Filosofiassa on jo tuhansien vuosien ajan yritetty määritellä sitä kuinka pitäisi elää. Tämä määrittely on tehty usein käyttäen lähtökohtana elämän tarkoitusta ja siihen törmää nykypäivänä ihan arkielämässäkin. Omalta osaltani tämä tulee useimmiten esille työttömän arjessa, johon viimeisimpänä kansallisena mallina on esitetty uutta ns. aktiivisuusmallia. Vaikka itselläni on tähän montakin mielipidettä, niin sivutaan se ja pohditaan asiaa filosofisesti.
Erilaiset elämänfilosofiamallit keskittyvät tosiaan siihen miten ihmisen tulisi elää. Antiikin kreikkalaisilta meille tuttuja termejä ovat stoalaisuus ja hedonismi, mutta paljon tuoreempiakin malleja on olemassa. Tämän pohjalta aloin sitten miettimään millainen on oma elämänfilosofiani. Etiikassa usein mietitään kysymystä 'millainen elämä on hyvää' ja lähdin liikkeelle tältä pohjalta. Lisämäärityksenä käytin ajatusta, että jokaisella meistä on jonkinlaisia haluja ja tavoitteita ja hyvä elämä tulee omalta osaltaan niiden toteuttamisesta.
Tyypillinen asia, jota hyvässä elämässä perinteisen suomalaisen mallin mukaan tavoitellaan, on työ ja siinä onnistuminen. Työtä voi tehdä ansaitakseen mahdollisimman paljon rahaa, saadakseen vaikutusvaltaa tai arvostusta, edetäkseen urallaan jne. Tai kuten hyvä ystäväni Jauhis joskus määritteli: 'työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä'. Itse koen tämän asian melko monitahoisena ja hankalana määritellä yksiselkoisesti.
En ole suuremmin kiinnostunut varallisuudesta muuten kuin omien harrastusteni ja elämiseni ylläpitävänä tekijänä. Minulla ei ole mitään tarvetta kerätä rahaa pankkitilille jonkinlaisena mittarina onnistuneesta elämisestä. En myöskään ole kiinnostunut valta-asemista tai titteleistä ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä. Enkä koe työtä määrittelevänä tekijänä, kun mietin olenko onnistunut elämässäni tai elänkö hyvin. Ja koska minulla ei ole tarvetta osoittaa omaa osaamistani, niin en
myöskään koe tarvetta perustaa yritystä tai aloittaa poliittista uraa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin aktiivisesti työntekoa vastaan ja loisisin yhteiskunnan tuella. Tähän asti tekemissäni töissä olen aina ollut hyvä työntekijä ja tehnyt työni selvästi keskivertovaatimuksia paremmin. Uskon myös, että pystyisin hoitamaan suurimman osan Suomessa tehtävistä työtehtävistä paremmin kuin sen nykyinen tekijä. Tämä ei kuitenkaan mielestäni anna minulle oikeutta syrjäyttää jotakuta muuta hänen työstään vain sen takia, että olen omasta mielestäni parempi.
Haluan kehittää itseäni edelleen oppimalla uusia asioita, mutta en halua tehdä tätä ns. urakehityksen kannalta vaan omaksi ilokseni. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joudun opettelemaan uusia asioita uudessa työssä ja koen tämän itse asiassa työssä positiiviseksi asiaksi. Mutta en halua ryhtyä opettelemaan jotain vain sen takia, että sen avulla mahdollisesti saisin tulevaisuudessa töitä.
Myöskin ajattelumalli siitä, että minun pitäisi kilpailla työpaikasta, tuntuu omituiselta. Loogisimmalta tuntuu se, että työnantaja valitsee parhaan työntekijän hänellä vapaana olevaan työpaikkaan, ja jos minä en ole se, joka valitaan, niin minulla ei ole mitään syytä olla asiasta pahoillaan. Kilpailemisen sijaan haluan vain esittää itseni työnantajalle sellaisena kuin olen ja jos se ei riitä, niin se ei sitten riitä. Eli jos minut valitaan työhön, niin haluan, että minut valitaan sellaisena kuin olen.
Omassa ajattelumallissani on joitakin piirteitä myös altruismista,
mutta en koe itseäni hyväntekijäksi vaikka pidänkin opettamisesta ja
valmentamisesta. En halua olla opettaja siksi, että haluaisin auttaa
muita oppimaan vaan siksi, että nautin opettamisesta itsestään.
Tärkeimpänä osana omaa ajatusmalliani kuitenkin pidän suvaitsevaisuutta. Se, miten minä toimin ja mitä minä teen, on osa minua. Tämä ei tarkoita, että muiden pitää toimia samalla tavalla. Minulla ei ole mitään oikeutta kertoa toisille mitä näiden tulisi tehdä tai kuinka elää. Jokaisella meistä on lain puitteissa vapaus olla ja elää kuten me haluamme.
Uskonkin, että ei ole olemassa yhtä kaikkivoipaa filosofiaa, joka onnistuneesti määrittelisi sen kuinka kunkin tulisi elää elämänsä. Sen sijaan meillä on erilaisia ihmisiä, jotka tekevät erilaisia asioita ja oikeastaan ainoa asia, jota vaaditaan kaikilta, on kunnioitus toisia kohtaan. Muuten minun puolestani kukin on vapaa tekemään niitä asioita, joista eniten pitää ja nauttimaan elämästään kuten haluaa. En tiedä onko se sitten helppoa elämää vai ei, mutta se on toivottavasti jokaisen itsensä päätettävissä.
torstai 1. joulukuuta 2016
lauantai 26. marraskuuta 2016
Hyvä kirja, osa 2
Kirjan käyttötarkoitus varmasti määrittelee paljolti sen minkälainen on hyvä kirja, mutta pysytään edelleen viihteellisessä kirjallisuudessa eli romaaneissa aihepiiristä riippumatta.
Viimeisen reilun viikon aikana olen lueskellut David Weberin Honor Harrington-sarjaa uudestaan Valitut Palat-ajatuksella ja pyrkinyt lukemaan vain päähenkilön tapahtumiin keskittyvät kappaleet. Tällä tavalla lukiessa olen yrittänyt seurata tarinaa vain yhdestä näkökulmasta ja keskittyä sen muutoksiin.
Weber on melko tyypillinen amerikkalaiskirjailija paatosmielessä. Hyvät ovat hyviä, pahat pahoja ja joka puolella on juonittelua ja selkäänpuukottamista. Jos tämä ei häiritse niin tarina säilyy melko mielenkiintoisena kohtuullisen pitkään, kunnes päästään siihen tekijään, joka mielestäni pilaa sarjan ja johon kirjailija ei saisi syyllistyä eli selittämiseen.
Kirjoista nauttiminen perustuu mielestäni pitkälti lukijan oman mielikuvituksen varaan ja siihen vapauteen, joka lukijalla on hänen hahmottaessaan tapahtumia ja henkilöitä. Siinä vaiheessa, kun kirjailija alkaa selittämään asioita liian yksityiskohtaisesti ja pyrkii tuomaan jokaisella yksityiskohdalle merkityksen, lukija muuttuu tarinan kuvittelijasta pelkäksi seuraajaksi. Itselläni tässä kohden häviää kirjan lukemisesta iso osa nautintoa.
