaan ollut sellaista normaalia käytöstä, johon hän oli kaupoissa tottunut.
Oman minän ja työn sekaantuminen ei ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan se on nähtävissä kaikkialla. Erään pitkään lukemani kolumnin mukaan sama ilmiö on nähtävissä myös USAn presidentin tehtävässä. Yhdysvalloissa presidentti voi istua virassaan maksimissaan kaksi kautta yhden kauden kestäessä neljä vuotta. Viimeisimmistä viidestä presidentistä neljä on ollut virassaan kaksi kautta ja kaikki neljä ovat palvelleet kautensa peräkkäin. Ongelma tässä on se, että presidenttiehdokas joutuu käyttämään vaaleja edeltävän vuoden kampanjoimiseen, mistä seuraa se, että virassa oleva presidentti laiminlyö oman työnsä tuolla ajalla yrittäessään taata uudelleenvalintansa muuten kuin työtään tekemällä.
Kolumnin kirjoittajalla, Gregg Easterbrookilla, oli tähän loistava parannusehdotus. Sen sijaan, että presidentin valtakautta rajoitettaisiin, ainoastaan peräkkäiset kaudet kiellettäisiin. Tällöin presidentti voisi keskittyä virkansa hoitamiseen koko kautensa ajan ja jos hän haluaisi virkaan uudestaan, niin hänen pitäisi pystyä tekemään päätöksiä, jotka olisivat positiivisia myös neljän vuoden päästä. En tiedä toimisiko vastaavanlainen systeemi Suomessa vaikkapa kansanedustajien osalta, mutta ainakin se toisi uutta jännitystä vaaleihin.
Oma näkemykseni työn tekemisestä on se, että minun vastuullani on toimia mahdollisimman hyvin työnkuvan mukaisesti ja tehdä sen määrittelemät asiat hyvin. Eli lauseessa 'minä olen opettaja' tärkeämpi sana on opettaja, joka määrittelee sen mitä tehdään. Minä voin vaikuttaa siihen kuinka minä toteutan määritellyt asiat, mutta minä en voi jättää niitä tekemättä, jos siltä tuntuu tai minua ei huvita. Tämä myös tarkoittaa sitä, että joku muu voi hoitaa saman tehtävän paremmin eikä se muuta tai heikennä minua. Minä siis toteutan opettajan työnkuvaa sen sijaan, että minä olisin opettaja.
Kaikessa sellaisessa työssä, jossa työntekijä joutuu henkilökohtaisesti näkyvään rooliin kuten politiikassa tai vaikkapa valmentamisessa, sekaantumisen mahdollisuus on suuri. On helppo miettiä, että vain minä voin hoitaa Suomen työttömyyden kuntoon tai nostaa Suomen maajoukkueen jalkapallon arvokisoihin. Jos omaa olemistaan kuitenkin määrittelee hyvin kapeasti ja vain muutaman asian kautta, niin epäonnistumiset voivat antaa itsetunnolle koviakin kolhuja.
Minä-lähtöinen ajattelumalli voi myös rajoittaa onnistumista työtehtävässä, kun päätyy miettimään ratkaisuja, joita itse tekisi sen sijaan, että miettisi miten mahdolliset ongelmat voisi ratkaista työn kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.
Tätä kirjoittaessani aloin sitten miettimään, että mikä on työttömän 'työnkuva'. Tuossa wikipedia-artikkelissa mainittu perinteinen (ansiotyön puute) määritelmä tuntuu jotenkin kauhean rajoittavalta. Toteutanko työttömyyttä parhaiten, kun en ole työssä? Tarkoittaako tämä sitä, että minun ei tule hakea töihin, jotta toteuttaisin työttömyyttä parhaiten? Tämä lienee vaikeasti määriteltävä asia, joten helpompaa lienee päästä eroon työttömyydestä. Siitä lisää seuraavassa jutussa... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti