perjantai 16. kesäkuuta 2017

Yhteistyö

Viimeisen vuoden aikana urheilupelien pelaaminen on keskittynyt täysin Rocket Leaguen (RL) tahkoamiseen. Ensi tuntumalta rakettiautoilla pallon töniminen maaliin ei välttämättä tunnu asialta, jossa yhteistyöllä olisi suurta merkitystä, mutta mitä pidemmälle pelissä on päässyt, niin sitä enemmän sille tuntuu olevan tarvetta. Kahden tai kolmen pelaajan joukkue ei pärjää vastapuolelle, jos luotetaan vain yksilötaitoihin vaan jokaisen pitäisi tietää mitä tehdään. Eli yhteistyö vaatii roolien määrittämistä.

Töissä käyminen ja pidempien ajomatkojen ajaminen saivat minut sitten ajattelemaan yhteistyötä ja sen tekemistä eri näkökulmista erilaisissa ympäristöissä. Työelämässä yhteistyöllä on selkeästi oma paikkansa, mutta liikenne tuntui aluksi toiminnalta, johon se ei sopinut. Jossain maantiellä, jossa on vähän liikennettä, niin yhteistyölle ei ole suurta tarvetta, mutta kun tulet ruuhkapaikkoihin, niin yhtäkkiä yhteistyön merkitys liikenteessä avautuu eri tavalla. Lisäksi aina löytyy niitä sooloilijoita, joka uskovat, että säännöt eivät koske heitä ja aiheuttavat vaaratilanteita, kun muut odottavat erilaista toimintaa.

Yhteistyössä tärkeintä lienee ymmärrys siitä, että oma tekemisemme vaikuttaa myös muiden tekemisiin. Itse joukkuelajien (pääosin jalkapallo) parissa kasvaneena, odotan muilta huomattavan paljon suurempaa muiden huomioimista kuin mitä todellisuudessa tapahtuu. Oli kyseessä sitten työtehtävä, työmatka tai pelisessio, niin tyypillisesti aina löytyy joku enemmän tai vähemmän sooloilija, joka tekee ensin mitä itse haluaa/kiinnostaa ja vasta sitten sitä mitä yhteisesti tarvitaan.

Yhteistyöstä keskusteleminen on myös välistä, jos ei hankalaa, niin ainakin vastahakoista. Esimerkiksi työelämässä usein törmäsin tilanteeseen, jossa jokainen hoitaa omaa hommaansa 'laput silmillä' eikä kiinnitä huomiota siihen miten se vaikuttaa muiden töihin. Kun porukalla yritettiin keskustella isommasta kokonaisuudesta, niin osa kollegoista ei tuntunut hahmottavan ollenkaan sitä, että heidän tekemisillään on muutakin vaikutusta kuin se oma suoritus. RL:ssä tämän asenteen näkee usein pelaajien itsekkyytenä maalipaikoissa tai torjuntatilanteissa, kun pelaaja jyrää oman joukkuetoverin ylitse päästäkseen itse suorittamaan.

Yhteistyö vaatii siis roolien määrittämistä, mutta myös ymmärrystä siitä, mitä seurauksia omilla tekemisillä voi olla. Jos työn voi tehdä useammalla eri tavalla tai tuloksen raportoida eri tavoin, niin kannattaisi tehdä se siten, että se hyödyntää muita 'joukkuekavereita' mahdollisimman paljon. Nykyisessä 'minäminä'-yhteiskunnallisessa ajattelussa tämä helposti unohtuu, mutta me elämme suurimman osan elämästämme osana isompaa kokonaisuutta ja suurimmalle osalle meistä on helpompaa, jos mahdollisimman moni toimii osana sitä kokonaisuutta eikä hiekanjyvänä rattaiden välissä.

Tämä alustuksena tulevaan RL-taktiikkaosioon.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Aivojen ajattelukapasiteetti

Törmäsin talvella artikkeliin, joka herätti paljon uusia ajatuksia (kiitos, Otto!). Artikkeli kuvaa ilmiötä, jossa köyhien taloudelliset päätökset pitkällä aikavälillä ovat huonoja sen takia, että he tekevät koko ajan paljon tärkeitä päätöksiä jokapäiväisestä selviytymisestä. Tämä vaatii suurimman osan aivojen ajattelukapasiteetista (mental bandwidth) eikä sitä enää riitä kunnollisiin päätöksiin pidemmällä aikavälillä.

Artikkeliin törmätessäni ensimmäiset ajatukset olivat koulumaailmasta tämän hetkisen työtilanteen takia, mutta sen jälkeen olen ennättänyt pohtia asiaa monelta kantilta ja olen vahvasti sitä mieltä, että tämä ilmiö on olemassa joka tasolla.

Kaikille meistä lienee tuttu tilanne, jossa ei jaksa keskittyä työhön, perhe-elämään tai harrastuksiin jonkin kriisin takia. Energiaa tuntuu olevan paljon vähemmän, kun ajatukset pyörivät koko ajan ongelmallisen tilanteen ympärillä. Sitten kun tilanne raukeaa, niin energiaa ja intoa taas tuntuu riittävän moneenkin asiaan. Ihmisaivot tuntuisivat toimivan tältä osin samalla tavalla kuin tietokoneen prosessori. Tehoa on rajallinen määrä ja jos sitä käytetään paljon johonkin tiettyyn asiaan, niin muille asioille jää vähemmän resursseja hyödynnettäväksi.

Internetistä löytyi heti reilusti linkkejä siihen, kuinka tätä resurssia pystyy parantamaan vähän samalla tavalla kuin sieltä löytyy valtavasti linkkejä peniksen koon kasvattamiseen. Molemmat lienevät enemmän tai vähemmän huuhaata, mutta varmasti on olemassa konsteja, joilla aivojen toimintakykyä pystyy parantamaan sisäisesti. Itse kuitenkin aloin miettimään, että mitä tämä tarkoittaa ulkopuoliselle toiminnalle.

Ensimmäisenä mieleen tuli kuinka olla mahdollisimman paska esimies. Tässä hiukan ohjeita tuleville inhokeille:
- Antaessasi ohjeita alaisillesi, anna aina mahdollisimman epäselvät ohjeet. Älä kerro tarkasti miten asiat pitää tehdä ja vaihda mielivaltaisesti ohjeistusta satunnaisin väliajoin.
- Ole aina kriittinen sellaisista asioista, jotka näyttäisivät olevan kunnossa ja ohita olankohautuksella ongelmatilanteet äläkä ratkaise niitä.
- Vihjaile koko ajan työtilanteen epävarmuudesta ja vaihtele tilanteen tasoa tarpeen mukaan.
Näillä ohjeilla saat alaisesi jatkuvaan stressitilaan, joka polttaa kovapäisimmänkin loppuun ennen pitkää.

Tämän voi johtaa myös ystävyyssuhteisiin. Ystävä nähdään usein henkilönä, joka kuuntelee sinun huolet ja murheet ja on tukenasi, mutta pikaisella analyysillä tämä alkoi vaikuttaa epäilyttävältä. Ongelmat pitäisi saada ratkaistua ja tähän tietysti kuuluu osana niistä puhuminen ja niiden selvittäminen. Mutta jos se ystävä on aina kyselemässä siitä ikävästä asiasta ja pakottaa sinut puhumaan siitä aina tavatessasi, niin auttaako hän sinua selviämään siitä vai nauttiiko hän tuskastasi. Aina kannattaa kysellä toisen vointia ja antaa mahdollisuus huolista puhumiseen, mutta ei niitä tarvitse kaivella tarkoituksella esille.

Tietokoneissa koneen sammuttaminen tyhjentää muistin ja mahdollistaa kaiken aloittamisen tyhjältä pöydältä koneen käynnistymisen myötä. Samalla tavalla tuntuisi ajattelullekin tekevän hyvää kaikkien huolien ja murheiden unohtaminen. Nuorempana käytimme kaveripiirissä termiä resetointi kuvaamaan sitä, kun otimme perskännit, jolloin kaikki tietysti hetkeksi unohtui (päättelimme, että elämämme tarkoitus lienee murheen karkoitus). Nykyään baarireissut tahtovat olla sitä, että istutaan pöydässä tai baaritiskillä ja pohditaan niitä huolia ja murheita. Täysin päinvastaista kuin se alkuaikojen resetointi eikä varmasti helpota pään sisäistä tilannetta.

Resetoinnin voi tehdä monella muullakin tavalla. Itse saan ajatukset irti arjen ympyröistä golfkentällä sopivassa peliseurassa. Urheilu muutenkin auttaa painamaan ne turhat ajatukset taka-alalle joksikin aikaa. Jotkut nauttivat luonnosta ja löytävät sieltä sen saman ajattelurauhan. Vielä kun keksisi jonkin yleismaailmallisen keinon päästä eroon niistä murheista, niin sillä voisi tehdä omaisuuden internetissä.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Suomalaista liikennekulttuuria

Viimeisen kuukauden ajan olen taas päässyt tutustumaan suomalaiseen liikennekulttuuriin työmatkoilla moottoritiellä ja olen muuttanut aikaisempaa asennettani. Ennen olin sitä mieltä, että suomalaiset eivät osaa ajaa, mutta kyllähän kaasun painaminen ja ratin veivaaminen tuntuu sujuvan useimmilta erinomaisesti. Sen sijaan olen havainnut uuden ilmiön, joka selittää melko pitkälti liikennekäyttäytymistä. Tämä ilmiö on pelko.

Keskivertokuski pelkää kauheasti moottoritiellä ajamista. Tämän pelon helpottamiseksi hän ajaa yleensä lähellä toista autoa, sillä toisten läsnäolo pienentää pelkoa. Usein pelko on niin kovaa, että hän tulee melkein halausetäisyydelle hakiessaan läheisyyden tuomaa turvaa. Hetkeä aikaisemmin hän oli ajanut selvästi kovempaa, koska yksin tiellä on pelottavaa, mutta toisen auton nähdessään hän tunsi yllättävän turvallisuuden tunteen ja hakeutui iholle.

Toisaalta kiire päästä pois moottoritieltä hokee koko ajan takaraivossa ajamaan kovempaa, mutta ohituskaista on maailman pelottavin paikka. Sinne ei voi lähteä heti vaan rohkeutta pitää hakea ensin. Täydellinen tilanne ohittamiseen on se, kun edessä ajavan auton eteen alkaa tulla muuta liikennettä, niin silloin kannattaa pikaisesti lähteä ohitukseen, että on koko ajan lähellä muita autoja. Jos muuta liikennettä ei kuitenkaan näy, niin ohituskaistalta kannattaa tulla takaisin mahdollisimman nopeasti ohitetun auton eteen, että saa vielä sen viimeisen läheisyyden tunteen taustapeilin kautta.

Ihannetilanne ohituskaistalla on se, kun sinne sattuu muita pelon takia kiireellisiä. Silloin voi ajaa sen toisen perässä vielä lähempänä kuin normaalikaistalla ettei vain vahingossakaan pelko pääse iskemään puseroon. Toisen perässä ajaessa voi kuvitella olevansa turvassa eikä sillä pelottavalla ohituskaistalla.

Rohkaiskaamme siis toisiamme liikenteessä sen pelon voittamiseen vilkuttelemalla auton vilkuilla tervehdyksiä riittävän ajoissa ja usein.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Suosikkikirjailijat: T-Ö

Näin vuoden lopuksi sitten loput kirjailijat yhdessä isommassa paketissa.

Klassikot: J.R.R. Tolkien.

Muut hyvät vanhat:
Roger Zelazny on yksi ensimmäisistä scifi/fantasiakirjailijoista, johon olen tutustunut. Suuria mielikuvia ei ole jäänyt, mutta pidin nuorempana kovasti Kujanjuoksu (Damnation alley)-kirjasta.

Sitten tuoreempiin hyllyistä löytyviin kirjailijoihin.

Adrian Tchaikovsky on minulle tuttu fantasiasarjasta Shadows of the Apt, joka kikkailee ihan mielenkiintoisesti uudenlaisilla älykkäillä roduilla. Sujuvaa, mutta muuten melko perinteisen oloista fantasiaa.

Carrie Vaughn lienee tunnetuin pääsarjastaan, joka keskittyy ihmissusi Kitty Norvillen tekemisiin ja tapahtumiin eli jälleen yksi urbaanin fantasian kirjailija. Pidin sarjan alkupuolesta kovastikin, mutta syystä taikka toisesta sarjan taso laski romahdusmaisesti jossain kahdeksannen ja yhdeksännen osan kohdalla ja lopetin siihen. Genrestä kiinnostuneille voi kuitenkin alkupäätä suositella.