Parhaita esimerkkejä liiasta selityksestä Weberin kohdalla ovat keskustelut, joissa yhden lauseen jälkeen saattaa olla toista sivua selitystä kyseisestä lauseesta ennen kuin siirrytään seuraavaan lauseeseen. Yritä siinä sitten luoda selkeää kuvaa meneillään olevasta keskustelusta, kun kirjailija alkaa kuvailemaan ympärillä olevaa poliittista systeemiä sivutolkulla joka lauseen jälkeen.
Toinen vastaavanlainen selittäjä oli Robert Jordan viimeisissä kirjoittamissaan Wheel of Time-kirjoissaan. Sen sijaan, että tarina olisi edennyt, sivuja kului hahmojen ja heidän vaatteidensa kuvailemiseen.
Kirjan lukemisessa itselleni iso osa nautintoa on ollut vapaus kuvitella ympäristö itse eikä lukea esimerkiksi yksityiskohtaista kuvausta synkän kujan pohjoisseinällä olevan ikkunan verhoista. Tämä lienee usein myös ollut syynä siihen miksi kirjoista tehdyt elokuvat eivät ole tuntuneet 'oikeanlaisilta'. Jokaisella meillä on oma näkemys siitä miltä asiat näyttävät ja jos kirjailija syyllistyy liialliseen selittämiseen, niin hän aliarvioi lukijaa ja tämän mielikuvitusta.
Hyvä kirja on tarinan kertomista ja selitystä tarvitaan vain niissä tapauksissa, joissa kyseinen asia on tarinalle keskeinen. Muuten kannattaa luottaa lukijaan ja antaa hänen kehittää omat selityksensä.
Viimeisen reilun viikon aikana olen lueskellut David Weberin Honor Harrington-sarjaa uudestaan Valitut Palat-ajatuksella ja pyrkinyt lukemaan vain päähenkilön tapahtumiin keskittyvät kappaleet. Tällä tavalla lukiessa olen yrittänyt seurata tarinaa vain yhdestä näkökulmasta ja keskittyä sen muutoksiin.
Weber on melko tyypillinen amerikkalaiskirjailija paatosmielessä. Hyvät ovat hyviä, pahat pahoja ja joka puolella on juonittelua ja selkäänpuukottamista. Jos tämä ei häiritse niin tarina säilyy melko mielenkiintoisena kohtuullisen pitkään, kunnes päästään siihen tekijään, joka mielestäni pilaa sarjan ja johon kirjailija ei saisi syyllistyä eli selittämiseen.
Kirjoista nauttiminen perustuu mielestäni pitkälti lukijan oman mielikuvituksen varaan ja siihen vapauteen, joka lukijalla on hänen hahmottaessaan tapahtumia ja henkilöitä. Siinä vaiheessa, kun kirjailija alkaa selittämään asioita liian yksityiskohtaisesti ja pyrkii tuomaan jokaisella yksityiskohdalle merkityksen, lukija muuttuu tarinan kuvittelijasta pelkäksi seuraajaksi. Itselläni tässä kohden häviää kirjan lukemisesta iso osa nautintoa.
Parhaita esimerkkejä liiasta selityksestä Weberin kohdalla ovat keskustelut, joissa yhden lauseen jälkeen saattaa olla toista sivua selitystä kyseisestä lauseesta ennen kuin siirrytään seuraavaan lauseeseen. Yritä siinä sitten luoda selkeää kuvaa meneillään olevasta keskustelusta, kun kirjailija alkaa kuvailemaan ympärillä olevaa poliittista systeemiä sivutolkulla joka lauseen jälkeen.
Toinen vastaavanlainen selittäjä oli Robert Jordan viimeisissä kirjoittamissaan Wheel of Time-kirjoissaan. Sen sijaan, että tarina olisi edennyt, sivuja kului hahmojen ja heidän vaatteidensa kuvailemiseen.
Kirjan lukemisessa itselleni iso osa nautintoa on ollut vapaus kuvitella ympäristö itse eikä lukea esimerkiksi yksityiskohtaista kuvausta synkän kujan pohjoisseinällä olevan ikkunan verhoista. Tämä lienee usein myös ollut syynä siihen miksi kirjoista tehdyt elokuvat eivät ole tuntuneet 'oikeanlaisilta'. Jokaisella meillä on oma näkemys siitä miltä asiat näyttävät ja jos kirjailija syyllistyy liialliseen selittämiseen, niin hän aliarvioi lukijaa ja tämän mielikuvitusta.
Hyvä kirja on tarinan kertomista ja selitystä tarvitaan vain niissä tapauksissa, joissa kyseinen asia on tarinalle keskeinen. Muuten kannattaa luottaa lukijaan ja antaa hänen kehittää omat selityksensä.
maanantai 7. marraskuuta 2016
Hyvä kirja
Kirjoja arvostellaan ja määritellään monella tavalla, mutta olen yrittänyt miettiä sellaista systeemiä, joka kertoisi paremmin siitä millainen kirja olisi. Taka-ajatuksena tässä on se, että saisin itse jostain paremmin suositteluja niistä kirjoista, jotka todennäköisesti olisivat minun mielestäni hyviä.
Useimmissa kirjakaupoissa ja kirjasaiteilla (esim. Goodreads) kirjat arvostellaan 1-5 tähdellä ja jo tähtien määrä riippuu pitkälti siitä mistä lukija tulee. Jos itse pidän kirjaa luettavana ja ihan hyvänä, niin kolme tähteä riittää, mutta keskivertoarvostelija jenkeistä antaa kirjalle neljä tähteä. Jos Amazonissa lukijoiden antamien arvostelujen keskiarvo painuu alle neljän tähden, niin kirja ei välttämättä ole enää kovin kummoinen.
Millainen kirja on sitten hyvä? Katselin tuossa omaa kirjahyllyäni, jossa on varovasti arvioiden reilut 700 kirjaa ja tarkastin myös Kindleni, josta löytyi 347 kirjaa, joten uskon, että osaan jo vastata omalta osaltani tähän kysymykseen. Eli asiaan.
Kirjat luokitellaan usein aihepiirin mukaan dekkareiksi, rakkausromaaneiksi, sotakirjoiksi jne., mutta ns. spekulatiivisen fiktion kirjat eli scifi- ja fantasiakirjat luokitellaan yleensä vain näihin luokkiin. Omista kirjoistani suurin osa kuuluu spekulatiiviseen fiktioon, mutta sieltä löytyy dekkareita, mysteereitä, seikkailutarinoita, sotakirjoja, rakkausromaaneita jne. Ainoa ero esimerkiksi Peter F. Hamiltonin Greg Mandel-dekkareiden ja Sue Graftonin Aakkos-sarjan välillä on se, että Hamiltonin kirjat ovat täysin kuvitteellisessa maailmassa. Kummatkin sarjat ovat selkeästi dekkareita, mutta löytynevät kirjakaupoista ja kirjastoista ihan eri paikoista. Eli kirjojen luokittelu tiettyyn tyyliin ei vaikuta ainakaan itselläni siihen onko kyseessä hyvä kirja vai ei.
