perjantai 16. joulukuuta 2016

Työttömyyden ratkaisu numeroina

Jo jonkin aikaa olen leikitellyt ajatuksella työttömyyden poistamisesta lyhentämällä viikottaista työaikaa. Jotta asia vähän kehittyisi, niin ajattelin tehdä hiukan laskemista siitä mitä tapahtuisi, jos näin kävisi. Tilastotiedot on otettu Tilastokeskuksen sivuilta. Asian yksinkertaistamiseksi olen määritellyt työviikon työtuntien määräksi 37,5 tuntia.

Suomessa oli vuonna 2015 työllisiä 2 437 000 ja työttömiä keskimäärin 252 000 henkeä eli kokonaistyöväestöstä työttömiä oli hiukan vajaa 10%. Samana vuonna tehtyjä työtunteja oli yhteensä 3.9 miljardia tuntia. Vuosityöaika per työntekijä oli 1620 tuntia. Jos tämä tuntimäärä jaetaan viikkotunneilla (37,5), niin työviikkojen määräksi saadaan 43,2 viikkoa. Eli keskivertona suomalainen työntekijä on vuodessa vajaat 9 viikkoa lomalla tai vapaalla.

Perusajatus omassa ideassani työttömyyden poistamisesta on muuttaa työajan määrittelyä. Sen sijaan, että meillä on kiinteä ja vakioitu työaika, jonka muuttaminen on ihan helvetin vaikea homma ammattiliittojen ja puolueiden takia, niin unohdetaan konservatiivisuus ja jaetaan työaika kaikkien tekijöiden määrällä ja määritellään työaika sen perusteella. Opetetaan yritykset ja valtion ja kuntien hallinto joustavalle työajan määrittelemiselle siten, että jokaiselle riittää töitä.

Nykyisellä työmäärällä, jos viikottainen työaika pudotettaisiin 30 tuntiin, nyt työssä olevat henkilöt tekisivät vuodessa 1296 tuntia töitä ja puuttuva määrä pitäisi korvata palkkaamalla uusia työntekijöitä. Koska työaika laskisi 20 %, niin uutta työväkeä pitäisi saada saman verran tilalle. Mutta koska meillä on työttömiä vain 9,4 % työvoimasta, niin siirtyisimme huonosta työtilanteesta välittömästi työvoiman puutteeseen eli 20 %:n pudotus lienee alkuun liian suuri.

Miksi työ sitten kannattaisi jakaa tasan kaikkien kesken? Valtio maksaa kaikkien työttömänä olevien työttömyyspäivärahasta aina perusosan, joka vuonna 2015 oli keskimäärin 705 euroa kuussa. Nyt jos puolet työttömistä siirtyisi työnjaon perusteella työelämään, niin valtio säästäisi välittömästi vähän reilun miljardin (1 057 500 000 euroa, jos 125 000 työtöntä siirtyy töihin). Tämän voisi vaikkapa käyttää koulutuksen ylläpitämiseen.

Suuri älämölö nousisi tietysti siitä, että työajan lyhentäminen edellyttäisi palkkojen laskua vastaavassa suhteessa. Monelle ensimmäisenä ajatuksena varmasti tulisi mieleen, että minulta viedään rahaa, mutta tilalle tulevan vapaa-ajan luulisi sitä kompensoivan, kunhan verenpaine ennättäisi hetken laskea.

Osa työnantajista varmasti näkisi tässä kultaisen tilaisuuden pienentää henkilöstökuluja ja pyrkisi teettämään samat työt vanhalla työntekijämäärällä, mikäli työntekijät tähän vain suostuisivat. Helpoin tapa varmistaa uusien työaikojen kurissa pysyminen, olisi lisätä työaikalakiin ylityölle hintakerroin, joka takaisi sen, että työnantajan on halvempaa palkata uusi työntekijä sen sijaan, että hän vain teetättäisi vanhoilla työntekijöillä enemmän töitä.

Muutos uuteen työaikaan ei tapahtuisi helposti ja hetkessä, mutta kyseessä on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen asia. Ei yksikään kauppa kaatunut, kun kauppojen aukioloajat vapautuivat ja kaupat joutuivat hankkimaan uusia työntekijöitä muuttuneeseen tilanteeseen. Jos firman toiminta on niin tiukasti kiinni nykyisessä työajassa, että se ei pysty sopeutumaan uuteen tilanteeseen, niin se on jo valmiiksi niin jumissa, että on syytäkin mennä nurin.