Vernor Vinge on kirjailija, joka kirjoittaa normaalin työnsä sivussa. Johtuneeko miehen taustasta tieteessä (matematiikan/tietotekniikan professori) hänen kirjansa ovat melko pitkälle vietyjä tietelliswssä ideoinnissa. Tämä on myös osa kirjojen kiinnostavuutta.

David Weber on kirjailijana hyvin tuottoisa. Kirjalista käsittää lähemmäs 70 teosta, joista iso osa keskittyy Honor Harrington-sarjassa luotuun maailmaan. Kyseinen sarja on melko puhdasta militaryscifiä, joka alkaa hyvin, mutta paisuu edetessään massiviseksi jorinoinniksi useissa eri näkökulmissa sodan eri puolilta. Alku hyvää, loppu ei minun makuuni.

Brent Weeks on kirjoittanut kaksi fantasiasarjaa, joista jälkimmäinen, The Lightbringer Series, on vielä kesken. Sujuvaa herooista fantasiaa, jossa paljon erikoisia kikkailuja maailman ja taikuuden suhteen. Weeks ei epäröi käyttää perinteisiä fantasiaelementtejä kirjoissaan ja lainaa surutta joka puolelta. Toimii kuitenkin varsin hyvin.

Martha Wells on kirjoittanut pääasiassa kahteen eri maailmaan sijoittuvia tarinoita. Ile-Rien-sarja sijoittuu pääosin viktoriaanisen tyyliseen maailmaan, jossa taikuus kuitenkin toimii. Raksura-sarja on sitten taas hyvinkin erilainen fantasiamaailma täynnä erilaisia rotuja. Kirjojen ytimessä on usein erilaisten kulttuurien kohtaaminen ja siitä syntyvät ristiriidat, mutta painopiste on kuitenkin vahvoissa hahmoissa ja heidän tekemisissään. Henkilökohtaisella top 10-listalla.

Tad Williams on kirjailija, joka nousi suosituksi ensimmäisellä sarjallaan Memory, Sorrow and Thorn, joka on hyvin perinteistä fantasiaa. Tämän jälkeen hän kirjoitti Otherland-sarjan, joka sotkee mielenkiintoisella tavalla cyberpunkkia ja fantasiaa. Sitä seurannutta Shadowmarch-sarjaa sain luettua ensimmäisen osan alusta noin sata sivua. Eli hyvin vaihtelevia tarinoita erilaisiin lukutottumuksiin. Pidin kuitenkin alkupään tuotannosta ja yksittäinen novelli The War of the Flowers kuuluu suosikkeihini.

Chris Wooding on kirjoittanut sekä aikuisille että nuorille suunnattua kirjallisuutta. Itse olen lukenut kokonaan Tales of the Ketty Jay-sarjan sekä ensimmäisen osan The Braided Path-sarjasta. TotKJ on merirosvofantasiaa maailmassa, jossa liikutaan ilmalaivoilla. Kirjojen tunnelma on hyvin lähellä Pirates of the Caribbean-elokuvasarjaa monella tavalla ja itse pidin kirjoista. TBP-sarja vaikutti ensimmäisen osan perusteella melko tavalliselta fantasialta enkä ollut hahmoista kiinnostunut, joten se jäi siihen.

Janny Wurts on kirjoittanut suhteellisen paljon ja hänen pääsarjansa (Wars of Light and Shadow) on minulta kokematta, mutta yhdessä Raymond. E. Feistin kanssa kirjoitettu Empire-sarja on tutustumisen arvoinen kaikille perinteisemmän fantasian ystäville. Sen lisäksi To Ride Hell's Chasm on yksi parhaista yksittäisistä fantasiatarinoista, jonka olen lukenut.