Yksi luokittelu minkä itse toivoisin tulevan jokaiseen kirjaan on ns. kertojien/näkökulmien lukumäärä. Itse huomaan pitäväni huomattavasti enemmän kirjoista, joissa keskitytään yhteen hahmoon ja hänen näkökulmaansa. Jos karkeasti yleistää, niin yksittäiseen hahmoon keskittyvissä kirjoissa ollaan enemmän kiinnostuneita tästä hahmosta ja hänen tapahtumistaan kuin ns. kokonaiskuvasta.
Hyvänä esimerkkinä yksittäinen hahmo vs. kokonaiskuva-asetelmasta käy David Weberin Honor Harrington-sarja. Sarjan alussa tarina keskittyy yhteen hahmoon ja hänen ympärillään tapahtuviin asioihin, mutta sarjan edetessä tarinaa kerrotaan yhä useammasta näkökulmasta. Näkökulmat vielä valikoituvat eri puolille kirjan maailmassa tapahtuvassa konfliktissa ja itse menetin kiinnostukseni täysin sarjaan jossain kuudennen ja kymmenennen osan välillä.
Fantasialle tyypilliset massiiviset eeppokset kerrotaan useiden eri hahmojen näkökulmista (esim. Ajan Pyörä, Malazan, Game of Thrones). Toisaalta tällä tavalla kirjoihin saadaan huomattavan paljon syvyyttä ja yksityiskohtia, mutta samalla tarina muuttuu hankalammin seurattavaksi. Ja aina osa hahmoista on luokkaa evvk ja pikkuhiljaa alkaa toivomaan, että tästäkin kirjasarjasta olisi olemassa Valittujen Palojen versio.
Samaan aikaan on kuitenkin useampia erinomaisia sarjoja, joita voidaan kutsua eeppisiksi, mutta jotka etenevät vain yhden tai korkeintaan muutaman hahmon näkökulmasta katsottuna. Parhaina esimerkkeinä tällaisista esille voidaan nostaa Dresden Files ja Vorkosigan-sarja. Molemmissa on loistava ja laaja maailma, jonka esittelemiseen ei ole tarvittu kymmeniä hahmoja vaan kaikki on pystytty luomaan helposti yhden hahmon kautta tarinan edetessä.
Toinen asia, jonka olen huomannut itselleni tärkeäksi, on hahmon kehittyminen. Lieneekö opettaja- vai roolipelitausta, mutta minulle tarina on tyypillisesti uskottavampi, jos hahmo tajuaa asioita ja muuttaa toimintatapojaan ainakin hieman tajuamiensa asioiden kautta. Kehittyminen voi tapahtua nuoremmalla iällä (esim. Drew Hayesin Super Powereds-sarja) tai sitten jo hieman vanhempanakin (Elizabet Moonin Serrano-sarja), mutta jotain kehittymistä pitää tapahtua, kuten Frodolle Sormusten Herrassa.
Nämä kaksi asiaa ovat itselleni selkeästi ne tärkeimmät. Syystä taikka toisesta pidän, jos kirjailija luo oman maailmansa tai virittelee jo olemassaolevaa reilummin, koska pidän uusista ja erikoisista ideoista, mutta nykymaailmakin käy hyvän tarinan ja mielenkiintoisten henkilöiden yhteydessä. Myös hyvä oman alansa tuntemus (esim. Dick Francis ja hevosmaailma) oikein käsiteltynä tekee kirjojen maailmasta kiintoisamman ja toimivamman.
Yksi tapa päästä näistä asioista selville on lukea kirjan takakansi, sen esittely nettikaupassa tai arvostelu. Aina nämä eivät kuitenkaan kerro ihan kaikkea ja kaiken huipuksi olen törmännyt kirjaan, jossa sen takakannessa kerrottiin yhdessä lauseessa mitä kirjan loppupuolella tapahtuu. Joskus kirjan kansi voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja nykyään välttelen urbaanin fantasian kirjoja, joissa kannen kuvassa on miehen/naisen vartalo pään kanssa tai ilman vähissä vaatteissa. Näitä kai voisi kuvailla nykypäivän Hertta-sarjaksi tai Harlekiini-kirjoiksi.
Luotettavin tapa on löytää kaveripiiristä kavereita, jotka lukevat paljon ja osaavat suositella sinulle sopivia kirjoja. Aina osumia ei tule kohdalle, mutta kun oppii tuntemaan toisen lukutottumukset, niin samalla saa hyvän kuvan siitä miten luotettava tämän henkilön arvostelu on. Eli itse pidän tarinoista, jotka keskittyvät enemmän henkilöihin ja heidän tapahtumiin, joiden seurauksena joku toivottavasti oppii jotain. Jos haluat suosituksia, niin niitähän riittää... :)
Useimmissa kirjakaupoissa ja kirjasaiteilla (esim. Goodreads) kirjat arvostellaan 1-5 tähdellä ja jo tähtien määrä riippuu pitkälti siitä mistä lukija tulee. Jos itse pidän kirjaa luettavana ja ihan hyvänä, niin kolme tähteä riittää, mutta keskivertoarvostelija jenkeistä antaa kirjalle neljä tähteä. Jos Amazonissa lukijoiden antamien arvostelujen keskiarvo painuu alle neljän tähden, niin kirja ei välttämättä ole enää kovin kummoinen.
Millainen kirja on sitten hyvä? Katselin tuossa omaa kirjahyllyäni, jossa on varovasti arvioiden reilut 700 kirjaa ja tarkastin myös Kindleni, josta löytyi 347 kirjaa, joten uskon, että osaan jo vastata omalta osaltani tähän kysymykseen. Eli asiaan.
Kirjat luokitellaan usein aihepiirin mukaan dekkareiksi, rakkausromaaneiksi, sotakirjoiksi jne., mutta ns. spekulatiivisen fiktion kirjat eli scifi- ja fantasiakirjat luokitellaan yleensä vain näihin luokkiin. Omista kirjoistani suurin osa kuuluu spekulatiiviseen fiktioon, mutta sieltä löytyy dekkareita, mysteereitä, seikkailutarinoita, sotakirjoja, rakkausromaaneita jne. Ainoa ero esimerkiksi Peter F. Hamiltonin Greg Mandel-dekkareiden ja Sue Graftonin Aakkos-sarjan välillä on se, että Hamiltonin kirjat ovat täysin kuvitteellisessa maailmassa. Kummatkin sarjat ovat selkeästi dekkareita, mutta löytynevät kirjakaupoista ja kirjastoista ihan eri paikoista. Eli kirjojen luokittelu tiettyyn tyyliin ei vaikuta ainakaan itselläni siihen onko kyseessä hyvä kirja vai ei.
