Kirjoja arvostellaan ja määritellään monella tavalla, mutta olen yrittänyt miettiä sellaista systeemiä, joka kertoisi paremmin siitä millainen kirja olisi. Taka-ajatuksena tässä on se, että saisin itse jostain paremmin suositteluja niistä kirjoista, jotka todennäköisesti olisivat minun mielestäni hyviä.
Useimmissa kirjakaupoissa ja kirjasaiteilla (esim. Goodreads) kirjat arvostellaan 1-5 tähdellä ja jo tähtien määrä riippuu pitkälti siitä mistä lukija tulee. Jos itse pidän kirjaa luettavana ja ihan hyvänä, niin kolme tähteä riittää, mutta keskivertoarvostelija jenkeistä antaa kirjalle neljä tähteä. Jos Amazonissa lukijoiden antamien arvostelujen keskiarvo painuu alle neljän tähden, niin kirja ei välttämättä ole enää kovin kummoinen.
Millainen kirja on sitten hyvä? Katselin tuossa omaa kirjahyllyäni, jossa on varovasti arvioiden reilut 700 kirjaa ja tarkastin myös Kindleni, josta löytyi 347 kirjaa, joten uskon, että osaan jo vastata omalta osaltani tähän kysymykseen. Eli asiaan.
Kirjat luokitellaan usein aihepiirin mukaan dekkareiksi, rakkausromaaneiksi, sotakirjoiksi jne., mutta ns. spekulatiivisen fiktion kirjat eli scifi- ja fantasiakirjat luokitellaan yleensä vain näihin luokkiin. Omista kirjoistani suurin osa kuuluu spekulatiiviseen fiktioon, mutta sieltä löytyy dekkareita, mysteereitä, seikkailutarinoita, sotakirjoja, rakkausromaaneita jne. Ainoa ero esimerkiksi Peter F. Hamiltonin Greg Mandel-dekkareiden ja Sue Graftonin Aakkos-sarjan välillä on se, että Hamiltonin kirjat ovat täysin kuvitteellisessa maailmassa. Kummatkin sarjat ovat selkeästi dekkareita, mutta löytynevät kirjakaupoista ja kirjastoista ihan eri paikoista. Eli kirjojen luokittelu tiettyyn tyyliin ei vaikuta ainakaan itselläni siihen onko kyseessä hyvä kirja vai ei.
Yksi luokittelu minkä itse toivoisin tulevan jokaiseen kirjaan on ns. kertojien/näkökulmien lukumäärä. Itse huomaan pitäväni huomattavasti enemmän kirjoista, joissa keskitytään yhteen hahmoon ja hänen näkökulmaansa. Jos karkeasti yleistää, niin yksittäiseen hahmoon keskittyvissä kirjoissa ollaan enemmän kiinnostuneita tästä hahmosta ja hänen tapahtumistaan kuin ns. kokonaiskuvasta.
Hyvänä esimerkkinä yksittäinen hahmo vs. kokonaiskuva-asetelmasta käy David Weberin Honor Harrington-sarja. Sarjan alussa tarina keskittyy yhteen hahmoon ja hänen ympärillään tapahtuviin asioihin, mutta sarjan edetessä tarinaa kerrotaan yhä useammasta näkökulmasta. Näkökulmat vielä valikoituvat eri puolille kirjan maailmassa tapahtuvassa konfliktissa ja itse menetin kiinnostukseni täysin sarjaan jossain kuudennen ja kymmenennen osan välillä.
Fantasialle tyypilliset massiiviset eeppokset kerrotaan useiden eri hahmojen näkökulmista (esim. Ajan Pyörä, Malazan, Game of Thrones). Toisaalta tällä tavalla kirjoihin saadaan huomattavan paljon syvyyttä ja yksityiskohtia, mutta samalla tarina muuttuu hankalammin seurattavaksi. Ja aina osa hahmoista on luokkaa evvk ja pikkuhiljaa alkaa toivomaan, että tästäkin kirjasarjasta olisi olemassa Valittujen Palojen versio.
Samaan aikaan on kuitenkin useampia erinomaisia sarjoja, joita voidaan kutsua eeppisiksi, mutta jotka etenevät vain yhden tai korkeintaan muutaman hahmon näkökulmasta katsottuna. Parhaina esimerkkeinä tällaisista esille voidaan nostaa Dresden Files ja Vorkosigan-sarja. Molemmissa on loistava ja laaja maailma, jonka esittelemiseen ei ole tarvittu kymmeniä hahmoja vaan kaikki on pystytty luomaan helposti yhden hahmon kautta tarinan edetessä.
Toinen asia, jonka olen huomannut itselleni tärkeäksi, on hahmon kehittyminen. Lieneekö opettaja- vai roolipelitausta, mutta minulle tarina on tyypillisesti uskottavampi, jos hahmo tajuaa asioita ja muuttaa toimintatapojaan ainakin hieman tajuamiensa asioiden kautta. Kehittyminen voi tapahtua nuoremmalla iällä (esim. Drew Hayesin Super Powereds-sarja) tai sitten jo hieman vanhempanakin (Elizabet Moonin Serrano-sarja), mutta jotain kehittymistä pitää tapahtua, kuten Frodolle Sormusten Herrassa.
Nämä kaksi asiaa ovat itselleni selkeästi ne tärkeimmät. Syystä taikka toisesta pidän, jos kirjailija luo oman maailmansa tai virittelee jo olemassaolevaa reilummin, koska pidän uusista ja erikoisista ideoista, mutta nykymaailmakin käy hyvän tarinan ja mielenkiintoisten henkilöiden yhteydessä. Myös hyvä oman alansa tuntemus (esim. Dick Francis ja hevosmaailma) oikein käsiteltynä tekee kirjojen maailmasta kiintoisamman ja toimivamman.
