perjantai 29. tammikuuta 2016

Tieto ja sen yleistäminen

Eilen illalla aivot jäivät ylikierroksille ja uni ei meinannut tulla millään, joten sen sijaan ajatukset harhailivat asiasta toiseen ja sain ratkaistua yli vuoden itseäni harmittaneen filosofisen ongelman. Kyseinen ongelma tunnetaan Gettierin ongelmana (linkki englanninkieliseen wiki-artikkeliin, kun suomennoksessa ongelmaa on vapaasti muokattu ja muutettu), joka liittyy klassiseen tiedon määritelmään.

Klassisen tiedon määritelmän mukaisesti jokin minun tietämäni asia on tietoa vain, jos
1) se on totta,
2) minä uskon, että se on totta, ja
3) minulla on oikeutettu uskomus, että se on totta.

Gettier esitti tälle vastaväittämän seuraavassa muodossa.

Herrat Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työtä. Smithillä on vahva usko siitä, että Jones saa kyseisen työpaikan, koska firman johtaja on näin Smithille kertonut etukäteen. Smith on äskettäin laskenut kolikot Jonesin taskuista (epäilyttävää) ja todennut, että siellä on kymmenen kolikkoa. Eli Smith uskoo (kohta 2), että Jones saa työn, koska johtaja on näin hänelle kertonut, joten hänellä on sille oikeutettu uskomus (kohta 3). Smith tekeekin äskeisten tutkimustensa perusteella johtopäätöksen, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan.

Yllättäen työpaikan saakin kuitenkin Smith, joka huomaa, että hänelläkin on kymmenen kolikkoa taskussaan. Eli Smithin johtopäätös siitä, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan on tosi, mutta se ei määritelmän mukaisesti voi olla tietoa, koska Smith ei uskonut itse saavansa työpaikkaa. Tästä on nyt filosofiassa väitelty reilut viisikymmentä vuotta.

Ongelma tässä esimerkissä on mielestäni seuraava. Smith uskoo, että Jones saa työpaikan, koska hänellä on siihen oikeutettu uskomus, mutta tämä ei ole sama uskomus kuin se, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan. Jonesilla sattuu olemaan kymmenen kolikkoa taskussaan, mutta tämä määritelmä on yleisempi määritelmä kuin nimi Jones. Eli itse asiassa esimerkissä käsitellään kahta eri propositiota:
P1: Jones saa työpaikan ja
P2: mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan, saa työpaikan.

Proposition 2 ehdot voi täyttää useampikin henkilö, joten Smithin saama tieto koskee vain propositiota 1 ja siten propositiolle 2 ei ole klassisen tiedon mukaista tukea. Voidaan myös sanoa, että prosositioiden välillä vallitsee virheellinen analogia, mutta yleistäminen on ehkä ilmiönä selkeämpi. Asiaa selkeyttääkseni esitän oman esimerkkini käyttäen apuna Veikkausliigaa.

Viime kauden alussa tulevaa mestaria veikattaessa monilla asiantuntijoilla oli vahva usko siihen, että HJK voittaa mestaruuden. Tätä uskomusta voi pitää oikeutettuna uskomuksena, sillä HJK:lla oli liigan suurin budjetti, arvostettu valmentaja ja se oli voittanut mestaruuden kuudella edellisellä kaudella. Tästä voisi siis vetää johtopäätöksen samalla tavalla kuin Gettier, että Suomen mestaruuden voittaa joukkue, jonka lyhennys päättyy kirjaimeen K. Mestaruuden voitti SJK, mikä täyttää johtopäätöksemme, mutta ei ennakkoarveluja eli olemme samassa tilanteessa kuin alkuperäisessä esimerkissä tekemällä yleistyksen alkuperäisistä uskomuksista.

Samanlaista yleistämistä näkee, kun puhutaan maahanmuutosta, veroista, työttömyydestä tai vaikkapa sairaanhoidosta. On helpompi yleistää asioita kuin oikeasti pohtia tapausta yksityiskohtaisesti. Viime vuosina mediassa tämä ilmiö on lisääntynyt klikkihuorauksen muodossa eli uutisotsikot muokataan mahdollisimman räikeiksi yleistämällä niitä tai politiikassa leimaamalla kaikki tietyn yhteisön ihmiset samanlaisiksi.

Jotakin hienoa ja filosofista voisi yrittää sanoa tähän loppuun, mutta en keksi mitään järkevää, joten käännän aivoista vaihteen taas vapaalle. Ulkona sataa lunta, joten se on hyvä tai huono asia, mutta kyllä mielestäni Suomen talveen lumi kuuluu. Oli se sitten yleistys tai ei.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Fallout 4 vs. Far Cry 4

Ostin Far Cry 4:n (FC4) Steamin joulualesta ja sain pelin päätarinan pelattua läpi 42 tunnissa. Iso osa tästä tosin meni pelimaailman tutkimiseen ja muuhun häröilemiseen. Fallout 4:een (FO4) kului 148 tuntia, joista vielä osa tuli päätarinan loputtua. Pelit ovat pelattavuudeltaan melko lähellä toisiaan, joten siltä osin paremmuus lienee makuasia, mutta tykkäsin enemmän FC4:n maailmasta, kun kaikki ei ollut harmaan eri sävyjä. Pelien erot tulevat selvimmin esille tarinassa ja avoimen maailman luonteessa, joten tässä hiukan analyysiä niistä mahdollisimman vähillä spoilereilla.

FO4:n päätarinan pitäisi olla luonteeltaan enemmän pelaajaa koukuttava tai koskettava, mutta melko pian huomasin, että FC4:n päätarina oli kiinnostavampi. Osasyynä tähän pidän sitä, että FC4:ssa on panostettu selvästi enemmän päähahmojen luonteeseen ja värikkyyteen ja keskustelut ovat tämän takia mielenkiintoisempia. FC-sarjan hahmot ovat myös 'hieman' yliampuvia, mikä on selvästi muistiinpainuvampaa.

Molemmissa peleissä pelaajan rooli on olla eri faktioiden työkalu, vaikka pelaaja on kummassakin pelissä melko selkeästi pelimaailman vaarallisin yksilö ja sitä kautta omaa melko huomattavan määrän vaikutusvaltaa. FO4:ssa pelaaja pystyy jonkin verran vaikuttamaan suoraan maailmaan eri asutusten kautta uudelleenrakentamalla niitä, mutta kummassakin pelissä aito 'maailmanparannus' on sidottu päätehtävän taakse.

Menin sitten valitsemaan FC4:ssa sen kaikein huonoimman lopetuksen ja pelin loputtua oli vähän pettynyt fiilis, mutta katselin sitten netistä vaihtoehtoiset lopetukset ja tältä osin täytyy myöntää, että peli ylitti odotukset. Pelissä on jopa mahdollista mennä suoraan lopetukseen tekemällä mitä pelin yksi keskeisistä hahmoista käskee alussa eikä seuraamalla pelin antamaa ensimmäistä 'tehtävää' ja lähteä häröilemään. Ainoa pettymys lopetuksissa on se, että pelaajan alkuperäinen syy tulla Kyratiin (FC4:n tapahtumapaikka) ohitetaan osissa lopetuksista olankohautuksella ja yksikään lopetuksista ei tarjoa mahdollisuutta ryhtyä itsenäisesti 'maailmanparantajaksi'.

FO4:n tarinassa pelaaja on taas selkeästi työkalu ja joutuu tekemään faktion etukäteen suunnittelemat lopetukset riippumatta pelaajan mielihaluista. Yhdessä faktiossa pelaaja pääsee jopa melko määräävään asemaan, mutta peli anna mahdollisuutta päättää itse tekemisistään vaan pakkosyöttää jo valitun lopetuksen. Eli tältä osin FC4 on melko selvästi voittaja.

Avoimen maailman kohdalla tilanne taas kääntyy toisinpäin ja tämä selittää omalta osaltani peleihin käytetyn peliajan. FC4:ssa pelaaja avaa pelimaailmaa tutkittavaksi käymällä alueella olevassa radiotornissa, jonka jälkeen alueen kohteet näkyvät pelaajalle paremmin. Tämän jälkeen ohjelmassa on alueella olevien tukikohtien vapauttaminen, joka sitten avaa tukikohtiin muutaman tehtävän. Tämä toistuu alueelta toiselle eli maailma koostuu hyvin samanoloisista alueista ja jossain vaiheessa tämän oravanpyörän pyörittäminen käy tylsäksi.