Yksi luokittelu minkä itse toivoisin tulevan jokaiseen kirjaan on ns. kertojien/näkökulmien lukumäärä. Itse huomaan pitäväni huomattavasti enemmän kirjoista, joissa keskitytään yhteen hahmoon ja hänen näkökulmaansa. Jos karkeasti yleistää, niin yksittäiseen hahmoon keskittyvissä kirjoissa ollaan enemmän kiinnostuneita tästä hahmosta ja hänen tapahtumistaan kuin ns. kokonaiskuvasta.
Hyvänä esimerkkinä yksittäinen hahmo vs. kokonaiskuva-asetelmasta käy David Weberin Honor Harrington-sarja. Sarjan alussa tarina keskittyy yhteen hahmoon ja hänen ympärillään tapahtuviin asioihin, mutta sarjan edetessä tarinaa kerrotaan yhä useammasta näkökulmasta. Näkökulmat vielä valikoituvat eri puolille kirjan maailmassa tapahtuvassa konfliktissa ja itse menetin kiinnostukseni täysin sarjaan jossain kuudennen ja kymmenennen osan välillä.
Fantasialle tyypilliset massiiviset eeppokset kerrotaan useiden eri hahmojen näkökulmista (esim. Ajan Pyörä, Malazan, Game of Thrones). Toisaalta tällä tavalla kirjoihin saadaan huomattavan paljon syvyyttä ja yksityiskohtia, mutta samalla tarina muuttuu hankalammin seurattavaksi. Ja aina osa hahmoista on luokkaa evvk ja pikkuhiljaa alkaa toivomaan, että tästäkin kirjasarjasta olisi olemassa Valittujen Palojen versio.
Samaan aikaan on kuitenkin useampia erinomaisia sarjoja, joita voidaan kutsua eeppisiksi, mutta jotka etenevät vain yhden tai korkeintaan muutaman hahmon näkökulmasta katsottuna. Parhaina esimerkkeinä tällaisista esille voidaan nostaa Dresden Files ja Vorkosigan-sarja. Molemmissa on loistava ja laaja maailma, jonka esittelemiseen ei ole tarvittu kymmeniä hahmoja vaan kaikki on pystytty luomaan helposti yhden hahmon kautta tarinan edetessä.
Toinen asia, jonka olen huomannut itselleni tärkeäksi, on hahmon kehittyminen. Lieneekö opettaja- vai roolipelitausta, mutta minulle tarina on tyypillisesti uskottavampi, jos hahmo tajuaa asioita ja muuttaa toimintatapojaan ainakin hieman tajuamiensa asioiden kautta. Kehittyminen voi tapahtua nuoremmalla iällä (esim. Drew Hayesin Super Powereds-sarja) tai sitten jo hieman vanhempanakin (Elizabet Moonin Serrano-sarja), mutta jotain kehittymistä pitää tapahtua, kuten Frodolle Sormusten Herrassa.
Nämä kaksi asiaa ovat itselleni selkeästi ne tärkeimmät. Syystä taikka toisesta pidän, jos kirjailija luo oman maailmansa tai virittelee jo olemassaolevaa reilummin, koska pidän uusista ja erikoisista ideoista, mutta nykymaailmakin käy hyvän tarinan ja mielenkiintoisten henkilöiden yhteydessä. Myös hyvä oman alansa tuntemus (esim. Dick Francis ja hevosmaailma) oikein käsiteltynä tekee kirjojen maailmasta kiintoisamman ja toimivamman.
Yksi tapa päästä näistä asioista selville on lukea kirjan takakansi, sen esittely nettikaupassa tai arvostelu. Aina nämä eivät kuitenkaan kerro ihan kaikkea ja kaiken huipuksi olen törmännyt kirjaan, jossa sen takakannessa kerrottiin yhdessä lauseessa mitä kirjan loppupuolella tapahtuu. Joskus kirjan kansi voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja nykyään välttelen urbaanin fantasian kirjoja, joissa kannen kuvassa on miehen/naisen vartalo pään kanssa tai ilman vähissä vaatteissa. Näitä kai voisi kuvailla nykypäivän Hertta-sarjaksi tai Harlekiini-kirjoiksi.
Luotettavin tapa on löytää kaveripiiristä kavereita, jotka lukevat paljon ja osaavat suositella sinulle sopivia kirjoja. Aina osumia ei tule kohdalle, mutta kun oppii tuntemaan toisen lukutottumukset, niin samalla saa hyvän kuvan siitä miten luotettava tämän henkilön arvostelu on. Eli itse pidän tarinoista, jotka keskittyvät enemmän henkilöihin ja heidän tapahtumiin, joiden seurauksena joku toivottavasti oppii jotain. Jos haluat suosituksia, niin niitähän riittää... :)
tiistai 11. lokakuuta 2016
Yhteiskuntakelvottomuus
Filosofian opinnoissa törmäsin poliittis-moraaliseen ajattelumalliin, joka ainakin itselleni tuntui mielekkäältä ja toteuttamisen arvoiselta. Kyseinen teoria on kontraktarianismi ja sen perusideana on, että itsekäskin ihminen haluaa olla yhteiskunnan jäsen, koska yhteiskunnan avulla hän voi saavuttaa paljon enemmän kuin yksin. Terveydenhuolto, koulutus, pankkijärjestelmä jne. eli käytännössä koko nykyinen sivistys on vaatinut yhteisöllistä toimintaa, joten siltä osin teoria on varmasti oikeassa.
Tärkeä pointti teoriassa mielestäni oli se, että jos joku ei suostu noudattamaan yhteiskunnan yhteisesti sopimia sääntöjä, hänet suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Moni varmasti rinnastaa helposti vankilan tällaiseksi ratkaisuksi, mutta mielestäni näin ei ole. Vankilassa yhteiskunta huolehtii edelleen vangin peruselintarpeista ja sitä kautta vanki on edelleen yhteiskunnan jäsen. Entä jos näin ei olisi?
Keskiajalla käytettiin vankiloiden sijasta rangastussiirtoloita, joista kuuluisin lienee Australia. Kun Australia oli vielä osa Brittiläistä imperiumia, niin vankeja laivattiin sinne ajatuksena mahdollinen jatko tuomion jälkeen uudisasukkaana. Mutta tälläkin tavalla vangit edelleen olivat osa yhteiskuntaa. Vankila vain muuttui pakkotyöpaikaksi jossain muualla kuin siellä missä rikoksentekijä oli rikoksensa tehnyt.
Kontraktarianismissa on paljon osia, jotka ovat kiistanalaisia eikä sitä pidetä järkevänä mallina, mutta tuota yksilön yhteisön ulkopuolelle sulkemista ei pohdita filosofisissa artikkeleissa (ainakaan löytämissäni) ollenkaan. Yhteisön ulkopuolelle sulkemisella tarkoitan sitä tilannetta, jossa kyseinen yksilö viedään vaikkapa autiosaarelle lapion ja kirveen kanssa ja sanotaan, että elätä itsesi ja rakenna tänne oma yhteisösi, kun et halunnut olla meidän yhteiskuntamme jäsen. Ääritapauksessa yksilö suljetaan kokonaan yhteisön ulkopuolelle, mutta jos kohtelua halutaan jonkin verran lieventää, niin saarelle voitaisiin viedä vaikkapa kerran viikossa ruokaa. Mutta kaikki muu olisi kyseisen henkilön itsensä tehtävä.