Yksi tapa päästä näistä asioista selville on lukea kirjan takakansi, sen esittely nettikaupassa tai arvostelu. Aina nämä eivät kuitenkaan kerro ihan kaikkea ja kaiken huipuksi olen törmännyt kirjaan, jossa sen takakannessa kerrottiin yhdessä lauseessa mitä kirjan loppupuolella tapahtuu. Joskus kirjan kansi voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja nykyään välttelen urbaanin fantasian kirjoja, joissa kannen kuvassa on miehen/naisen vartalo pään kanssa tai ilman vähissä vaatteissa. Näitä kai voisi kuvailla nykypäivän Hertta-sarjaksi tai Harlekiini-kirjoiksi.
Luotettavin tapa on löytää kaveripiiristä kavereita, jotka lukevat paljon ja osaavat suositella sinulle sopivia kirjoja. Aina osumia ei tule kohdalle, mutta kun oppii tuntemaan toisen lukutottumukset, niin samalla saa hyvän kuvan siitä miten luotettava tämän henkilön arvostelu on. Eli itse pidän tarinoista, jotka keskittyvät enemmän henkilöihin ja heidän tapahtumiin, joiden seurauksena joku toivottavasti oppii jotain. Jos haluat suosituksia, niin niitähän riittää... :)
maanantai 7. marraskuuta 2016
tiistai 11. lokakuuta 2016
Yhteiskuntakelvottomuus
Filosofian opinnoissa törmäsin poliittis-moraaliseen ajattelumalliin, joka ainakin itselleni tuntui mielekkäältä ja toteuttamisen arvoiselta. Kyseinen teoria on kontraktarianismi ja sen perusideana on, että itsekäskin ihminen haluaa olla yhteiskunnan jäsen, koska yhteiskunnan avulla hän voi saavuttaa paljon enemmän kuin yksin. Terveydenhuolto, koulutus, pankkijärjestelmä jne. eli käytännössä koko nykyinen sivistys on vaatinut yhteisöllistä toimintaa, joten siltä osin teoria on varmasti oikeassa.
Tärkeä pointti teoriassa mielestäni oli se, että jos joku ei suostu noudattamaan yhteiskunnan yhteisesti sopimia sääntöjä, hänet suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Moni varmasti rinnastaa helposti vankilan tällaiseksi ratkaisuksi, mutta mielestäni näin ei ole. Vankilassa yhteiskunta huolehtii edelleen vangin peruselintarpeista ja sitä kautta vanki on edelleen yhteiskunnan jäsen. Entä jos näin ei olisi?
Keskiajalla käytettiin vankiloiden sijasta rangastussiirtoloita, joista kuuluisin lienee Australia. Kun Australia oli vielä osa Brittiläistä imperiumia, niin vankeja laivattiin sinne ajatuksena mahdollinen jatko tuomion jälkeen uudisasukkaana. Mutta tälläkin tavalla vangit edelleen olivat osa yhteiskuntaa. Vankila vain muuttui pakkotyöpaikaksi jossain muualla kuin siellä missä rikoksentekijä oli rikoksensa tehnyt.
Kontraktarianismissa on paljon osia, jotka ovat kiistanalaisia eikä sitä pidetä järkevänä mallina, mutta tuota yksilön yhteisön ulkopuolelle sulkemista ei pohdita filosofisissa artikkeleissa (ainakaan löytämissäni) ollenkaan. Yhteisön ulkopuolelle sulkemisella tarkoitan sitä tilannetta, jossa kyseinen yksilö viedään vaikkapa autiosaarelle lapion ja kirveen kanssa ja sanotaan, että elätä itsesi ja rakenna tänne oma yhteisösi, kun et halunnut olla meidän yhteiskuntamme jäsen. Ääritapauksessa yksilö suljetaan kokonaan yhteisön ulkopuolelle, mutta jos kohtelua halutaan jonkin verran lieventää, niin saarelle voitaisiin viedä vaikkapa kerran viikossa ruokaa. Mutta kaikki muu olisi kyseisen henkilön itsensä tehtävä.
Tässä vaiheessa humaanit ja eettiset ihmiset älähtävät ja nostavat metelin siitä, että ei toisia saa kohdella noin ja saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta jätetään se väliin toistaiseksi. Sen sijaan itseäni kiinnostaa paljon enemmän kysymys, että mikä tekee yksilöstä yhteiskuntakelvottoman ja sitä kautta yhteisön ulkopuolelle sulkemisen ansaitsevan?
Omien pohtimisieni jälkeen päädyin siihen määritelmään, että henkilö joka tietoisesti ja toistuvasti rikkoo yhteiskunnan sääntöjä on yhteiskuntakelvoton. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi huolehtia tällaisesta henkilöstä, jos hän toiminnallaan osoittaa ettei hän ole kiinnostunut olemaan yhteiskunnan jäsen. Meillä on jopa termi (taparikollinen), joka kuvaa varsin hyvin henkilöä, joka sopisi tämän määritelmän puitteisiin.
Henkilö, joka ei tajua tietoisesti olevansa rikollinen kuuluu hoitolaitokseen ja hänestä täytyy huolehtia, mutta entäpä henkilö, joka kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja rikkoo sääntöjä sen takia. Tällainen henkilö on selvin mahdollinen esimerkki yksilöstä, joka pitäisi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, koska hän myös todennäköisesti on haluttomin muuttamaan toimintojaan jatkossakaan.
Ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai taloudellisesta asemasta riippumatta rikoksen sattuessa pitäisi miettiä onko rikoksen tekijä yhteiskuntakelvoton. Jos on, niin minun ratkaisuni olisi toimia kontraktarianismin mukaisesti ja sulkea ko. henkilö yhteiskunnan ulkopuolelle. Vankila toimisi ensikertalaisille opetuspaikkana, jossa selkeytettäisiin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja sopeutettaisiin yhteiskunnan jäseniksi, mutta tietyn pisteen jälkeen ei ole mitään syytä enää uskoa, että paranemista tapahtuisi.
Melko radikaalihan tämä ajatusmalli on ja sitä varmaankin pystyisi väärinkäyttämään melko rajustikin, mutta jos miettii sitä yhtä norjalaista kahjoa, joka on vastuussa kymmenien ihmisten kuolemasta, niin jokin autiosaari kuulostaisi paljon paremmalta ratkaisulta kuin vankila.
Tärkeä pointti teoriassa mielestäni oli se, että jos joku ei suostu noudattamaan yhteiskunnan yhteisesti sopimia sääntöjä, hänet suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Moni varmasti rinnastaa helposti vankilan tällaiseksi ratkaisuksi, mutta mielestäni näin ei ole. Vankilassa yhteiskunta huolehtii edelleen vangin peruselintarpeista ja sitä kautta vanki on edelleen yhteiskunnan jäsen. Entä jos näin ei olisi?
Keskiajalla käytettiin vankiloiden sijasta rangastussiirtoloita, joista kuuluisin lienee Australia. Kun Australia oli vielä osa Brittiläistä imperiumia, niin vankeja laivattiin sinne ajatuksena mahdollinen jatko tuomion jälkeen uudisasukkaana. Mutta tälläkin tavalla vangit edelleen olivat osa yhteiskuntaa. Vankila vain muuttui pakkotyöpaikaksi jossain muualla kuin siellä missä rikoksentekijä oli rikoksensa tehnyt.
Kontraktarianismissa on paljon osia, jotka ovat kiistanalaisia eikä sitä pidetä järkevänä mallina, mutta tuota yksilön yhteisön ulkopuolelle sulkemista ei pohdita filosofisissa artikkeleissa (ainakaan löytämissäni) ollenkaan. Yhteisön ulkopuolelle sulkemisella tarkoitan sitä tilannetta, jossa kyseinen yksilö viedään vaikkapa autiosaarelle lapion ja kirveen kanssa ja sanotaan, että elätä itsesi ja rakenna tänne oma yhteisösi, kun et halunnut olla meidän yhteiskuntamme jäsen. Ääritapauksessa yksilö suljetaan kokonaan yhteisön ulkopuolelle, mutta jos kohtelua halutaan jonkin verran lieventää, niin saarelle voitaisiin viedä vaikkapa kerran viikossa ruokaa. Mutta kaikki muu olisi kyseisen henkilön itsensä tehtävä.
Tässä vaiheessa humaanit ja eettiset ihmiset älähtävät ja nostavat metelin siitä, että ei toisia saa kohdella noin ja saattavat hyvinkin olla oikeassa, mutta jätetään se väliin toistaiseksi. Sen sijaan itseäni kiinnostaa paljon enemmän kysymys, että mikä tekee yksilöstä yhteiskuntakelvottoman ja sitä kautta yhteisön ulkopuolelle sulkemisen ansaitsevan?
Omien pohtimisieni jälkeen päädyin siihen määritelmään, että henkilö joka tietoisesti ja toistuvasti rikkoo yhteiskunnan sääntöjä on yhteiskuntakelvoton. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi huolehtia tällaisesta henkilöstä, jos hän toiminnallaan osoittaa ettei hän ole kiinnostunut olemaan yhteiskunnan jäsen. Meillä on jopa termi (taparikollinen), joka kuvaa varsin hyvin henkilöä, joka sopisi tämän määritelmän puitteisiin.
Henkilö, joka ei tajua tietoisesti olevansa rikollinen kuuluu hoitolaitokseen ja hänestä täytyy huolehtia, mutta entäpä henkilö, joka kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja rikkoo sääntöjä sen takia. Tällainen henkilö on selvin mahdollinen esimerkki yksilöstä, joka pitäisi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, koska hän myös todennäköisesti on haluttomin muuttamaan toimintojaan jatkossakaan.
Ihonväristä, uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai taloudellisesta asemasta riippumatta rikoksen sattuessa pitäisi miettiä onko rikoksen tekijä yhteiskuntakelvoton. Jos on, niin minun ratkaisuni olisi toimia kontraktarianismin mukaisesti ja sulkea ko. henkilö yhteiskunnan ulkopuolelle. Vankila toimisi ensikertalaisille opetuspaikkana, jossa selkeytettäisiin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja sopeutettaisiin yhteiskunnan jäseniksi, mutta tietyn pisteen jälkeen ei ole mitään syytä enää uskoa, että paranemista tapahtuisi.
Melko radikaalihan tämä ajatusmalli on ja sitä varmaankin pystyisi väärinkäyttämään melko rajustikin, mutta jos miettii sitä yhtä norjalaista kahjoa, joka on vastuussa kymmenien ihmisten kuolemasta, niin jokin autiosaari kuulostaisi paljon paremmalta ratkaisulta kuin vankila.
keskiviikko 5. lokakuuta 2016
Suosikkikirjailijat: S
Klassikkolistalla vanhimmasta päästä löytyy Georges Simenonin Komisario Maigret-kirjat, joita nuorempana tuli luettua läjäpäin. Carl Sagan lienee tunnetumpi tiedemiehenä, mutta Ensimmäinen yhteys (Contact) on sekä kirjana että elokuvana tutustumisen arvoinen. Robert Sheckley oli ensimmäisiä scifistejä, joita luin ja Jähmettynyt yhteiskunta (Status civilization) jäi mieleen. Robert Silverberg kuuluu samaan ryhmään. Listalle kuuluisi ehkä muitakin nimiä, mutta klassikkojen loppuhuipennukseksi sopivat hyvin veljekset Arkadi ja Boris Strugatski, jotka lienevät vähänkin vanhemmille tuttuja teoksestaan Stalker. Sitten muut lukuisat tämän kirjaimen kirjailijat.