Kaikkien luettelemieni kirjailijoiden lisäksi löytyisi varmasti iso kasa kirjailijoita, joilta olen lukenut yksittäisiä hyviä kirjoja, mutta niiden luettelemiseen ei enää energia riitä. Isomman listan spekulatiivisen fiktion kirjailijoista löytää wikipediasta osoitteista:
https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_fantasy_authors ja
https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_science_fiction_authors

perjantai 16. joulukuuta 2016

Työttömyyden ratkaisu numeroina

Jo jonkin aikaa olen leikitellyt ajatuksella työttömyyden poistamisesta lyhentämällä viikottaista työaikaa. Jotta asia vähän kehittyisi, niin ajattelin tehdä hiukan laskemista siitä mitä tapahtuisi, jos näin kävisi. Tilastotiedot on otettu Tilastokeskuksen sivuilta. Asian yksinkertaistamiseksi olen määritellyt työviikon työtuntien määräksi 37,5 tuntia.

Suomessa oli vuonna 2015 työllisiä 2 437 000 ja työttömiä keskimäärin 252 000 henkeä eli kokonaistyöväestöstä työttömiä oli hiukan vajaa 10%. Samana vuonna tehtyjä työtunteja oli yhteensä 3.9 miljardia tuntia. Vuosityöaika per työntekijä oli 1620 tuntia. Jos tämä tuntimäärä jaetaan viikkotunneilla (37,5), niin työviikkojen määräksi saadaan 43,2 viikkoa. Eli keskivertona suomalainen työntekijä on vuodessa vajaat 9 viikkoa lomalla tai vapaalla.

Perusajatus omassa ideassani työttömyyden poistamisesta on muuttaa työajan määrittelyä. Sen sijaan, että meillä on kiinteä ja vakioitu työaika, jonka muuttaminen on ihan helvetin vaikea homma ammattiliittojen ja puolueiden takia, niin unohdetaan konservatiivisuus ja jaetaan työaika kaikkien tekijöiden määrällä ja määritellään työaika sen perusteella. Opetetaan yritykset ja valtion ja kuntien hallinto joustavalle työajan määrittelemiselle siten, että jokaiselle riittää töitä.

Nykyisellä työmäärällä, jos viikottainen työaika pudotettaisiin 30 tuntiin, nyt työssä olevat henkilöt tekisivät vuodessa 1296 tuntia töitä ja puuttuva määrä pitäisi korvata palkkaamalla uusia työntekijöitä. Koska työaika laskisi 20 %, niin uutta työväkeä pitäisi saada saman verran tilalle. Mutta koska meillä on työttömiä vain 9,4 % työvoimasta, niin siirtyisimme huonosta työtilanteesta välittömästi työvoiman puutteeseen eli 20 %:n pudotus lienee alkuun liian suuri.

Miksi työ sitten kannattaisi jakaa tasan kaikkien kesken? Valtio maksaa kaikkien työttömänä olevien työttömyyspäivärahasta aina perusosan, joka vuonna 2015 oli keskimäärin 705 euroa kuussa. Nyt jos puolet työttömistä siirtyisi työnjaon perusteella työelämään, niin valtio säästäisi välittömästi vähän reilun miljardin (1 057 500 000 euroa, jos 125 000 työtöntä siirtyy töihin). Tämän voisi vaikkapa käyttää koulutuksen ylläpitämiseen.

Suuri älämölö nousisi tietysti siitä, että työajan lyhentäminen edellyttäisi palkkojen laskua vastaavassa suhteessa. Monelle ensimmäisenä ajatuksena varmasti tulisi mieleen, että minulta viedään rahaa, mutta tilalle tulevan vapaa-ajan luulisi sitä kompensoivan, kunhan verenpaine ennättäisi hetken laskea.

Osa työnantajista varmasti näkisi tässä kultaisen tilaisuuden pienentää henkilöstökuluja ja pyrkisi teettämään samat työt vanhalla työntekijämäärällä, mikäli työntekijät tähän vain suostuisivat. Helpoin tapa varmistaa uusien työaikojen kurissa pysyminen, olisi lisätä työaikalakiin ylityölle hintakerroin, joka takaisi sen, että työnantajan on halvempaa palkata uusi työntekijä sen sijaan, että hän vain teetättäisi vanhoilla työntekijöillä enemmän töitä.