Tässä vaiheessa humaanit ja eettiset ihmiset älähtävät ja nostavat metelin siitä, että ei toisia saa kohdella noin ja saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta jätetään se väliin toistaiseksi. Sen sijaan itseäni kiinnostaa paljon enemmän kysymys, että mikä tekee yksilöstä yhteiskuntakelvottoman ja sitä kautta yhteisön ulkopuolelle sulkemisen ansaitsevan?
Omien pohtimisieni jälkeen päädyin siihen määritelmään, että henkilö joka tietoisesti ja toistuvasti rikkoo yhteiskunnan sääntöjä on yhteiskuntakelvoton. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi huolehtia tällaisesta henkilöstä, jos hän toiminnallaan osoittaa ettei hän ole kiinnostunut olemaan yhteiskunnan jäsen. Meillä on jopa termi (taparikollinen), joka kuvaa varsin hyvin henkilöä, joka sopisi tämän määritelmän puitteisiin.
Henkilö, joka ei tajua tietoisesti olevansa rikollinen kuuluu hoitolaitokseen ja hänestä täytyy huolehtia, mutta entäpä henkilö, joka kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja rikkoo sääntöjä sen takia. Tällainen henkilö on selvin mahdollinen esimerkki yksilöstä, joka pitäisi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, koska hän myös todennäköisesti on haluttomin muuttamaan toimintojaan jatkossakaan.
Ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai taloudellisesta asemasta riippumatta rikoksen sattuessa pitäisi miettiä onko rikoksen tekijä yhteiskuntakelvoton. Jos on, niin minun ratkaisuni olisi toimia kontraktarianismin mukaisesti ja sulkea ko. henkilö yhteiskunnan ulkopuolelle. Vankila toimisi ensikertalaisille opetuspaikkana, jossa selkeytettäisiin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja sopeutettaisiin yhteiskunnan jäseniksi, mutta tietyn pisteen jälkeen ei ole mitään syytä enää uskoa, että paranemista tapahtuisi.
Melko radikaalihan tämä ajatusmalli on ja sitä varmaankin pystyisi väärinkäyttämään melko rajustikin, mutta jos miettii sitä yhtä norjalaista kahjoa, joka on vastuussa kymmenien ihmisten kuolemasta, niin jokin autiosaari kuulostaisi paljon paremmalta ratkaisulta kuin vankila.
Tärkeä pointti teoriassa mielestäni oli se, että jos joku ei suostu noudattamaan yhteiskunnan yhteisesti sopimia sääntöjä, hänet suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Moni varmasti rinnastaa helposti vankilan tällaiseksi ratkaisuksi, mutta mielestäni näin ei ole. Vankilassa yhteiskunta huolehtii edelleen vangin peruselintarpeista ja sitä kautta vanki on edelleen yhteiskunnan jäsen. Entä jos näin ei olisi?
Keskiajalla käytettiin vankiloiden sijasta rangastussiirtoloita, joista kuuluisin lienee Australia. Kun Australia oli vielä osa Brittiläistä imperiumia, niin vankeja laivattiin sinne ajatuksena mahdollinen jatko tuomion jälkeen uudisasukkaana. Mutta tälläkin tavalla vangit edelleen olivat osa yhteiskuntaa. Vankila vain muuttui pakkotyöpaikaksi jossain muualla kuin siellä missä rikoksentekijä oli rikoksensa tehnyt.
Kontraktarianismissa on paljon osia, jotka ovat kiistanalaisia eikä sitä pidetä järkevänä mallina, mutta tuota yksilön yhteisön ulkopuolelle sulkemista ei pohdita filosofisissa artikkeleissa (ainakaan löytämissäni) ollenkaan. Yhteisön ulkopuolelle sulkemisella tarkoitan sitä tilannetta, jossa kyseinen yksilö viedään vaikkapa autiosaarelle lapion ja kirveen kanssa ja sanotaan, että elätä itsesi ja rakenna tänne oma yhteisösi, kun et halunnut olla meidän yhteiskuntamme jäsen. Ääritapauksessa yksilö suljetaan kokonaan yhteisön ulkopuolelle, mutta jos kohtelua halutaan jonkin verran lieventää, niin saarelle voitaisiin viedä vaikkapa kerran viikossa ruokaa. Mutta kaikki muu olisi kyseisen henkilön itsensä tehtävä.
Tässä vaiheessa humaanit ja eettiset ihmiset älähtävät ja nostavat metelin siitä, että ei toisia saa kohdella noin ja saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta jätetään se väliin toistaiseksi. Sen sijaan itseäni kiinnostaa paljon enemmän kysymys, että mikä tekee yksilöstä yhteiskuntakelvottoman ja sitä kautta yhteisön ulkopuolelle sulkemisen ansaitsevan?
Omien pohtimisieni jälkeen päädyin siihen määritelmään, että henkilö joka tietoisesti ja toistuvasti rikkoo yhteiskunnan sääntöjä on yhteiskuntakelvoton. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi huolehtia tällaisesta henkilöstä, jos hän toiminnallaan osoittaa ettei hän ole kiinnostunut olemaan yhteiskunnan jäsen. Meillä on jopa termi (taparikollinen), joka kuvaa varsin hyvin henkilöä, joka sopisi tämän määritelmän puitteisiin.
Henkilö, joka ei tajua tietoisesti olevansa rikollinen kuuluu hoitolaitokseen ja hänestä täytyy huolehtia, mutta entäpä henkilö, joka kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja rikkoo sääntöjä sen takia. Tällainen henkilö on selvin mahdollinen esimerkki yksilöstä, joka pitäisi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, koska hän myös todennäköisesti on haluttomin muuttamaan toimintojaan jatkossakaan.
Ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai taloudellisesta asemasta riippumatta rikoksen sattuessa pitäisi miettiä onko rikoksen tekijä yhteiskuntakelvoton. Jos on, niin minun ratkaisuni olisi toimia kontraktarianismin mukaisesti ja sulkea ko. henkilö yhteiskunnan ulkopuolelle. Vankila toimisi ensikertalaisille opetuspaikkana, jossa selkeytettäisiin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja sopeutettaisiin yhteiskunnan jäseniksi, mutta tietyn pisteen jälkeen ei ole mitään syytä enää uskoa, että paranemista tapahtuisi.