Ja jos joku ajattelee omasta roolistaan työpaikallaan, että sitä on mahdoton korvata, jos hänen työaikansa muuttuu, niin suosittelen tekemään seuraavan korvaamattomuustestin. Ota vesilasi ja laita siihen reilusti vettä. Sen jälkeen upota etusormesi veteen ensimmäistä niveltä myöten, pidä sitä hetki vedessä ja ota se sitten pois. Jos veteen jäi kuoppa, niin olet korvaamaton. Muuten kannattaa hiukan väljentää sitä vannetta pään ympärillä.

torstai 15. joulukuuta 2016

Onnistunut pelitarina

Sain Witcher 3:n (W3) päätarinan loppuun pari tuntia sitten. Tarinan loppu oli joiltain osin sellainen kuin toivoin, joiltain osin ei ja osittain myös hieman yllättävä. Positiivista siinä kuitenkin oli se, että pitkästä aikaa pelin tarinan loppuminen sai aikaan tunteen, että jotain oli tapahtunut. Aika harvoin peleissä on tullut samanlainen olo kuin nyt tuli. Sen sijaan kirjojen parissa vastaava ilmiö on tapahtunut useamminkin.

Antiikin kreikkalaisilla oli useampiakin termejä tälle. Yleisin lienee katarsis, toinen tähän ehkä paremmin sopiva on kairosis, mutta molemmilla voi omalla tavallaan kuvata tunnetta, että päätöksilläsi on ollut jotain merkitystä ja ne ovat johtaneet johonkin lopputulokseen. Tai että seuraamasi tarina on ollut vaikuttava ja saanut elämään mukanaan ja sitä kautta myös kokemaan tunteita sen päättymisen myötä.

Vielä pari päivää sitten ajatuksenani oli jatkaa pelimaailman tutkimista sen jälkeen, kun olen saanut päätarinan loppuun. Nyt kuitenkin lopetuksessa oli sen verran vahva päättymisen tunne, että pitää varmaan pitää joulun aika taukoa ja katsoa sitten pystyykö jatkamaan. Siinä mielessä onnistunut peli, mutta pelimaailmasta ja sen tarinoista jäi paljon kokematta ja pieni palo olisi kokea myös ne.

Vaikka pelaajalla oikeasti ei W3:ssakaan ole suuria mahdollisuuksia vaikuttaa tarinaan, niin peli kuitenkin onnistuu uskottelemaan hyvin, että tekemisilläsi on merkitystä. Tämä lienee ehkä se tärkein elementti pelin tarinan kannalta. Ilman sitä pelaaja ei pääse sisälle tarinaan samalla tavalla ja jos haluat pelkästään kertoa hyvää tarinaa, niin kirjoita kirja tai ohjaa elokuva.

W3, samoin kuin Falloutit ja Elder Scrollit, onnistuvat siinä, että pelaajan luoma tarina koostuu pienistä tarinapalojen joukosta, joissa suurimmassa osassa pelaajalla on mahdollisuus tehdä valintoja. Kokonaisuuden ei tarvitse olla yksi valtava putki, jossa on muutama sivuhaara. Sen sijaan, kun se koostuu pienemmistä paloista, niin pelaaja saa illuusion siitä, että hänellä on tarinaan isompi vaikutus kuin todellisuudessa on.

Hyvä tarina luo tätä kautta illuusion siitä, että pelaajan tekemisillä on oikeasti merkitystä ympäröivään maailmaan. Tässä W3 pääosin onnistuu. En tiedä onko osasyynä avoin maailma, jossa pelaaja voi vapaahkosti päättää etenemisensä suunnan, mutta en yhtään ihmettele, että peli on saanut läjän palkintoja. Skyrimin ohella se on yksi parhaista peleistä, mitä olen viimeiseen vuosikymmeneen pelannut. Suosittelen.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Avoimeen pelimaailmaan soveltuva tarina

Ostin vihdoin ja viimein Witcher 3:n Steamin kiitospäiväalesta. Nyt parin viikon pelaamisen jälkeen voin todeta, että peli on hyvä ja monin puolin erinomainen, mutta jatkaa perinteistä päätarinan ja avoimen maailman ristiriitaa. Peliin on tehty iso ja mielenkiintoisen oloinen maailma, mutta päätarina kiirehtii pelaajaa taas eteenpäin. Vaikka se keinotekoisesti luotu kiire voikin ehkä tuoda jännitystä peliin, niin ei se tee peliä paremmaksi.