Muutos uuteen työaikaan ei tapahtuisi helposti ja hetkessä, mutta kyseessä on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen asia. Ei yksikään kauppa kaatunut, kun kauppojen aukioloajat vapautuivat ja kaupat joutuivat hankkimaan uusia työntekijöitä muuttuneeseen tilanteeseen. Jos firman toiminta on niin tiukasti kiinni nykyisessä työajassa, että se ei pysty sopeutumaan uuteen tilanteeseen, niin se on jo valmiiksi niin jumissa, että on syytäkin mennä nurin.

Ja jos joku ajattelee omasta roolistaan työpaikallaan, että sitä on mahdoton korvata, jos hänen työaikansa muuttuu, niin suosittelen tekemään seuraavan korvaamattomuustestin. Ota vesilasi ja laita siihen reilusti vettä. Sen jälkeen upota etusormesi veteen ensimmäistä niveltä myöten, pidä sitä hetki vedessä ja ota se sitten pois. Jos veteen jäi kuoppa, niin olet korvaamaton. Muuten kannattaa hiukan väljentää sitä vannetta pään ympärillä.

torstai 15. joulukuuta 2016

Onnistunut pelitarina

Sain Witcher 3:n (W3) päätarinan loppuun pari tuntia sitten. Tarinan loppu oli joiltain osin sellainen kuin toivoin, joiltain osin ei ja osittain myös hieman yllättävä. Positiivista siinä kuitenkin oli se, että pitkästä aikaa pelin tarinan loppuminen sai aikaan tunteen, että jotain oli tapahtunut. Aika harvoin peleissä on tullut samanlainen olo kuin nyt tuli. Sen sijaan kirjojen parissa vastaava ilmiö on tapahtunut useamminkin.

Antiikin kreikkalaisilla oli useampiakin termejä tälle. Yleisin lienee katarsis, toinen tähän ehkä paremmin sopiva on kairosis, mutta molemmilla voi omalla tavallaan kuvata tunnetta, että päätöksilläsi on ollut jotain merkitystä ja ne ovat johtaneet johonkin lopputulokseen. Tai että seuraamasi tarina on ollut vaikuttava ja saanut elämään mukanaan ja sitä kautta myös kokemaan tunteita sen päättymisen myötä.

Vielä pari päivää sitten ajatuksenani oli jatkaa pelimaailman tutkimista sen jälkeen, kun olen saanut päätarinan loppuun. Nyt kuitenkin lopetuksessa oli sen verran vahva päättymisen tunne, että pitää varmaan pitää joulun aika taukoa ja katsoa sitten pystyykö jatkamaan. Siinä mielessä onnistunut peli, mutta pelimaailmasta ja sen tarinoista jäi paljon kokematta ja pieni palo olisi kokea myös ne.

Vaikka pelaajalla oikeasti ei W3:ssakaan ole suuria mahdollisuuksia vaikuttaa tarinaan, niin peli kuitenkin onnistuu uskottelemaan hyvin, että tekemisilläsi on merkitystä. Tämä lienee ehkä se tärkein elementti pelin tarinan kannalta. Ilman sitä pelaaja ei pääse sisälle tarinaan samalla tavalla ja jos haluat pelkästään kertoa hyvää tarinaa, niin kirjoita kirja tai ohjaa elokuva.

W3, samoin kuin Falloutit ja Elder Scrollit, onnistuvat siinä, että pelaajan luoma tarina koostuu pienistä tarinapalojen joukosta, joissa suurimmassa osassa pelaajalla on mahdollisuus tehdä valintoja. Kokonaisuuden ei tarvitse olla yksi valtava putki, jossa on muutama sivuhaara. Sen sijaan, kun se koostuu pienemmistä paloista, niin pelaaja saa illuusion siitä, että hänellä on tarinaan isompi vaikutus kuin todellisuudessa on.