FO4:ssa taas maailma koostuu lukuisista pienistä paikoista, joilla ei ole yleensä mitään linkkiä keskenään. Vaikka samantyyppisissä paikoissa tyypillisesti tapahtuu melko samanlaisia asioita, niin silti ne ovat keskenään selkeästi erilaisia. Lisäksi FO4:ssa iso osa pelaamista on pelimaailmaan tarinoihin tutustumista, sillä eri paikoissa on huomattavan paljon erilaista sisältöä. Nämä tarinat ovat itse asiassa pelin paras osa ja ilman päätarinaa peli olisi todennäköisesti parempi kokemus.

FO4 pääsee selvästi lähemmäksi oikeaa avoimen maailman tuntua ja on kokonaisuudessaan jonkin verran parempi peli, mutta molemmat ovat ihan onnistuneita jatko-osia. Nyt kun joku tekisi vielä pelin, jossa FC4:n tarinapanostus yhdistetään FO4:n yksittäisiin paikkoihin ja tarinoihin ja jätetään ns. päätarina kokonaan tekemättä ja annetaan pelaajalle oma vapaus päättää sitä mitä hän haluaa tehdä.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Suosikkikirjailijat: D

Klassikoiden puolelta löytyy kaksi suurta suosikkia nuoruusajoiltani. Sir Arthur Conan Doyle eli Sherlock Holmesin luoja ja Alexandre Dumas, joka kirjoitti kirjat Kolme muskettisoturia ja Monte-Criston kreivi. Sherlock Holmesista kirjoitin kouluaikaan myös tutkielman, mutta se lienee kadonnut jonnekin vinttiarkistoihin.

Stephen R. Donaldson tuli aluksi tutuksi melko kehnon suomennoksen kautta, joka kuitenkin koukutti riittävästi. Thomas Covenantin tarinat ovat selkeästi paljon velkaa Tolkienille ja enemmän omaperäisyyttä löytyy Mordant's Need-duologiasta ja Gap-sarjasta.

David Drake kirjoittaa sekä fantasiaa että scifiä ja itse olen tutustunut vain tuohon Isles-sarjaan, joka on melko perusfantasiaa roomalais-kreikkalaisilla vivahteilla. Drake on tunnetumpi militaryscifin puolelta Hammer's Slammers-sarjallaan ja fantasiapuolellakin on nähtävissä selvästi sotaisampi ote asioihin.

Dave Duncan on sitten ehkä Drakeakin tuotteliaampi kirjailija, joka kirjoittaa pääasiassa fantasiaa, mutta muutama scifi-kirjakin joukosta löytyy. Duncanin kirjoja voisi ehkä kuvailla viihteelliseksi fantasiaksi, koska ne ovat helppolukuisia ja etenevät yleensä rivakalla vauhdilla ilman suurempia suvantokohtia. The Great Game-trilogia on mielestäni Duncanin paras ja kerronnaltaan hieman pohtivampi, mutta kaikki lukemani kirjat eli suurin osa Duncanin tuotannosta, ovat olleet nautittavia.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Avoin maailma ja tarina pelissä

Fallout 4:sta takana 147 tuntia, päätarina pelattu ja maailma koluttu suurimmaksi osaksi ja jäljelle jäi sama fiilis kuin Skyrimissä: erinomainen peli, jonka tarinalle pitäisi pystyä sanomaan 'pidä tunkkisi'. Pari päivää tätä pohdiskelin ja päädyin siihen tulokseen, että vahva tarina ja seikkailulle avoin maailma on pari, jota on pirun hankala yhdistää onnistuneesti.

Tyypillisessä pelitarinassa pelaaja on se suuri sankari ja maailmanpelastaja ja ilman hänen tekemisiään kaikki menee päin helvettiä. Itse jäin Mass Effect 1:ssä niin pahasti tarinan vangiksi, että päädyin lopputaisteluun, kun hahmoni oli tasolla 29. Pelin maksimitaso on 50 ja lopputaistelu on ilmeisesti tehty hahmoille, jotka ovat lähempänä maksimitasoa ja minulle lopputaistelusta muodostui siten melkoinen kiirastuli. Toisella pelikerralla nutasin sitten joka nurkan matkan varrella ja olin maksimitasolla lopputaistelussa ja homma oli paljon helpompaa, mutta siinä sivussa tarina menetti aika paljon kiinnostavuudestaan.