Brandon Sanderson on yksi tämän hetken tunnetuimmista fantasiakirjailijoista, sillä hän sai kunnian kirjoittaa Ajan Pyörä-sarjan (Wheel of Time) loppuun. Sandersonilla on omaakin tuotantoa kymmenittäin ja taso on pääosin hyvän ja erinomaisen välillä. Omissa teoksissaan Sanderson tykkää leikkiä erilaisilla taikasysteemeillä ja kirjoittaa isompien sarjojensa väliin aina kevennykseksi lyhyempiä teoksia, jotka tahtovat olla osittain parempia kuin ne isot sarjat. Itse pidän Steelheart-sarjaa ja Legionia hänen parhaimpina teoksinaan. Sujuvaa tarinankerrontaa kuitenkin kaikin puolin.
Andrzej Sapkowski saattaa olla tunnetumpi tietokonepelien puolelta kuin kirjallisuudesta, sillä erinomainen Witcher-sarja perustuu hänen kirjoihinsa. Kirjatkin ovat kuitenkin aiheesta kiinnostuneille tutustumisen arvoisia.
John Scalzi lienee omien scifikirjailijoiden top 5:ssa tai ainakin lähellä siellä. Old Man's War on yksi parhaista scifikirjoista minkä olen lukenut ja sen jatko-osatkin ovat hyviä, mutta Scalzin erillisteokset ovat myös loistavia ja onkin makuasia mistä pitää eniten. Suosittelen.
Lisa Shearin on minulle tuttu hänen Raine Benares-sarjansa kautta. Sujuvaa perinteisen oloista fantasiaa romanttisilla sivujuonteilla. Viisi osaa löytyy hyllystä ja mielikuvan mukaan ihan mielenkiintoisen oloista, mutta ei aivan kaikille fantasiafaneille.
Maria V. Snyder on pääosin Lisa Shearinin kanssa samantyylinen kirjailija. Toistuvana teemana tuntuu olevan magian käyttäjien harvinaisuus ja vainoaminen. Study-sarjan alkupää on ehkä sitä parasta osaa tuotannosta.
Neal Stephenson kuuluu omalta osaltaan nykyisen spekulatiivisen fiktion kärkinimiin. Useimmat teokset ovat suuresti arvostettuja sekä massojen että arvostelijoiden joukossa. Itse pidän suurimmasta osasta tuotannosta, mutta The Baroque Cycleä olen yrittänyt aloittaa kolmesti enkä ole kertaakaan päässyt yli sadan sivun, joten omalla tavallaan hiukan hankalampi kirjailija. Kirjoittamistyyli voi olla välistä hyvinkin hankala, mutta paljon loistavia ideoita ja hahmoja.
Charles Stross on sitten omalta osaltaan Stephensoniin verrattuna vieläkin hankalampi kirjailija luettavaksi. Stross selkeästi haluaa kokeilla rajojaan ja esimerkiksi Rule 34-kirja on kirjoitettu kokonaan toisessa persoonassa tyyliin: 'Sinä haistat kuuman öljyn ja kardemumman tuoksun, kun kävelet ovesta sisään'. Hankalahkoa lukemista, mutta kokemisen arvoista. Tyylien lisäksi aihepiirit vaihtelevat hyvinkin rankasti laidasta laitaan ja itse pidän Laundry Files-sarjasta eniten.
Michael J. Sullivan on sitten puhtaasti fantasiakirjailija ja hänen teoksensa ovat tunnelmaltaan hyvinkin tutun oloisia. Mielenkiintoiset hahmot kuitenkin tekevät kirjoista elävän oloisia. Sullivan aloitti juuri uuden sarjan julkaisemisen, mutta hieman erikoiseen tapaan sarjan kaikki osat on jo kirjoitettu. Ne vain julkaistaan erillisinä osina ja eri aikaan. Itselleni ainoa ongelma Sullivanin tuotannossa on hieman liian monta kertojahahmoa (noin puolisen tusinaa) ja tapa myös kertoa tarinaa ns. pahisten näkökulmasta. Muuten sujuvaa ja hyvin etenevää tarinaa.
Brandon Sanderson on yksi tämän hetken tunnetuimmista fantasiakirjailijoista, sillä hän sai kunnian kirjoittaa Ajan Pyörä-sarjan (Wheel of Time) loppuun. Sandersonilla on omaakin tuotantoa kymmenittäin ja taso on pääosin hyvän ja erinomaisen välillä. Omissa teoksissaan Sanderson tykkää leikkiä erilaisilla taikasysteemeillä ja kirjoittaa isompien sarjojensa väliin aina kevennykseksi lyhyempiä teoksia, jotka tahtovat olla osittain parempia kuin ne isot sarjat. Itse pidän Steelheart-sarjaa ja Legionia hänen parhaimpina teoksinaan. Sujuvaa tarinankerrontaa kuitenkin kaikin puolin.
Andrzej Sapkowski saattaa olla tunnetumpi tietokonepelien puolelta kuin kirjallisuudesta, sillä erinomainen Witcher-sarja perustuu hänen kirjoihinsa. Kirjatkin ovat kuitenkin aiheesta kiinnostuneille tutustumisen arvoisia.