Nykypäivän tarinankerrontaan on jostain pesiytynyt tämä ilmiö, joka sotkee pelaamisesta, lukemisesta tai katsomisesta tulevaa nautintoa. Oli kyseessä pommin pysäyttäminen, pakeneminen ansasta/vankilasta tai ottelun voittaminen, niin kaikki tapahtuu aina viime hetkillä. Kokijan jännitystä nostetaan keinotekoisesti tuomalla mielivaltainen aikaraja, jota vastaan kilpaillaan. Sopii joihinkin tilanteisiin, mutta ei läheskään kaikkiin. Jostain syystä peleissä tämä on yleinen tapa rakentaa tarinaa.

Pohdinnat tästä ristiriidasta eivät nostaneet esille yhtään uutta asiaa, mutta sitten rupesin miettimään, että millainen olisi hyvä tarina peliin, jossa on avoin maailma. Montakin ideaa tuli mieleen, mutta yritin keksiä jo olemassaolevan, useimmille tutun tarinan, jonka voisi tehdä peliksi. Samalla yritin säilyttää ajatuksen siitä, että hyvässä tarinassa pelaaja itse luo tarinaa eikä ole koko aikaa pelintekijöiden tarinajunassa matkustajana.

Pienen miettimisen jälkeen päähän pulpahti useimmille melko tuttu sankari, jonka seikkailuista saisi tehtyä erinomaisen avoimen maailman peli. Kyseinen sankari on Robin Hood ja tältä pohjalta olikin tehty jo peli, joka ainakin kuvauksen perusteella vaikutti samansuuntaiselta kuin mitä itse kuvittelin. Robin Hoodin tarinassa on tietyt elementit, joita itse pidän hyvänä lähtökohtana avoimen maailman tarinalle.

Ensimmäinen elementti on staattinen maailma, jossa on tietty perusjännite Robin Hoodin ja Nottinghamin sheriffin ja tämän kautta prinssi Juhanan välillä. Ei ole olemassa yhtä valtavaa salajuonta tai uhkaa maailmalle, joka sankarin pitää estää vaan yksinkertainen tarve pysyä hengissä ja parantaa omaa ja muiden tilannetta.

Toinen elementti on monipuolinen ympäristö, jonka varaan voi rakentaa monenlaisia toimia pelaajalle. Tulonsiirto varakkailta köyhille voidaan tehdä monella tavalla, uusien kavereiden värvääminen, sheriffin toimien sabotoiminen jne. Paikallisten auttaminen tapahtuu sen takia, että se on oleellinen osa sankarin toimintaa eikä vain satunnainen sivutehtävä lisäkokemuksen kerääminen päätehtävän vaatimusten mukaan. Maailma on toimiva kokonaisuus ja sankari sen osanen.

Kolmas elementti on sitten se tarinan tuttuus. Vaikka täysin uusiin maailmoihin ja uusiin sankareihin on mielenkiintoista tutustua, niin on paljon helpompaa päästä sisälle peliin, jossa alkutilanne on jo ennestään tuttu.

Nyt peleissä pelaaja useimmiten pelaa hahmoa, jolla on menossa suuri ja mahtava maailmanpelastus tai ainakin vastaavaa tasoa oleva tehtävä. Joskus olisi kuitenkin kiva pelata hahmoa, jossa on potentiaalia sankariksi, mutta se tulisi ennemminkin pelaajan tekemisten kautta kuin ennalta määritellyn kohtalon takia. Ihan arjen sankariksi en viitsisi ryhtyä, mutta tulonsiirtoa rikkailta köyhille voisin mieluusti kokeilla.

torstai 1. joulukuuta 2016

Helppo elämä

Filosofiassa on jo tuhansien vuosien ajan yritetty määritellä sitä kuinka pitäisi elää. Tämä määrittely on tehty usein käyttäen lähtökohtana elämän tarkoitusta ja siihen törmää nykypäivänä ihan arkielämässäkin. Omalta osaltani tämä tulee useimmiten esille työttömän arjessa, johon viimeisimpänä kansallisena mallina on esitetty uutta ns. aktiivisuusmallia. Vaikka itselläni on tähän montakin mielipidettä, niin sivutaan se ja pohditaan asiaa filosofisesti.