Peli, joka yrittää tarjota sekä avointa maailmaa seikkailulle ja samalla mielenkiintoista tarinaa, asettaa pelaajaan hankalaan tilanteeseen. Pelaaja joutuu koko ajan valitsemaan tutkisiko sitä maailmaa vai seuraisiko tarinaa. Itse tyypillisesti nautin pelistä enemmän, jos saan poukkoilla sinne tänne tehtävien perässä. Skyrim vielä jossain määrin salli tämän, mutta Fallout 4:ssa tuli päätarinan loppupuolella tilanne, että minun puolestani kaikki sen osapuolet olisivat voineet häipyä paikalta ja jättää minut omaan rauhaani, mutta tarinan luonne ei tätä oikein sallinut.

Tätä pohtiessani tajusin myös miksi en suuremmin pitänyt Elder Scrolls Onlinen (ESO) tarinasta. Tyypillinen ESO-alue oli rakennettu siten, että siellä oli noin neljä tehtäväkeskusta ja pelin päätarina kulki näiden läpi tietyssä järjestyksessä. Pelaajan tekemisillä ei ollut vaikutusta pelin tarinaan ellei edennyt suunnitellussa järjestyksessä. Jos sattui kulkemaan alueen läpi jossain muussa järjestyksessä, joutui kuitenkin käymään paikat läpi uudemman kerran suunnitellussa järjestyksessä, jotta tarina eteni suunnitellusti.

Tämä suunniteltu eteneminen tekee pelien maailmoista mielestäni epäonnistuneita. Missään ei oikein tapahdu mitään ellei pelaaja tule paikalle ja maailma on koko ajan staattisessa tilassa ilman pelaajan tekemisiä. Ja tyypillisesti tarina vaatii pelaajalta jonkinlaisen päätöksen, jotta tiedetään mitä tapahtuu seuraavaksi.

Päädyin sitten karkeasti suunnittelemaan pelimaailmaa, jossa itse haluaisin seikkailla. Pelimaailmassa ei olisi yhtä jatkuvaa tarinaa, joka kuljettaisi pelaajaa paikasta toiseen. Eri paikkojen välillä voisi olla erilaisia linkkejä, mutta missään vaiheessa pelaajalle ei annettaisi sitä tunnetta, että seuraavaan paikkaan on pakko mennä. Skyrim ja Falloutit onnistuvat hyvin siinä, että niissä on eri paikoissa paljon pieniä tarinoita, jotka tekevät maailmasta elävän oloisen. Siksi pelaaminen pitäisi perustua näihin mahdollisimman paljon.

Jos maailmassa on isompia faktioita, joiden välillä on kiistoja, niin pelaajalle voidaan antaa mahdollisuus osallistua näihin kiistoihin, mutta niiden tulisi edetä ilman pelaajan vuorovaikutusta ajan kuluessa. Tai jos pelaaja palauttaa tunkin takaisin. Täten pelaaja voi itse valita haluaako hän osallistua maailman isoihin tapahtumiin tai pysyä vain tuntemattomana vaeltajana, joka luo omaa tarinaansa. Pelaajan omista toimista nouseva tarina yhdessä maailman pienten tarinoiden kanssa muodostaa paljon mieleenpainuvamman ja nautittavamman kokemuksen kuin valmiiksi purkitetun seikkailun perässä juokseminen.

Itse muistan Skyrimistä parhaiten yksittäisen tapahtuman, jossa minua ryöstämässä ollut maantierosvo lähti karkuun, kun paikalle tuli lohikäärme. Hahmoni oli tässä vaiheessa jo suhteellisen kova, joten lyhyehkön taistelun jälkeen lohikäärme makasi kuolleena maassa. Suureksi hämmästyksekseni maantierosvo totesi, että palataanpas takaisin hommiin ja tuli uudestaan vaatimaan rahaa minulta. Palkitsin muistaakseni sinnikkään yrityksen maksamalla tietullin. Täysin satunnainen kahdesta erillisestä tapahtumasta muodostunut kohtaaminen, joka jostain syystä jäi paremmin mieleen kuin pelin suunnitellut tarinat.