John Scalzi lienee omien scifikirjailijoiden top 5:ssa tai ainakin lähellä siellä. Old Man's War on yksi parhaista scifikirjoista minkä olen lukenut ja sen jatko-osatkin ovat hyviä, mutta Scalzin erillisteokset ovat myös loistavia ja onkin makuasia mistä pitää eniten. Suosittelen.
Lisa Shearin on minulle tuttu hänen Raine Benares-sarjansa kautta. Sujuvaa perinteisen oloista fantasiaa romanttisilla sivujuonteilla. Viisi osaa löytyy hyllystä ja mielikuvan mukaan ihan mielenkiintoisen oloista, mutta ei aivan kaikille fantasiafaneille.
Maria V. Snyder on pääosin Lisa Shearinin kanssa samantyylinen kirjailija. Toistuvana teemana tuntuu olevan magian käyttäjien harvinaisuus ja vainoaminen. Study-sarjan alkupää on ehkä sitä parasta osaa tuotannosta.
Neal Stephenson kuuluu omalta osaltaan nykyisen spekulatiivisen fiktion kärkinimiin. Useimmat teokset ovat suuresti arvostettuja sekä massojen että arvostelijoiden joukossa. Itse pidän suurimmasta osasta tuotannosta, mutta The Baroque Cycleä olen yrittänyt aloittaa kolmesti enkä ole kertaakaan päässyt yli sadan sivun, joten omalla tavallaan hiukan hankalampi kirjailija. Kirjoittamistyyli voi olla välistä hyvinkin hankala, mutta paljon loistavia ideoita ja hahmoja.
Charles Stross on sitten omalta osaltaan Stephensoniin verrattuna vieläkin hankalampi kirjailija luettavaksi. Stross selkeästi haluaa kokeilla rajojaan ja esimerkiksi Rule 34-kirja on kirjoitettu kokonaan toisessa persoonassa tyyliin: 'Sinä haistat kuuman öljyn ja kardemumman tuoksun, kun kävelet ovesta sisään'. Hankalahkoa lukemista, mutta kokemisen arvoista. Tyylien lisäksi aihepiirit vaihtelevat hyvinkin rankasti laidasta laitaan ja itse pidän Laundry Files-sarjasta eniten.
Michael J. Sullivan on sitten puhtaasti fantasiakirjailija ja hänen teoksensa ovat tunnelmaltaan hyvinkin tutun oloisia. Mielenkiintoiset hahmot kuitenkin tekevät kirjoista elävän oloisia. Sullivan aloitti juuri uuden sarjan julkaisemisen, mutta hieman erikoiseen tapaan sarjan kaikki osat on jo kirjoitettu. Ne vain julkaistaan erillisinä osina ja eri aikaan. Itselleni ainoa ongelma Sullivanin tuotannossa on hieman liian monta kertojahahmoa (noin puolisen tusinaa) ja tapa myös kertoa tarinaa ns. pahisten näkökulmasta. Muuten sujuvaa ja hyvin etenevää tarinaa.
torstai 22. syyskuuta 2016
Suosikkikirjailijat: R
Anne Rice voitaneen laittaa klassikkolistalle vampyyrisarjansa johdosta. Sarjan alkupään kirjat olivat hyviä ja hän oli ensimmäisiä 'nykyaikaisen' vampyyrigenren kirjailijoita. Muita ei tällä kertaa löytynyt vaikka muisti hämärästi yritti vihjailla jotain. Sitten niihin hyllystä löytyviin kirjailijoihin.
Alastair Reynolds oli yksi suosikeistani avaruusoopperan taholla vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta sen jälkeen en ole häntä hirveästi seurannut. Tarinat ovat eeppisiä ja useat sijoittuvat samaan tarinajatkumoon. Mielenkiintoisia ideoita, mutta jostain syystä alkupään kirjat kolahtivat paremmin kuin myöhemmät. Hyllyssä näkyy olevan yhdeksän kirjaa, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kokeilla.
Michael Ridpath on mysteerikirjailija, joka on mielestäni hyvin Dick Francis-tyylinen kirjailija. Hän oli ennen kirjailijan uraansa sijoituspankkiiri ja alkupään teokset sijoittuvatkin finanssimaailmaan. Myöhemmissä teoksissa hän on laajentanut maailmankuvaansa, mutta tarinat ovat edelleen samantyylisiä.
Patrick Rothfuss on kirjoittanut kaksi osaa fantasiasarjastaan, joka on mielestäni tällä hetkellä parasta mitä olen lukenut. Eeppisen oloista fantasiaa yhden henkilön näkökulmasta ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kirjat ovat pitkiä, mutta siitä huolimatta jää kaipaamaan lisää. Suosittelen varauksetta kaikille fantasiasta pitäville.
Sean Russell on sitten hieman tuntemattomampi, mutta tutustumisen arvoinen fantasiakirjailija. Russellin kirjat sijoittuvat pääosin maailmoihin, jotka hakevat juurensa meidän maailmastamme ja ovat tunnelmaltaan lähellä Guy Gavriel Kayn tuotoksia. Taiteellisen ja tunnelmallisen teosten osastoa.
Anthony Ryan on yksi viimeaikojen isoista nimistä fantasian puolella, vaikka häneltä löytyykin erinomainen Slab City Blues-sarja, joka on puhdasta scifiä. Ryanin Raven's Shadow-sarjan ensimmäinen osa Blood Song on yksi parhaista fantasiakirjoista, joita olen lukenut. Valitettavasti koko sarja ei ole samalla tasolla, mutta on kuitenkin lukemisen arvoinen.