Hyvä tarina luo tätä kautta illuusion siitä, että pelaajan tekemisillä on oikeasti merkitystä ympäröivään maailmaan. Tässä W3 pääosin onnistuu. En tiedä onko osasyynä avoin maailma, jossa pelaaja voi vapaahkosti päättää etenemisensä suunnan, mutta en yhtään ihmettele, että peli on saanut läjän palkintoja. Skyrimin ohella se on yksi parhaista peleistä, mitä olen viimeiseen vuosikymmeneen pelannut. Suosittelen.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Avoimeen pelimaailmaan soveltuva tarina

Ostin vihdoin ja viimein Witcher 3:n Steamin kiitospäiväalesta. Nyt parin viikon pelaamisen jälkeen voin todeta, että peli on hyvä ja monin puolin erinomainen, mutta jatkaa perinteistä päätarinan ja avoimen maailman ristiriitaa. Peliin on tehty iso ja mielenkiintoisen oloinen maailma, mutta päätarina kiirehtii pelaajaa taas eteenpäin. Vaikka se keinotekoisesti luotu kiire voikin ehkä tuoda jännitystä peliin, niin ei se tee peliä paremmaksi.

Nykypäivän tarinankerrontaan on jostain pesiytynyt tämä ilmiö, joka sotkee pelaamisesta, lukemisesta tai katsomisesta tulevaa nautintoa. Oli kyseessä pommin pysäyttäminen, pakeneminen ansasta/vankilasta tai ottelun voittaminen, niin kaikki tapahtuu aina viime hetkillä. Kokijan jännitystä nostetaan keinotekoisesti tuomalla mielivaltainen aikaraja, jota vastaan kilpaillaan. Sopii joihinkin tilanteisiin, mutta ei läheskään kaikkiin. Jostain syystä peleissä tämä on yleinen tapa rakentaa tarinaa.

Pohdinnat tästä ristiriidasta eivät nostaneet esille yhtään uutta asiaa, mutta sitten rupesin miettimään, että millainen olisi hyvä tarina peliin, jossa on avoin maailma. Montakin ideaa tuli mieleen, mutta yritin keksiä jo olemassaolevan, useimmille tutun tarinan, jonka voisi tehdä peliksi. Samalla yritin säilyttää ajatuksen siitä, että hyvässä tarinassa pelaaja itse luo tarinaa eikä ole koko aikaa pelintekijöiden tarinajunassa matkustajana.

Pienen miettimisen jälkeen päähän pulpahti useimmille melko tuttu sankari, jonka seikkailuista saisi tehtyä erinomaisen avoimen maailman peli. Kyseinen sankari on Robin Hood ja tältä pohjalta olikin tehty jo peli, joka ainakin kuvauksen perusteella vaikutti samansuuntaiselta kuin mitä itse kuvittelin. Robin Hoodin tarinassa on tietyt elementit, joita itse pidän hyvänä lähtökohtana avoimen maailman tarinalle.

Ensimmäinen elementti on staattinen maailma, jossa on tietty perusjännite Robin Hoodin ja Nottinghamin sheriffin ja tämän kautta prinssi Juhanan välillä. Ei ole olemassa yhtä valtavaa salajuonta tai uhkaa maailmalle, joka sankarin pitää estää vaan yksinkertainen tarve pysyä hengissä ja parantaa omaa ja muiden tilannetta.

Toinen elementti on monipuolinen ympäristö, jonka varaan voi rakentaa monenlaisia toimia pelaajalle. Tulonsiirto varakkailta köyhille voidaan tehdä monella tavalla, uusien kavereiden värvääminen, sheriffin toimien sabotoiminen jne. Paikallisten auttaminen tapahtuu sen takia, että se on oleellinen osa sankarin toimintaa eikä vain satunnainen sivutehtävä lisäkokemuksen kerääminen päätehtävän vaatimusten mukaan. Maailma on toimiva kokonaisuus ja sankari sen osanen.

Kolmas elementti on sitten se tarinan tuttuus. Vaikka täysin uusiin maailmoihin ja uusiin sankareihin on mielenkiintoista tutustua, niin on paljon helpompaa päästä sisälle peliin, jossa alkutilanne on jo ennestään tuttu.

Nyt peleissä pelaaja useimmiten pelaa hahmoa, jolla on menossa suuri ja mahtava maailmanpelastus tai ainakin vastaavaa tasoa oleva tehtävä. Joskus olisi kuitenkin kiva pelata hahmoa, jossa on potentiaalia sankariksi, mutta se tulisi ennemminkin pelaajan tekemisten kautta kuin ennalta määritellyn kohtalon takia. Ihan arjen sankariksi en viitsisi ryhtyä, mutta tulonsiirtoa rikkailta köyhille voisin mieluusti kokeilla.