Yritin kovasti miettiä, että olisiko peliä, jossa tarina ja avoin maailma olisi saatu sovitettua hyvin yhteen, mutta en keksinyt ensimmäistäkään. Morpeista lähimmäksi pääsee ehkä LOTRO alkupuolen osuuksillaan, kun pelaaja seuraa Sormuksen saattuetta ja pyrkii auttamaan näitä tekemisillään. Mutta LOTROssakin peli hyytyy monin paikoin siihen, että hahmo pitää saada kokeneemmaksi, että se pärjää uusilla alueilla. Tai siis pelikokemusta pitää keinotekoisesti pidentää, että pelaajilla olisi syy maksaa tilausmaksua pidempään.

Avoin maailma ei mielestäni sovi yhteen eeppisen tarinan kertomisen kanssa, koska itse koen tarinan kokemisen ja maailman tutkimisen keskenään ristiriitaisina tavoitteina. Pelintekijöiden pitäisi pyrkiä luomaan peleihin maailma, jossa pelaajan ei tarvitse määrätä joka asiasta eikä myöskään kokea joka asiaa itse. Samalla tavalla kuin normaalielämässä, joka koostuu erillisistä kokemuksista jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

torstai 3. joulukuuta 2015

Suosikkikirjailijat: C

Viime osiosta unohtui yksi nuoruuden suursuosikkeja eli Edgar Rice Burroughs, Tarzanien isä, jonka tuotoksista pidin eniten Mars-sarjasta (Barsoom englanniksi). Sitten siihen oikeaan kirjaimeen.

Trudi Canavan on kirjoittanut toistaiseksi kolme fantasiatrilogiaa, joista Black Magician ja Traitor Spy sijoittuvat samaan maailmaan. Uusin sarja sijoittuu sitten uuteen omaansa maailmaan. Eli melko perinteistä fantasiaa, osa kirjojen ideoista maailmanluomisella ja osa tarinalla. Sujuvaa, joskin melko kevyttä luettavaa.

Orson Scott Card lienee monille tuttu parhaasta kirjastaan, Ender's Game, joka on myös minun kirjalistojen kärkipäässä. Cardilta olen lukenut pääosin sitten tuon kirjan jatko- ja rinnakkaisosia, joiden taso vaihtelee luettavasta hyvään. Alvin Maker-sarjaa yritin joskus aloittaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle.

Kristin Cashore on taas paljon vähemmän kirjoittanut kirjailija, jolta on tullut toistaiseksi vasta kolme kirjaa, jotka sijoittuvat kaikki samaan maailmaan. Ensimmäinen kirja, Graceling, on oikein hyvä ja esittelee uuden mielenkiintoisen idean erikoisvoimista fantasiamaailmassa. Toinen ei ihan pärjännyt ensimmäiselle ja kolmas odottaa vielä kahden eka osan kertauslukemista hitaahkon julkaisutahdin takia.

Ernest Cline nousi kuuluisuuteen ensimmäisellä kirjallaan Ready Player One, joka osuu parhaiten kohdalleen, jos on sattunut viettämään ainakin osan nuoruuttaan kultaisella 80-luvulla tai pitää tietokonepeleistä. Molempien osuessa kohdalle en voi kuin suositella tuota kirjaa. Toinen kirja sai sen verran laajalti heikkoa palautetta, että odottelen sen halpenemista ennen kuin hankin sen.

Glen Cook on sitten taas laajemman tuotannon omaava ja pidempään pitämäni kirjailija. Cookin tuotannosta itse olen lukenut kokonaan Black Company- ja P.I. Garrett-sarjat. Black Company ottaa mielenkiintoisen näkökulman fantasian perinteiseen hyvä/paha-asetteluun palkkasoturiarmeijan tapahtumien yhteydessä. Garrett taas onnistuu hyvin siirtämään ns. hard-boiled etsivägenren fantasiamaailmaan. Ko. genren perinteisiä tunnettuja nimiä ovat Raymond Chandler ja Dashiell Hammett, joten jos heistä tai Humphrey Bogart-leffoista pitää, niin suosittelen lukemaan myös Garretteja.