Niin ja se klassikko-osaston kirjailija, jota en meinannut muistaa oli tietysti J.K. Rowling eli Harry Potterin luoja. Potterit kuuluvat 'pakko tietää'-osastolle, mutta olivat myös ihan viihdyttäviä luettavia. Hiukan satumaisia ja lapsenomaisia omaan makuuni, mutta hyvä portti fantasiaan.
Alastair Reynolds oli yksi suosikeistani avaruusoopperan taholla vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta sen jälkeen en ole häntä hirveästi seurannut. Tarinat ovat eeppisiä ja useat sijoittuvat samaan tarinajatkumoon. Mielenkiintoisia ideoita, mutta jostain syystä alkupään kirjat kolahtivat paremmin kuin myöhemmät. Hyllyssä näkyy olevan yhdeksän kirjaa, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kokeilla.
Michael Ridpath on mysteerikirjailija, joka on mielestäni hyvin Dick Francis-tyylinen kirjailija. Hän oli ennen kirjailijan uraansa sijoituspankkiiri ja alkupään teokset sijoittuvatkin finanssimaailmaan. Myöhemmissä teoksissa hän on laajentanut maailmankuvaansa, mutta tarinat ovat edelleen samantyylisiä.
Patrick Rothfuss on kirjoittanut kaksi osaa fantasiasarjastaan, joka on mielestäni tällä hetkellä parasta mitä olen lukenut. Eeppisen oloista fantasiaa yhden henkilön näkökulmasta ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kirjat ovat pitkiä, mutta siitä huolimatta jää kaipaamaan lisää. Suosittelen varauksetta kaikille fantasiasta pitäville.
Sean Russell on sitten hieman tuntemattomampi, mutta tutustumisen arvoinen fantasiakirjailija. Russellin kirjat sijoittuvat pääosin maailmoihin, jotka hakevat juurensa meidän maailmastamme ja ovat tunnelmaltaan lähellä Guy Gavriel Kayn tuotoksia. Taiteellisen ja tunnelmallisen teosten osastoa.
Anthony Ryan on yksi viimeaikojen isoista nimistä fantasian puolella, vaikka häneltä löytyykin erinomainen Slab City Blues-sarja, joka on puhdasta scifiä. Ryanin Raven's Shadow-sarjan ensimmäinen osa Blood Song on yksi parhaista fantasiakirjoista, joita olen lukenut. Valitettavasti koko sarja ei ole samalla tasolla, mutta on kuitenkin lukemisen arvoinen.
Niin ja se klassikko-osaston kirjailija, jota en meinannut muistaa oli tietysti J.K. Rowling eli Harry Potterin luoja. Potterit kuuluvat 'pakko tietää'-osastolle, mutta olivat myös ihan viihdyttäviä luettavia. Hiukan satumaisia ja lapsenomaisia omaan makuuni, mutta hyvä portti fantasiaan.
maanantai 12. syyskuuta 2016
Mieltymysten muuttuminen
Viimeisen parin vuoden aikana olen havainnut itsessäni mielenkiinnon menetyksen jalkapalloa kohtaan tai oikeammin voisi sanoa jalkapallon katsomista kohtaan. Vaikka edelleenkin seuraan päivittäin uutisia jalkapallomaailmasta, pelaan paria valmennuspeliä netissä ja teen Vakioveikkausta joka vuosi, niin pelien seuraaminen kiinnostaa kerta kerralta vähemmän. Olen jonkin verran miettinyt, että miksi, mutta samalla rupesin miettimään mitkä muut mieltymykset ovat muuttuneet vuosien saatossa.
Ruokapuolella olen huomannut makumaailman laajentuneen myös jossain määrin happamien makujen suuntaan vaikka pidänkin edelleen makeasta selkeästi eniten. Jogurtit lienevät ainoa yksittäinen tuoteryhmä, joka on muuttunut entisestä inhokista nykyiseksi suosikiksi. Suolaiset ruoat ovat taas entistä enemmän asia, josta en pidä kuin hyvin pienissä määrissä. Poikkeuksia tietenkin löytyy enkä äkkiseltään keksinyt mitään sellaista ruokaa, josta mielipiteeni olisi muuttunut selkeästi.
Musiikkia olen kuunnellut aina paljon ja joitakin bändejä on, jotka ovat nousseet hetkeksi pinnalle ja sitten painuneet takaisin välinpitämättömyyksien joukkoon (esim. Metallica). Pitkään pitämäni bändit kuulostavat edelleen hyviltä ja jos muutoksia on tapahtunut, niin inhokkeina pitämäni yhtyeet/artistit eivät enää jaksa nostattaa vahvoja tunteita.
Suurimmat muutokset vaikuttaisivat tapahtuneen kirjojen osalla. Aikaisemmin suuresti pitämäni massiiviset fantasia- ja scifi-eepokset tuntuvat tätä nykyä päämäärättömiltä ja sekavilta, mikäli tarinaa on kerrottu useamman kertojan näkökulmasta. Eli kirjojen pituus itsessään ei ole määrävä asia vaan se, kuinka tarinaa on kerrottu. Omalta osaltani käännekohta tälle lienee ollut Wheel of Time-sarjan loppupuoli Jordanin kirjoittamana, jolloin sarjaan tuli koko ajan uusia hahmoja. Valtaosa näistä hahmoista oli omasta näkökulmastani täysin turhia ja tarina jäi junnaamaan paikalleen.
Olen yrittänyt löytää jonkinlaista yhteistä tekijää sille, miksi jotkin asiat muuttuvat mielenkiintoisemmiksi tai tylsemmiksi, mutta en ole mitään selkeää syytä löytänyt. Vaikka musiikin osalta olen muuttunut selvästi suvaitsevampaan suuntaan, niin joissakin muissa asioissa olen mennyt vastaavasti tuomitsevampaan suuntaan.