Melko radikaalihan tämä ajatusmalli on ja sitä varmaankin pystyisi väärinkäyttämään melko rajustikin, mutta jos miettii sitä yhtä norjalaista kahjoa, joka on vastuussa kymmenien ihmisten kuolemasta, niin jokin autiosaari kuulostaisi paljon paremmalta ratkaisulta kuin vankila.
keskiviikko 5. lokakuuta 2016
Suosikkikirjailijat: S
Klassikkolistalla vanhimmasta päästä löytyy Georges Simenonin Komisario Maigret-kirjat, joita nuorempana tuli luettua läjäpäin. Carl Sagan lienee tunnetumpi tiedemiehenä, mutta Ensimmäinen yhteys (Contact) on sekä kirjana että elokuvana tutustumisen arvoinen. Robert Sheckley oli ensimmäisiä scifistejä, joita luin ja Jähmettynyt yhteiskunta (Status civilization) jäi mieleen. Robert Silverberg kuuluu samaan ryhmään. Listalle kuuluisi ehkä muitakin nimiä, mutta klassikkojen loppuhuipennukseksi sopivat hyvin veljekset Arkadi ja Boris Strugatski, jotka lienevät vähänkin vanhemmille tuttuja teoksestaan Stalker. Sitten muut lukuisat tämän kirjaimen kirjailijat.
Brandon Sanderson on yksi tämän hetken tunnetuimmista fantasiakirjailijoista, sillä hän sai kunnian kirjoittaa Ajan Pyörä-sarjan (Wheel of Time) loppuun. Sandersonilla on omaakin tuotantoa kymmenittäin ja taso on pääosin hyvän ja erinomaisen välillä. Omissa teoksissaan Sanderson tykkää leikkiä erilaisilla taikasysteemeillä ja kirjoittaa isompien sarjojensa väliin aina kevennykseksi lyhyempiä teoksia, jotka tahtovat olla osittain parempia kuin ne isot sarjat. Itse pidän Steelheart-sarjaa ja Legionia hänen parhaimpina teoksinaan. Sujuvaa tarinankerrontaa kuitenkin kaikin puolin.
Andrzej Sapkowski saattaa olla tunnetumpi tietokonepelien puolelta kuin kirjallisuudesta, sillä erinomainen Witcher-sarja perustuu hänen kirjoihinsa. Kirjatkin ovat kuitenkin aiheesta kiinnostuneille tutustumisen arvoisia.
John Scalzi lienee omien scifikirjailijoiden top 5:ssa tai ainakin lähellä siellä. Old Man's War on yksi parhaista scifikirjoista minkä olen lukenut ja sen jatko-osatkin ovat hyviä, mutta Scalzin erillisteokset ovat myös loistavia ja onkin makuasia mistä pitää eniten. Suosittelen.
Lisa Shearin on minulle tuttu hänen Raine Benares-sarjansa kautta. Sujuvaa perinteisen oloista fantasiaa romanttisilla sivujuonteilla. Viisi osaa löytyy hyllystä ja mielikuvan mukaan ihan mielenkiintoisen oloista, mutta ei aivan kaikille fantasiafaneille.
Maria V. Snyder on pääosin Lisa Shearinin kanssa samantyylinen kirjailija. Toistuvana teemana tuntuu olevan magian käyttäjien harvinaisuus ja vainoaminen. Study-sarjan alkupää on ehkä sitä parasta osaa tuotannosta.
Neal Stephenson kuuluu omalta osaltaan nykyisen spekulatiivisen fiktion kärkinimiin. Useimmat teokset ovat suuresti arvostettuja sekä massojen että arvostelijoiden joukossa. Itse pidän suurimmasta osasta tuotannosta, mutta The Baroque Cycleä olen yrittänyt aloittaa kolmesti enkä ole kertaakaan päässyt yli sadan sivun, joten omalla tavallaan hiukan hankalampi kirjailija. Kirjoittamistyyli voi olla välistä hyvinkin hankala, mutta paljon loistavia ideoita ja hahmoja.
Charles Stross on sitten omalta osaltaan Stephensoniin verrattuna vieläkin hankalampi kirjailija luettavaksi. Stross selkeästi haluaa kokeilla rajojaan ja esimerkiksi Rule 34-kirja on kirjoitettu kokonaan toisessa persoonassa tyyliin: 'Sinä haistat kuuman öljyn ja kardemumman tuoksun, kun kävelet ovesta sisään'. Hankalahkoa lukemista, mutta kokemisen arvoista. Tyylien lisäksi aihepiirit vaihtelevat hyvinkin rankasti laidasta laitaan ja itse pidän Laundry Files-sarjasta eniten.
Michael J. Sullivan on sitten puhtaasti fantasiakirjailija ja hänen teoksensa ovat tunnelmaltaan hyvinkin tutun oloisia. Mielenkiintoiset hahmot kuitenkin tekevät kirjoista elävän oloisia. Sullivan aloitti juuri uuden sarjan julkaisemisen, mutta hieman erikoiseen tapaan sarjan kaikki osat on jo kirjoitettu. Ne vain julkaistaan erillisinä osina ja eri aikaan. Itselleni ainoa ongelma Sullivanin tuotannossa on hieman liian monta kertojahahmoa (noin puolisen tusinaa) ja tapa myös kertoa tarinaa ns. pahisten näkökulmasta. Muuten sujuvaa ja hyvin etenevää tarinaa.
Brandon Sanderson on yksi tämän hetken tunnetuimmista fantasiakirjailijoista, sillä hän sai kunnian kirjoittaa Ajan Pyörä-sarjan (Wheel of Time) loppuun. Sandersonilla on omaakin tuotantoa kymmenittäin ja taso on pääosin hyvän ja erinomaisen välillä. Omissa teoksissaan Sanderson tykkää leikkiä erilaisilla taikasysteemeillä ja kirjoittaa isompien sarjojensa väliin aina kevennykseksi lyhyempiä teoksia, jotka tahtovat olla osittain parempia kuin ne isot sarjat. Itse pidän Steelheart-sarjaa ja Legionia hänen parhaimpina teoksinaan. Sujuvaa tarinankerrontaa kuitenkin kaikin puolin.
Andrzej Sapkowski saattaa olla tunnetumpi tietokonepelien puolelta kuin kirjallisuudesta, sillä erinomainen Witcher-sarja perustuu hänen kirjoihinsa. Kirjatkin ovat kuitenkin aiheesta kiinnostuneille tutustumisen arvoisia.
John Scalzi lienee omien scifikirjailijoiden top 5:ssa tai ainakin lähellä siellä. Old Man's War on yksi parhaista scifikirjoista minkä olen lukenut ja sen jatko-osatkin ovat hyviä, mutta Scalzin erillisteokset ovat myös loistavia ja onkin makuasia mistä pitää eniten. Suosittelen.
Lisa Shearin on minulle tuttu hänen Raine Benares-sarjansa kautta. Sujuvaa perinteisen oloista fantasiaa romanttisilla sivujuonteilla. Viisi osaa löytyy hyllystä ja mielikuvan mukaan ihan mielenkiintoisen oloista, mutta ei aivan kaikille fantasiafaneille.
Maria V. Snyder on pääosin Lisa Shearinin kanssa samantyylinen kirjailija. Toistuvana teemana tuntuu olevan magian käyttäjien harvinaisuus ja vainoaminen. Study-sarjan alkupää on ehkä sitä parasta osaa tuotannosta.