Erilaiset elämänfilosofiamallit keskittyvät tosiaan siihen miten ihmisen tulisi elää. Antiikin kreikkalaisilta meille tuttuja termejä ovat stoalaisuus ja hedonismi, mutta paljon tuoreempiakin malleja on olemassa. Tämän pohjalta aloin sitten miettimään millainen on oma elämänfilosofiani. Etiikassa usein mietitään kysymystä 'millainen elämä on hyvää' ja lähdin liikkeelle tältä pohjalta. Lisämäärityksenä käytin ajatusta, että jokaisella meistä on jonkinlaisia haluja ja tavoitteita ja hyvä elämä tulee omalta osaltaan niiden toteuttamisesta.

Tyypillinen asia, jota hyvässä elämässä perinteisen suomalaisen mallin mukaan tavoitellaan, on työ ja siinä onnistuminen. Työtä voi tehdä ansaitakseen mahdollisimman paljon rahaa, saadakseen vaikutusvaltaa tai arvostusta, edetäkseen urallaan jne. Tai kuten hyvä ystäväni Jauhis joskus määritteli: 'työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä'. Itse koen tämän asian melko monitahoisena ja hankalana määritellä yksiselkoisesti.

En ole suuremmin kiinnostunut varallisuudesta muuten kuin omien harrastusteni ja elämiseni ylläpitävänä tekijänä. Minulla ei ole mitään tarvetta kerätä rahaa pankkitilille jonkinlaisena mittarina onnistuneesta elämisestä. En myöskään ole kiinnostunut valta-asemista tai titteleistä ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä. Enkä koe työtä määrittelevänä tekijänä, kun mietin olenko onnistunut elämässäni tai elänkö hyvin. Ja koska minulla ei ole tarvetta osoittaa omaa osaamistani, niin en myöskään koe tarvetta perustaa yritystä tai aloittaa poliittista uraa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin aktiivisesti työntekoa vastaan ja loisisin yhteiskunnan tuella. Tähän asti tekemissäni töissä olen aina ollut hyvä työntekijä ja tehnyt työni selvästi keskivertovaatimuksia paremmin. Uskon myös, että pystyisin hoitamaan suurimman osan Suomessa tehtävistä työtehtävistä paremmin kuin sen nykyinen tekijä. Tämä ei kuitenkaan mielestäni anna minulle oikeutta syrjäyttää jotakuta muuta hänen työstään vain sen takia, että olen omasta mielestäni parempi.

Haluan kehittää itseäni edelleen oppimalla uusia asioita, mutta en halua tehdä tätä ns. urakehityksen kannalta vaan omaksi ilokseni. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joudun opettelemaan uusia asioita uudessa työssä ja koen tämän itse asiassa työssä positiiviseksi asiaksi. Mutta en halua ryhtyä opettelemaan jotain vain sen takia, että sen avulla mahdollisesti saisin tulevaisuudessa töitä.

Myöskin ajattelumalli siitä, että minun pitäisi kilpailla työpaikasta, tuntuu omituiselta. Loogisimmalta tuntuu se, että työnantaja valitsee parhaan työntekijän hänellä vapaana olevaan työpaikkaan, ja jos minä en ole se, joka valitaan, niin minulla ei ole mitään syytä olla asiasta pahoillaan. Kilpailemisen sijaan haluan vain esittää itseni työnantajalle sellaisena kuin olen ja jos se ei riitä, niin se ei sitten riitä. Eli jos minut valitaan työhön, niin haluan, että minut valitaan sellaisena kuin olen.