Klassikkojen puolelta täytyy vielä mainita Agatha Christie, joka lienee ollut yksi ensimmäisistä rikoskirjailijoista, joista kiinnostuin. Dekkarit löytyvät edelleenkin jossain määrin lukulistalta, joten yksi syyttävä sormi osoittaa tuohon suuntaan.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Työnhaun tuskaa

Olen ollut reilun vuoden työttömänä ja tänä aikana olen tehtaillut tasaiseen tahtiin työhakemuksia sellaisiin paikkoihin, joihin minulla on mielestäni ollut mahdollisuuksia ja edellytyksiä päästä töihin. Hakemuksia on kertynyt reilut parikymmentä ja rupesin sitten mietiskelemään kuinka hakemusprosessi kussakin on edennyt.

Isommilla yhteisöillä, kuten Tampereen kaupunki tai Tamk, on omat työkalunsa, jotka huolehtivat ilmoituksista hieman kylmähkösti, mutta ilmoitukset varmasti tulevat ajallaan. Pienemmillä kouluilla asia usein hoituu rehtorin tai apulaisrehtorin toimesta ja taso vaihtelee tällöin huimasti. Parhaimmillaan lähetettiin tilanneraportti, kun hakuaika oli päättynyt ja tietysti päätös, kun taas joistakin kouluista ei ole kuulunut yhtään mitään edes päätöksen muodossa.

Yllättävää kuitenkin on ollut se, että firmatasolla ollaan välistä hyvinkin pahasti tuuliajolla. Jokunen vuosi sitten hakiessani patentti-insinöörin hommia Nokian Renkailta, minut kutsuttiin työhaastatteluun. Työhaastattelussa ilmeni, että minun ja potentiaalisten esimiesten mielikuvat työstä eivät olleet ihan täysin kohdallaan, joten en suuria odotellut jälkikäteen. Kun pariin kuukauteen ei ollut asiasta mitään kuulunut, niin kyselin haastattelun järjestäneeltä ja siellä mukana olleelta henkilöstöosaston kontaktilta, että mikä on tilanne. Kun tähänkään ei mitään vastattu, niin tulin siihen tulokseen, että tuollaisessa firmassa en olisi halunnutkaan olla töissä.

M-Files haki tämän vuoden aikana kahdestikin kouluttajaa, johon hommaan kuvittelin omaavani hyvänkin kokemuksen. Ensimmäisellä kerralla tuli ilmoitus etten päässyt jatkoon runsaiden hakijoiden joukosta, mutta toinen haku umpeutui pari kuukautta sitten ja mitään ei ole kuulunut.

Jostain syystä Suomessa työttömyys usein koetaan leimautumisena huonommaksi kuin muut. Suomen Mielenterveysseuralla työttömyys kuuluu vaikeiden elämäntilanteiden joukkoon ja vaikka itse en sitä välttämättä tällaisena koe, niin olen huomannut, että huono työhakemuksista ilmoittelu aiheuttaa aina välistä ihan turhaa stressiä. Jollekin pitkäaikaistyöttömälle voi helposti kehittyä korkeakin kynnys tehdä työhakemuksia, kun niihin ei viitsitä edes vastata. Henkisesti samanlainen tilanne kuin nuorena diskossa, kun kävit hakemassa tyttöä tanssimaan eikä se lähtenyt vaan antoi huonon tekosyyn. Heti oli paljon vaikeampaa mennä seuraavan luokse... :)

Työnhakuprosessissa myös työnhakija on asiakas sille henkilöstöosaston toimijalle tai kuka sitä prosessia sitten hoitaakin. Hyvään asiakaspalveluun kuuluu alasta riippumatta kommunikointi prosessin eri vaiheissa. Valitettavan usein tämä kuitenkin unohtuu ja asia nähdään vain oman organisaation sisäisenä prosessina. Toisaalta tämä on erilainen näkökulma ko. työnantajaan ja heidän tapaansa toimia ja itse olen ottanut huonon kommunikoinnin merkkinä yrityksestä, jossa asiat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi.