Neal Stephenson kuuluu omalta osaltaan nykyisen spekulatiivisen fiktion kärkinimiin. Useimmat teokset ovat suuresti arvostettuja sekä massojen että arvostelijoiden joukossa. Itse pidän suurimmasta osasta tuotannosta, mutta The Baroque Cycleä olen yrittänyt aloittaa kolmesti enkä ole kertaakaan päässyt yli sadan sivun, joten omalla tavallaan hiukan hankalampi kirjailija. Kirjoittamistyyli voi olla välistä hyvinkin hankala, mutta paljon loistavia ideoita ja hahmoja.
Charles Stross on sitten omalta osaltaan Stephensoniin verrattuna vieläkin hankalampi kirjailija luettavaksi. Stross selkeästi haluaa kokeilla rajojaan ja esimerkiksi Rule 34-kirja on kirjoitettu kokonaan toisessa persoonassa tyyliin: 'Sinä haistat kuuman öljyn ja kardemumman tuoksun, kun kävelet ovesta sisään'. Hankalahkoa lukemista, mutta kokemisen arvoista. Tyylien lisäksi aihepiirit vaihtelevat hyvinkin rankasti laidasta laitaan ja itse pidän Laundry Files-sarjasta eniten.
Michael J. Sullivan on sitten puhtaasti fantasiakirjailija ja hänen teoksensa ovat tunnelmaltaan hyvinkin tutun oloisia. Mielenkiintoiset hahmot kuitenkin tekevät kirjoista elävän oloisia. Sullivan aloitti juuri uuden sarjan julkaisemisen, mutta hieman erikoiseen tapaan sarjan kaikki osat on jo kirjoitettu. Ne vain julkaistaan erillisinä osina ja eri aikaan. Itselleni ainoa ongelma Sullivanin tuotannossa on hieman liian monta kertojahahmoa (noin puolisen tusinaa) ja tapa myös kertoa tarinaa ns. pahisten näkökulmasta. Muuten sujuvaa ja hyvin etenevää tarinaa.
torstai 22. syyskuuta 2016
Suosikkikirjailijat: R
Anne Rice voitaneen laittaa klassikkolistalle vampyyrisarjansa johdosta. Sarjan alkupään kirjat olivat hyviä ja hän oli ensimmäisiä 'nykyaikaisen' vampyyrigenren kirjailijoita. Muita ei tällä kertaa löytynyt vaikka muisti hämärästi yritti vihjailla jotain. Sitten niihin hyllystä löytyviin kirjailijoihin.
Alastair Reynolds oli yksi suosikeistani avaruusoopperan taholla vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta sen jälkeen en ole häntä hirveästi seurannut. Tarinat ovat eeppisiä ja useat sijoittuvat samaan tarinajatkumoon. Mielenkiintoisia ideoita, mutta jostain syystä alkupään kirjat kolahtivat paremmin kuin myöhemmät. Hyllyssä näkyy olevan yhdeksän kirjaa, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kokeilla.
Michael Ridpath on mysteerikirjailija, joka on mielestäni hyvin Dick Francis-tyylinen kirjailija. Hän oli ennen kirjailijan uraansa sijoituspankkiiri ja alkupään teokset sijoittuvatkin finanssimaailmaan. Myöhemmissä teoksissa hän on laajentanut maailmankuvaansa, mutta tarinat ovat edelleen samantyylisiä.
Patrick Rothfuss on kirjoittanut kaksi osaa fantasiasarjastaan, joka on mielestäni tällä hetkellä parasta mitä olen lukenut. Eeppisen oloista fantasiaa yhden henkilön näkökulmasta ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kirjat ovat pitkiä, mutta siitä huolimatta jää kaipaamaan lisää. Suosittelen varauksetta kaikille fantasiasta pitäville.
Sean Russell on sitten hieman tuntemattomampi, mutta tutustumisen arvoinen fantasiakirjailija. Russellin kirjat sijoittuvat pääosin maailmoihin, jotka hakevat juurensa meidän maailmastamme ja ovat tunnelmaltaan lähellä Guy Gavriel Kayn tuotoksia. Taiteellisen ja tunnelmallisen teosten osastoa.
Anthony Ryan on yksi viimeaikojen isoista nimistä fantasian puolella, vaikka häneltä löytyykin erinomainen Slab City Blues-sarja, joka on puhdasta scifiä. Ryanin Raven's Shadow-sarjan ensimmäinen osa Blood Song on yksi parhaista fantasiakirjoista, joita olen lukenut. Valitettavasti koko sarja ei ole samalla tasolla, mutta on kuitenkin lukemisen arvoinen.
Niin ja se klassikko-osaston kirjailija, jota en meinannut muistaa oli tietysti J.K. Rowling eli Harry Potterin luoja. Potterit kuuluvat 'pakko tietää'-osastolle, mutta olivat myös ihan viihdyttäviä luettavia. Hiukan satumaisia ja lapsenomaisia omaan makuuni, mutta hyvä portti fantasiaan.
Alastair Reynolds oli yksi suosikeistani avaruusoopperan taholla vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta sen jälkeen en ole häntä hirveästi seurannut. Tarinat ovat eeppisiä ja useat sijoittuvat samaan tarinajatkumoon. Mielenkiintoisia ideoita, mutta jostain syystä alkupään kirjat kolahtivat paremmin kuin myöhemmät. Hyllyssä näkyy olevan yhdeksän kirjaa, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kokeilla.
Michael Ridpath on mysteerikirjailija, joka on mielestäni hyvin Dick Francis-tyylinen kirjailija. Hän oli ennen kirjailijan uraansa sijoituspankkiiri ja alkupään teokset sijoittuvatkin finanssimaailmaan. Myöhemmissä teoksissa hän on laajentanut maailmankuvaansa, mutta tarinat ovat edelleen samantyylisiä.
Patrick Rothfuss on kirjoittanut kaksi osaa fantasiasarjastaan, joka on mielestäni tällä hetkellä parasta mitä olen lukenut. Eeppisen oloista fantasiaa yhden henkilön näkökulmasta ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kirjat ovat pitkiä, mutta siitä huolimatta jää kaipaamaan lisää. Suosittelen varauksetta kaikille fantasiasta pitäville.
Sean Russell on sitten hieman tuntemattomampi, mutta tutustumisen arvoinen fantasiakirjailija. Russellin kirjat sijoittuvat pääosin maailmoihin, jotka hakevat juurensa meidän maailmastamme ja ovat tunnelmaltaan lähellä Guy Gavriel Kayn tuotoksia. Taiteellisen ja tunnelmallisen teosten osastoa.
Anthony Ryan on yksi viimeaikojen isoista nimistä fantasian puolella, vaikka häneltä löytyykin erinomainen Slab City Blues-sarja, joka on puhdasta scifiä. Ryanin Raven's Shadow-sarjan ensimmäinen osa Blood Song on yksi parhaista fantasiakirjoista, joita olen lukenut. Valitettavasti koko sarja ei ole samalla tasolla, mutta on kuitenkin lukemisen arvoinen.