Omassa ajattelumallissani on joitakin piirteitä myös altruismista, mutta en koe itseäni hyväntekijäksi vaikka pidänkin opettamisesta ja valmentamisesta. En halua olla opettaja siksi, että haluaisin auttaa muita oppimaan vaan siksi, että nautin opettamisesta itsestään.

Tärkeimpänä osana omaa ajatusmalliani kuitenkin pidän suvaitsevaisuutta. Se, miten minä toimin ja mitä minä teen, on osa minua. Tämä ei tarkoita, että muiden pitää toimia samalla tavalla. Minulla ei ole mitään oikeutta kertoa toisille mitä näiden tulisi tehdä tai kuinka elää. Jokaisella meistä on lain puitteissa vapaus olla ja elää kuten me haluamme.

Uskonkin, että ei ole olemassa yhtä kaikkivoipaa filosofiaa, joka onnistuneesti määrittelisi sen kuinka kunkin tulisi elää elämänsä. Sen sijaan meillä on erilaisia ihmisiä, jotka tekevät erilaisia asioita ja oikeastaan ainoa asia, jota vaaditaan kaikilta, on kunnioitus toisia kohtaan. Muuten minun puolestani kukin on vapaa tekemään niitä asioita, joista eniten pitää ja nauttimaan elämästään kuten haluaa. En tiedä onko se sitten helppoa elämää vai ei, mutta se on toivottavasti jokaisen itsensä päätettävissä.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Hyvä kirja, osa 2

Kirjan käyttötarkoitus varmasti määrittelee paljolti sen minkälainen on hyvä kirja, mutta pysytään edelleen viihteellisessä kirjallisuudessa eli romaaneissa aihepiiristä riippumatta.

Viimeisen reilun viikon aikana olen lueskellut David Weberin Honor Harrington-sarjaa uudestaan Valitut Palat-ajatuksella ja pyrkinyt lukemaan vain päähenkilön tapahtumiin keskittyvät kappaleet. Tällä tavalla lukiessa olen yrittänyt seurata tarinaa vain yhdestä näkökulmasta ja keskittyä sen muutoksiin.

Weber on melko tyypillinen amerikkalaiskirjailija paatosmielessä. Hyvät ovat hyviä, pahat pahoja ja joka puolella on juonittelua ja selkäänpuukottamista. Jos tämä ei häiritse niin tarina säilyy melko mielenkiintoisena kohtuullisen pitkään, kunnes päästään siihen tekijään, joka mielestäni pilaa sarjan ja johon kirjailija ei saisi syyllistyä eli selittämiseen.

Kirjoista nauttiminen perustuu mielestäni pitkälti lukijan oman mielikuvituksen varaan ja siihen vapauteen, joka lukijalla on hänen hahmottaessaan tapahtumia ja henkilöitä. Siinä vaiheessa, kun kirjailija alkaa selittämään asioita liian yksityiskohtaisesti ja pyrkii tuomaan jokaisella yksityiskohdalle merkityksen, lukija muuttuu tarinan kuvittelijasta pelkäksi seuraajaksi. Itselläni tässä kohden häviää kirjan lukemisesta iso osa nautintoa.

Parhaita esimerkkejä liiasta selityksestä Weberin kohdalla ovat keskustelut, joissa yhden lauseen jälkeen saattaa olla toista sivua selitystä kyseisestä lauseesta ennen kuin siirrytään seuraavaan lauseeseen. Yritä siinä sitten luoda selkeää kuvaa meneillään olevasta keskustelusta, kun kirjailija alkaa kuvailemaan ympärillä olevaa poliittista systeemiä sivutolkulla joka lauseen jälkeen.

Toinen vastaavanlainen selittäjä oli Robert Jordan viimeisissä kirjoittamissaan Wheel of Time-kirjoissaan. Sen sijaan, että tarina olisi edennyt, sivuja kului hahmojen ja heidän vaatteidensa kuvailemiseen.

Kirjan lukemisessa itselleni iso osa nautintoa on ollut vapaus kuvitella ympäristö itse eikä lukea esimerkiksi yksityiskohtaista kuvausta synkän kujan pohjoisseinällä olevan ikkunan verhoista. Tämä lienee usein myös ollut syynä siihen miksi kirjoista tehdyt elokuvat eivät ole tuntuneet 'oikeanlaisilta'. Jokaisella meillä on oma näkemys siitä miltä asiat näyttävät ja jos kirjailija syyllistyy liialliseen selittämiseen, niin hän aliarvioi lukijaa ja tämän mielikuvitusta.