Vielä kun jotenkin saisi siihen palautteeseen mukaan myös lyhyesti ne syyt, miksi juuri minua ei valittu, niin itse olisin tyytyväinen. Siihen asti pitää vain kärsiä.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Fysiikkaa ja filosofiaa: painovoimavaraus

Jatkoin eilen argumentaation tenttiin lukemista ja tenttikirjassa esiteltiin kuinka Galileo osoitti argumentaation avulla Aristoteleen teorian kappaleiden putoamisnopeudesta vääräksi. Aristoteles oletti, että kappaleen putoamisnopeus riippuu kappaleen painosta eli raskaampi kappale putoaisi nopeammin. Galileon argumentaatio itsessään ei välttämättä ole aukoton, kuten linkissä pohditaan, mutta ilmeisesti tämän johdosta painovoima ja väittelyt jäivät pyörimään pääni sisälle. Myöhemmin illalla sängyssä pyöriessäni ja nukahtamista odotellessani päähäni pulpahti sitten ihan uudenlainen ja fyysikolle ehkä kerettiläinenkin ajatus.

Painovoima ja massa ovat fysiikassa toisiinsa liittyviä asioita, mutta entä jos teemme filosofisen olettamuksen, että näin ei ole ja sen sijaan oletamme, että hiukkasilla olisikin painovoimavaraus, joka on massasta erillinen hiukkasen ominaisuus. Perusperiaatteiltaan painovoimavaraus toimisi samalla tavalla kuin sähkövaraus, mutta painovoimavaraukset vetäisivät (ehkä) aina toisiaan puoleensa. Kun hiukkaset yhdistyvät tavalla taikka toisella ja muodostavat suurempia ryhmiä/kappaleita, samalla näiden painovoimavaraukset yhdistyisivät ja kasvaisivat suuremmaksi.

Koska kaikki tuntemamme materiaali rakentuu samanlaisista rakennuspalikoista, niin näistä muodostuvien kappaleiden massojen ja painovoimavarausten välinen suhde pysyisi koko ajan samansuuruisena selittäen samalla sen miksi ne olisi helppo sotkea toisiinta ja miksi niiden oletetaan olevan toisiinsa liittyviä asioita.

Tiedämme kuitenkin, että on olemassa hiukkasia, joilla ei ole massaa ja jotka kuitenkin tuntuvat vuorovaikuttavan painovoiman kanssa. Kyseinen hiukkanen on fotoni ja ilmiö, jossa se näyttäisi vuorovaikuttavan painovoiman kanssa on gravitaatiolinssi eli valon taipuminen. Nykyfysiikka selittää tämän tapahtuman siten, että painovoima aiheuttaa aika-avaruuden rakenteessa muutoksen, mikä muuttaa valon kulkusuuntaa.

Jos kuitenkin oletamme, että massa ja painovoima ovat erillisiä hiukkasen ominaisuuksia, niin valon taittumisen voi selittää sillä, että fotonilla on painovoimavaraus eli se vuorovaikuttaa muiden painovoimavarauksellisten hiukkasten kanssa. Ja koska tähän ei tarvita massaa, niin fotoni voi olla massaton hiukkanen, mikä vastaa nykykäsitystämme sen ominaisuuksista.

Olettamus antaa toisen vieläkin mielenkiintoisemman selityksen, koska jos erotamme massan ja painovoiman toisistaan, niin olettamuksen avulla voidaan selittää, ainakin alustavasti, myös pimeä aine. Uskomus siitä, että pimeä aine muodostaa suurimman osan maailmankaikkeuden massasta perustuu sille periaatteelle, että massa on se aineen ominaisuus, joka vuorovaikuttaa painovoiman kanssa. Jos näin ei olisi, niin pystyisimme selittämään epäsuhdan galaksien oletettujen massojen ja niiden liikkeen välillä massattomalla aineella, jolla on painovoimavaikutus ja jota on vaikea havaita.

Äkkiseltään tämä tuntuu argumentatiivisesti järkevältä, fyysikon kannalta tosi oudolta, mutta hyvän tieteen mukaisesti hypoteesi on järkevä vain, jos se on periaatteessa kumottavissa. Itselleni ei heti tullut mieleen testiä, millä tuota voisi testata, joten laitetaan idea jakoon, jos vaikkapa joku sellaisen keksisi.