Yksi asia, jota hetken pohdin, oli kuinka kauan kyseisestä asiasta olin pitänyt tai inhonnut. Ajattelin että asiat, jotka ovat uusia, nostattaisivat vahvempia tunteita ja taas pidempään pitämäni asioiden suhteen olisin sitten suvaitsevampi. Jalkapalloa olen kuitenkin pelannut viiden ikäisestä ja kirjoja lukenut suurin piirtein yhtä pitkään ja molempien suhteen olen tällä hetkellä selvästi kriittisempi kuin kymmenen vuotta sitten eli sekään teoria ei toiminut.
Ehkä pitäminen ja inhoaminen menevät sykleissä ja tämän päivän inhokit ovat huomisen välinpitämättömyyksiä. Sen kuitenkin olen huomannut, että mieltymysten muuttuminen tuottaa uusia kokemuksia ja ne ovat aina arvokkaita.
Ruokapuolella olen huomannut makumaailman laajentuneen myös jossain määrin happamien makujen suuntaan vaikka pidänkin edelleen makeasta selkeästi eniten. Jogurtit lienevät ainoa yksittäinen tuoteryhmä, joka on muuttunut entisestä inhokista nykyiseksi suosikiksi. Suolaiset ruoat ovat taas entistä enemmän asia, josta en pidä kuin hyvin pienissä määrissä. Poikkeuksia tietenkin löytyy enkä äkkiseltään keksinyt mitään sellaista ruokaa, josta mielipiteeni olisi muuttunut selkeästi.
Musiikkia olen kuunnellut aina paljon ja joitakin bändejä on, jotka ovat nousseet hetkeksi pinnalle ja sitten painuneet takaisin välinpitämättömyyksien joukkoon (esim. Metallica). Pitkään pitämäni bändit kuulostavat edelleen hyviltä ja jos muutoksia on tapahtunut, niin inhokkeina pitämäni yhtyeet/artistit eivät enää jaksa nostattaa vahvoja tunteita.
Suurimmat muutokset vaikuttaisivat tapahtuneen kirjojen osalla. Aikaisemmin suuresti pitämäni massiiviset fantasia- ja scifi-eepokset tuntuvat tätä nykyä päämäärättömiltä ja sekavilta, mikäli tarinaa on kerrottu useamman kertojan näkökulmasta. Eli kirjojen pituus itsessään ei ole määrävä asia vaan se, kuinka tarinaa on kerrottu. Omalta osaltani käännekohta tälle lienee ollut Wheel of Time-sarjan loppupuoli Jordanin kirjoittamana, jolloin sarjaan tuli koko ajan uusia hahmoja. Valtaosa näistä hahmoista oli omasta näkökulmastani täysin turhia ja tarina jäi junnaamaan paikalleen.
Olen yrittänyt löytää jonkinlaista yhteistä tekijää sille, miksi jotkin asiat muuttuvat mielenkiintoisemmiksi tai tylsemmiksi, mutta en ole mitään selkeää syytä löytänyt. Vaikka musiikin osalta olen muuttunut selvästi suvaitsevampaan suuntaan, niin joissakin muissa asioissa olen mennyt vastaavasti tuomitsevampaan suuntaan.
Yksi asia, jota hetken pohdin, oli kuinka kauan kyseisestä asiasta olin pitänyt tai inhonnut. Ajattelin että asiat, jotka ovat uusia, nostattaisivat vahvempia tunteita ja taas pidempään pitämäni asioiden suhteen olisin sitten suvaitsevampi. Jalkapalloa olen kuitenkin pelannut viiden ikäisestä ja kirjoja lukenut suurin piirtein yhtä pitkään ja molempien suhteen olen tällä hetkellä selvästi kriittisempi kuin kymmenen vuotta sitten eli sekään teoria ei toiminut.
Ehkä pitäminen ja inhoaminen menevät sykleissä ja tämän päivän inhokit ovat huomisen välinpitämättömyyksiä. Sen kuitenkin olen huomannut, että mieltymysten muuttuminen tuottaa uusia kokemuksia ja ne ovat aina arvokkaita.
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Arvosanasyndrooma
Opettajana ollessani arvosanoja on joutunut miettimään montakin kertaa, mutta hiljakseen ne näkyvät levinneen joka puolelle. Hallituksen ministereille jaetaan arvosanoja useampaankin kertaan pitkin hallituskautta, jääkiekkomaajoukkueen pelaajat käydään läpi yksityiskohtaisesti ja nyt varmaankin olympiajoukkueen edustajat saavat omat todistuksensa medialta.
Sinällään arvosanoissa ei ole itsessään mitään väärää, mutta monelle tuntuu muodostuneen omituinen vääristymä arvosanojen merkityksestä. Oppilailla aina välistä tuntui olevan ahdistusta meneillään olevan kurssin mahdollisesta arvosanasta ja sen merkityksestä tulevaisuuteen. Toisaalta heitä on hankala syyttää tästä angstaamisesta, koska lukiossa ylioppilaskirjoitusten painottaminen antaa vaikutelman, joka ohjaa ajattelemaan tällä tavalla.
Se, mitä itse pidän arvosanasyndroomana, on monien kuvitelma siitä, että arvosanat ovat absoluuttinen ja lopullinen totuus. Itse olen pyrkinyt oppilailleni kertomaan, että kurssin arvosana kuvastaa vain sen hetkistä totuutta oppilaan osaamisesta. Mikään ei estä osaamasta enemmän huomenna tai varsinkin vuosien päästä. Samalla tavalla jokaisen meistä osaaminen monellakin alueella kehittyy koko ajan ja siinä on huonoja ja hyviä päiviä. Kaikki eivät kuitenkaan osaa ajatella tällä tavalla.