Hyvä kirja on tarinan kertomista ja selitystä tarvitaan vain niissä tapauksissa, joissa kyseinen asia on tarinalle keskeinen. Muuten kannattaa luottaa lukijaan ja antaa hänen kehittää omat selityksensä.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Hyvä kirja

Kirjoja arvostellaan ja määritellään monella tavalla, mutta olen yrittänyt miettiä sellaista systeemiä, joka kertoisi paremmin siitä millainen kirja olisi. Taka-ajatuksena tässä on se, että saisin itse jostain paremmin suositteluja niistä kirjoista, jotka todennäköisesti olisivat minun mielestäni hyviä.

Useimmissa kirjakaupoissa ja kirjasaiteilla (esim. Goodreads) kirjat arvostellaan 1-5 tähdellä ja jo tähtien määrä riippuu pitkälti siitä mistä lukija tulee. Jos itse pidän kirjaa luettavana ja ihan hyvänä, niin kolme tähteä riittää, mutta keskivertoarvostelija jenkeistä antaa kirjalle neljä tähteä. Jos Amazonissa lukijoiden antamien arvostelujen keskiarvo painuu alle neljän tähden, niin kirja ei välttämättä ole enää kovin kummoinen.

Millainen kirja on sitten hyvä? Katselin tuossa omaa kirjahyllyäni, jossa on varovasti arvioiden reilut 700 kirjaa ja tarkastin myös Kindleni, josta löytyi 347 kirjaa, joten uskon, että osaan jo vastata omalta osaltani tähän kysymykseen. Eli asiaan.

Kirjat luokitellaan usein aihepiirin mukaan dekkareiksi, rakkausromaaneiksi, sotakirjoiksi jne., mutta ns. spekulatiivisen fiktion kirjat eli scifi- ja fantasiakirjat luokitellaan yleensä vain näihin luokkiin. Omista kirjoistani suurin osa kuuluu spekulatiiviseen fiktioon, mutta sieltä löytyy dekkareita, mysteereitä, seikkailutarinoita, sotakirjoja, rakkausromaaneita jne. Ainoa ero esimerkiksi Peter F. Hamiltonin Greg Mandel-dekkareiden ja Sue Graftonin Aakkos-sarjan välillä on se, että Hamiltonin kirjat ovat täysin kuvitteellisessa maailmassa. Kummatkin sarjat ovat selkeästi dekkareita, mutta löytynevät kirjakaupoista ja kirjastoista ihan eri paikoista. Eli kirjojen luokittelu tiettyyn tyyliin ei vaikuta ainakaan itselläni siihen onko kyseessä hyvä kirja vai ei.

Yksi luokittelu minkä itse toivoisin tulevan jokaiseen kirjaan on ns. kertojien/näkökulmien lukumäärä. Itse huomaan pitäväni huomattavasti enemmän kirjoista, joissa keskitytään yhteen hahmoon ja hänen näkökulmaansa. Jos karkeasti yleistää, niin yksittäiseen hahmoon keskittyvissä kirjoissa ollaan enemmän kiinnostuneita tästä hahmosta ja hänen tapahtumistaan kuin ns. kokonaiskuvasta.

Hyvänä esimerkkinä yksittäinen hahmo vs. kokonaiskuva-asetelmasta käy David Weberin Honor Harrington-sarja. Sarjan alussa tarina keskittyy yhteen hahmoon ja hänen ympärillään tapahtuviin asioihin, mutta sarjan edetessä tarinaa kerrotaan yhä useammasta näkökulmasta. Näkökulmat vielä valikoituvat eri puolille kirjan maailmassa tapahtuvassa konfliktissa ja itse menetin kiinnostukseni täysin sarjaan jossain kuudennen ja kymmenennen osan välillä.

Fantasialle tyypilliset massiiviset eeppokset kerrotaan useiden eri hahmojen näkökulmista (esim. Ajan Pyörä, Malazan, Game of Thrones). Toisaalta tällä tavalla kirjoihin saadaan huomattavan paljon syvyyttä ja yksityiskohtia, mutta samalla tarina muuttuu hankalammin seurattavaksi. Ja aina osa hahmoista on luokkaa evvk ja pikkuhiljaa alkaa toivomaan, että tästäkin kirjasarjasta olisi olemassa Valittujen Palojen versio.