Niin ja se klassikko-osaston kirjailija, jota en meinannut muistaa oli tietysti J.K. Rowling eli Harry Potterin luoja. Potterit kuuluvat 'pakko tietää'-osastolle, mutta olivat myös ihan viihdyttäviä luettavia. Hiukan satumaisia ja lapsenomaisia omaan makuuni, mutta hyvä portti fantasiaan.
maanantai 12. syyskuuta 2016
Mieltymysten muuttuminen
Viimeisen parin vuoden aikana olen havainnut itsessäni mielenkiinnon menetyksen jalkapalloa kohtaan tai oikeammin voisi sanoa jalkapallon katsomista kohtaan. Vaikka edelleenkin seuraan päivittäin uutisia jalkapallomaailmasta, pelaan paria valmennuspeliä netissä ja teen Vakioveikkausta joka vuosi, niin pelien seuraaminen kiinnostaa kerta kerralta vähemmän. Olen jonkin verran miettinyt, että miksi, mutta samalla rupesin miettimään mitkä muut mieltymykset ovat muuttuneet vuosien saatossa.
Ruokapuolella olen huomannut makumaailman laajentuneen myös jossain määrin happamien makujen suuntaan vaikka pidänkin edelleen makeasta selkeästi eniten. Jogurtit lienevät ainoa yksittäinen tuoteryhmä, joka on muuttunut entisestä inhokista nykyiseksi suosikiksi. Suolaiset ruoat ovat taas entistä enemmän asia, josta en pidä kuin hyvin pienissä määrissä. Poikkeuksia tietenkin löytyy enkä äkkiseltään keksinyt mitään sellaista ruokaa, josta mielipiteeni olisi muuttunut selkeästi.
Musiikkia olen kuunnellut aina paljon ja joitakin bändejä on, jotka ovat nousseet hetkeksi pinnalle ja sitten painuneet takaisin välinpitämättömyyksien joukkoon (esim. Metallica). Pitkään pitämäni bändit kuulostavat edelleen hyviltä ja jos muutoksia on tapahtunut, niin inhokkeina pitämäni yhtyeet/artistit eivät enää jaksa nostattaa vahvoja tunteita.
Suurimmat muutokset vaikuttaisivat tapahtuneen kirjojen osalla. Aikaisemmin suuresti pitämäni massiiviset fantasia- ja scifi-eepokset tuntuvat tätä nykyä päämäärättömiltä ja sekavilta, mikäli tarinaa on kerrottu useamman kertojan näkökulmasta. Eli kirjojen pituus itsessään ei ole määrävä asia vaan se, kuinka tarinaa on kerrottu. Omalta osaltani käännekohta tälle lienee ollut Wheel of Time-sarjan loppupuoli Jordanin kirjoittamana, jolloin sarjaan tuli koko ajan uusia hahmoja. Valtaosa näistä hahmoista oli omasta näkökulmastani täysin turhia ja tarina jäi junnaamaan paikalleen.
Olen yrittänyt löytää jonkinlaista yhteistä tekijää sille, miksi jotkin asiat muuttuvat mielenkiintoisemmiksi tai tylsemmiksi, mutta en ole mitään selkeää syytä löytänyt. Vaikka musiikin osalta olen muuttunut selvästi suvaitsevampaan suuntaan, niin joissakin muissa asioissa olen mennyt vastaavasti tuomitsevampaan suuntaan.
Yksi asia, jota hetken pohdin, oli kuinka kauan kyseisestä asiasta olin pitänyt tai inhonnut. Ajattelin että asiat, jotka ovat uusia, nostattaisivat vahvempia tunteita ja taas pidempään pitämäni asioiden suhteen olisin sitten suvaitsevampi. Jalkapalloa olen kuitenkin pelannut viiden ikäisestä ja kirjoja lukenut suurin piirtein yhtä pitkään ja molempien suhteen olen tällä hetkellä selvästi kriittisempi kuin kymmenen vuotta sitten eli sekään teoria ei toiminut.
Ehkä pitäminen ja inhoaminen menevät sykleissä ja tämän päivän inhokit ovat huomisen välinpitämättömyyksiä. Sen kuitenkin olen huomannut, että mieltymysten muuttuminen tuottaa uusia kokemuksia ja ne ovat aina arvokkaita.
Ruokapuolella olen huomannut makumaailman laajentuneen myös jossain määrin happamien makujen suuntaan vaikka pidänkin edelleen makeasta selkeästi eniten. Jogurtit lienevät ainoa yksittäinen tuoteryhmä, joka on muuttunut entisestä inhokista nykyiseksi suosikiksi. Suolaiset ruoat ovat taas entistä enemmän asia, josta en pidä kuin hyvin pienissä määrissä. Poikkeuksia tietenkin löytyy enkä äkkiseltään keksinyt mitään sellaista ruokaa, josta mielipiteeni olisi muuttunut selkeästi.
Musiikkia olen kuunnellut aina paljon ja joitakin bändejä on, jotka ovat nousseet hetkeksi pinnalle ja sitten painuneet takaisin välinpitämättömyyksien joukkoon (esim. Metallica). Pitkään pitämäni bändit kuulostavat edelleen hyviltä ja jos muutoksia on tapahtunut, niin inhokkeina pitämäni yhtyeet/artistit eivät enää jaksa nostattaa vahvoja tunteita.
Suurimmat muutokset vaikuttaisivat tapahtuneen kirjojen osalla. Aikaisemmin suuresti pitämäni massiiviset fantasia- ja scifi-eepokset tuntuvat tätä nykyä päämäärättömiltä ja sekavilta, mikäli tarinaa on kerrottu useamman kertojan näkökulmasta. Eli kirjojen pituus itsessään ei ole määrävä asia vaan se, kuinka tarinaa on kerrottu. Omalta osaltani käännekohta tälle lienee ollut Wheel of Time-sarjan loppupuoli Jordanin kirjoittamana, jolloin sarjaan tuli koko ajan uusia hahmoja. Valtaosa näistä hahmoista oli omasta näkökulmastani täysin turhia ja tarina jäi junnaamaan paikalleen.
Olen yrittänyt löytää jonkinlaista yhteistä tekijää sille, miksi jotkin asiat muuttuvat mielenkiintoisemmiksi tai tylsemmiksi, mutta en ole mitään selkeää syytä löytänyt. Vaikka musiikin osalta olen muuttunut selvästi suvaitsevampaan suuntaan, niin joissakin muissa asioissa olen mennyt vastaavasti tuomitsevampaan suuntaan.
Yksi asia, jota hetken pohdin, oli kuinka kauan kyseisestä asiasta olin pitänyt tai inhonnut. Ajattelin että asiat, jotka ovat uusia, nostattaisivat vahvempia tunteita ja taas pidempään pitämäni asioiden suhteen olisin sitten suvaitsevampi. Jalkapalloa olen kuitenkin pelannut viiden ikäisestä ja kirjoja lukenut suurin piirtein yhtä pitkään ja molempien suhteen olen tällä hetkellä selvästi kriittisempi kuin kymmenen vuotta sitten eli sekään teoria ei toiminut.
Ehkä pitäminen ja inhoaminen menevät sykleissä ja tämän päivän inhokit ovat huomisen välinpitämättömyyksiä. Sen kuitenkin olen huomannut, että mieltymysten muuttuminen tuottaa uusia kokemuksia ja ne ovat aina arvokkaita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)