Samaan aikaan on kuitenkin useampia erinomaisia sarjoja, joita voidaan kutsua eeppisiksi, mutta jotka etenevät vain yhden tai korkeintaan muutaman hahmon näkökulmasta katsottuna. Parhaina esimerkkeinä tällaisista esille voidaan nostaa Dresden Files ja Vorkosigan-sarja. Molemmissa on loistava ja laaja maailma, jonka esittelemiseen ei ole tarvittu kymmeniä hahmoja vaan kaikki on pystytty luomaan helposti yhden hahmon kautta tarinan edetessä.

Toinen asia, jonka olen huomannut itselleni tärkeäksi, on hahmon kehittyminen. Lieneekö opettaja- vai roolipelitausta, mutta minulle tarina on tyypillisesti uskottavampi, jos hahmo tajuaa asioita ja muuttaa toimintatapojaan ainakin hieman tajuamiensa asioiden kautta. Kehittyminen voi tapahtua nuoremmalla iällä (esim. Drew Hayesin Super Powereds-sarja) tai sitten jo hieman vanhempanakin (Elizabet Moonin Serrano-sarja), mutta jotain kehittymistä pitää tapahtua, kuten Frodolle Sormusten Herrassa.

Nämä kaksi asiaa ovat itselleni selkeästi ne tärkeimmät. Syystä taikka toisesta pidän, jos kirjailija luo oman maailmansa tai virittelee jo olemassaolevaa reilummin, koska pidän uusista ja erikoisista ideoista, mutta nykymaailmakin käy hyvän tarinan ja mielenkiintoisten henkilöiden yhteydessä. Myös hyvä oman alansa tuntemus (esim. Dick Francis ja hevosmaailma) oikein käsiteltynä tekee kirjojen maailmasta kiintoisamman ja toimivamman.

Yksi tapa päästä näistä asioista selville on lukea kirjan takakansi, sen esittely nettikaupassa tai arvostelu. Aina nämä eivät kuitenkaan kerro ihan kaikkea ja kaiken huipuksi olen törmännyt kirjaan, jossa sen takakannessa kerrottiin yhdessä lauseessa mitä kirjan loppupuolella tapahtuu. Joskus kirjan kansi voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja nykyään välttelen urbaanin fantasian kirjoja, joissa kannen kuvassa on miehen/naisen vartalo pään kanssa tai ilman vähissä vaatteissa. Näitä kai voisi kuvailla nykypäivän Hertta-sarjaksi tai Harlekiini-kirjoiksi.

Luotettavin tapa on löytää kaveripiiristä kavereita, jotka lukevat paljon ja osaavat suositella sinulle sopivia kirjoja. Aina osumia ei tule kohdalle, mutta kun oppii tuntemaan toisen lukutottumukset, niin samalla saa hyvän kuvan siitä miten luotettava tämän henkilön arvostelu on. Eli itse pidän tarinoista, jotka keskittyvät enemmän henkilöihin ja heidän tapahtumiin, joiden seurauksena joku toivottavasti oppii jotain. Jos haluat suosituksia, niin niitähän riittää... :)

tiistai 11. lokakuuta 2016

Yhteiskuntakelvottomuus

Filosofian opinnoissa törmäsin poliittis-moraaliseen ajattelumalliin, joka ainakin itselleni tuntui mielekkäältä ja toteuttamisen arvoiselta. Kyseinen teoria on kontraktarianismi ja sen perusideana on, että itsekäskin ihminen haluaa olla yhteiskunnan jäsen, koska yhteiskunnan avulla hän voi saavuttaa paljon enemmän kuin yksin. Terveydenhuolto, koulutus, pankkijärjestelmä jne. eli käytännössä koko nykyinen sivistys on vaatinut yhteisöllistä toimintaa, joten siltä osin teoria on varmasti oikeassa.

Tärkeä pointti teoriassa mielestäni oli se, että jos joku ei suostu noudattamaan yhteiskunnan yhteisesti sopimia sääntöjä, hänet suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Moni varmasti rinnastaa helposti vankilan tällaiseksi ratkaisuksi, mutta mielestäni näin ei ole. Vankilassa yhteiskunta huolehtii edelleen vangin peruselintarpeista ja sitä kautta vanki on edelleen yhteiskunnan jäsen. Entä jos näin ei olisi?

Keskiajalla käytettiin vankiloiden sijasta rangastussiirtoloita, joista kuuluisin lienee Australia. Kun Australia oli vielä osa Brittiläistä imperiumia, niin vankeja laivattiin sinne ajatuksena mahdollinen jatko tuomion jälkeen uudisasukkaana. Mutta tälläkin tavalla vangit edelleen olivat osa yhteiskuntaa. Vankila vain muuttui pakkotyöpaikaksi jossain muualla kuin siellä missä rikoksentekijä oli rikoksensa tehnyt.

Kontraktarianismissa on paljon osia, jotka ovat kiistanalaisia eikä sitä pidetä järkevänä mallina, mutta tuota yksilön yhteisön ulkopuolelle sulkemista ei pohdita filosofisissa artikkeleissa (ainakaan löytämissäni) ollenkaan. Yhteisön ulkopuolelle sulkemisella tarkoitan sitä tilannetta, jossa kyseinen yksilö viedään vaikkapa autiosaarelle lapion ja kirveen kanssa ja sanotaan, että elätä itsesi ja rakenna tänne oma yhteisösi, kun et halunnut olla meidän yhteiskuntamme jäsen. Ääritapauksessa yksilö suljetaan kokonaan yhteisön ulkopuolelle, mutta jos kohtelua halutaan jonkin verran lieventää, niin saarelle voitaisiin viedä vaikkapa kerran viikossa ruokaa. Mutta kaikki muu olisi kyseisen henkilön itsensä tehtävä.

Tässä vaiheessa humaanit ja eettiset ihmiset älähtävät ja nostavat metelin siitä, että ei toisia saa kohdella noin ja saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta jätetään se väliin toistaiseksi. Sen sijaan itseäni kiinnostaa paljon enemmän kysymys, että mikä tekee yksilöstä yhteiskuntakelvottoman ja sitä kautta yhteisön ulkopuolelle sulkemisen ansaitsevan?

Omien pohtimisieni jälkeen päädyin siihen määritelmään, että henkilö joka tietoisesti ja toistuvasti rikkoo yhteiskunnan sääntöjä on yhteiskuntakelvoton. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi huolehtia tällaisesta henkilöstä, jos hän toiminnallaan osoittaa ettei hän ole kiinnostunut olemaan yhteiskunnan jäsen. Meillä on jopa termi (taparikollinen), joka kuvaa varsin hyvin henkilöä, joka sopisi tämän määritelmän puitteisiin.

Henkilö, joka ei tajua tietoisesti olevansa rikollinen kuuluu hoitolaitokseen ja hänestä täytyy huolehtia, mutta entäpä henkilö, joka kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja rikkoo sääntöjä sen takia. Tällainen henkilö on selvin mahdollinen esimerkki yksilöstä, joka pitäisi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, koska hän myös todennäköisesti on haluttomin muuttamaan toimintojaan jatkossakaan.

Ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai taloudellisesta asemasta riippumatta rikoksen sattuessa pitäisi miettiä onko rikoksen tekijä yhteiskuntakelvoton. Jos on, niin minun ratkaisuni olisi toimia kontraktarianismin mukaisesti ja sulkea ko. henkilö yhteiskunnan ulkopuolelle. Vankila toimisi ensikertalaisille opetuspaikkana, jossa selkeytettäisiin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja sopeutettaisiin yhteiskunnan jäseniksi, mutta tietyn pisteen jälkeen ei ole mitään syytä enää uskoa, että paranemista tapahtuisi.

Melko radikaalihan tämä ajatusmalli on ja sitä varmaankin pystyisi väärinkäyttämään melko rajustikin, mutta jos miettii sitä yhtä norjalaista kahjoa, joka on vastuussa kymmenien ihmisten kuolemasta, niin jokin autiosaari kuulostaisi paljon paremmalta ratkaisulta kuin vankila.