Ongelmaksi tämä absoluuttinen ajattelutapa muodostuu esimerkiksi silloin, kun mietitään julkisesti Suomen koulutustasoa ja käytetään PISA-testiä sen mittarina. Suomen tulokset ovat heikentyneet viimeisimmässä testissä, mutta tätä selitellään uusien maiden mukaan tulemisella. Samaan aikaan meillä kuitenkin koko ajan leikataan koulutuksesta, koska 'meillä on niin hyvä koululaitos tulosten valossa'. Eli hyvä arvosana kertoo sen, että me olemme jo huipulla eikä enää tarvitse tehdä töitä.
Valitettavasti huipulla on aina tuulista ja sinne on muita pyrkijöitä. Moni mitalisuosikki joutui pahasti pettymään olympiakisoissa, koska muut olivat ilmeisesti tehneet enemmän töitä ja sitä kautta paransivat tuloksiaan enemmän. Mestariksi pääseminen lisää vain töiden tekemistä, jos haluaa pysynä mestarina.
Samalla tavalla pitäisi pystyä ajattelemaan myös arvosanoista. Se mitä sinulla on todistuksessa viikko, kuukausi tai vuosi sitten, kertoo tilanteen kyseisenä päivänä. Sen varaan on turha rakentaa koko tulevaisuuttaan vaan pyrkiä kehittämään itseään ja oppimaan lisää. Aina on seuraava koe, ottelu, testi tai kilpailu, jossa voit parantaa omaa tulostasi. Ja ymmärtää, että jos et halua itse parantua, niin joku toinen menee ohi.
Ja jos arvioit toista arvosanojen tai tuloksen perusteella, niin kannattaa ymmärtää, että se arviointi koskee vain sitä kyseistä arvosanaa tai tulosta. Harva meistä lakkaa kuuntelemasta jotain yhtyettä vain sen takia, että se viimeinen levy oli roskaa. Tai arvostamasta kirjailijan aikaisempia teoksia yhden huonon takia. Kokonaisuus on aina isompi asia kuin yksi arvosana tai tulos.
keskiviikko 3. elokuuta 2016
Oletko onnellinen?
Pitkää automatkaa ajaessa ennättää miettiä monenlaista ja tällä kertaa päähän pulpahti jostain onnellisuus ja siihen liittyvät asiat. Keväällä suorittamani Etiikan kurssi varmaankin vaikutti jonkin verran asiaan, koska se käsitteli yhtenä isoimmista teemoistaan onnellisuutta. Tällä kertaa pohdinnat lähtivät liikkeelle viime viikolla arvotusta Eurojackpotin arvonnasta.
Onnellisuus määritellään filosofiassa monin eri tavoin eikä yhtä selkeää määritelmää ole olemassa. Yhden, kaikenkattavan määritelmän luominen onnellisuudelle lienee mahdotonta, koska olemme keskenämme hyvin erilaisia ja pidämme erilaisista asioista. Autoa ajaessa mieleeni muistui tarina miehestä, joka lottovoiton saadessaan oli laittanut avioeron vireille ja nostanut rahat vasta jälkikäteen, ettei entinen vaimo pääsisi niihin käsiksi. Tältä pohjalta keksin sitten 'uuden' yleisemmän tavan määritellä onnellisuus.
Riittävän suuri lottovoitto takaa normaalille henkilölle taloudellisen riippumattomuuden ja mahdollisuuden toteuttaa unelmiaan. Mutta onko lottovoitto sitten aina tarpeellinen unelmien toteuttamiselle? Itse rupesin miettimään omia tekemisiäni ja sitä, että muuttaisiko lottovoitto jotakin elämässäni. Tärkeä jatkokysymys oli sitten se, että jos haluan tehdä jotain eri tavalla, niin onko lottovoitto ainoa tapa muuttaa tekemisiäni.
Jos käytämme tuota ylläesitettyä esimerkkiä lottovoiton mukanaan tuomasta avioerosta, niin äkkiseltään tuntuisi, että lottovoitto oli vain katalysaattori erolle eikä tärkeä osa sitä. Todennäköisesti parisuhde oli jo ennestään epätyydyttävä eikä edistänyt onnellisuuden tunnetta ainakaan miehen osalta. Eli lottovoitto voi muuttaa asioita, mutta ei ole siihen vaadittava ehto.
Oma pohtimiseni johti siihen, että tajusin tekeväni elämässäni sellaisia asioita, joita varmasti tekisin lottovoitonkin jälkeen. Lukeminen, musiikin kuuntelu, pelit ja tv-sarjat tuskin katoaisivat mihinkään. Samoin golfaaminen mailojen tai frisbeekiekkojen kanssa pysyisi osana normaalia eloa. Ja kaveripiiri pysyisi varmasti hyvin pitkälti samanlaisena tai ainakin näin itselleni uskottelen.
Samalla tajusin, että tätä voi käyttää sellaisten asioiden selvittämiseen, joita tekee intohimottomasti tai jopa onnettomasti. Jos lopettaisit jonkin asian tekemisen välittömästi lottovoiton saadessasi, niin silloin se asia todennäköisesti on lopettamisen arvoinen ilman sitä lottovoittoakin. Itselläni tällainen lottovoittoilmiö tapahtui 1.3.2009, kun kävin toimistolla painamassa NokiaExit-nappia sen jälkeen, kun Nokia laajensi silloisen eropaketin koskemaan myös minua. Ja pidän sitä päätöstä edelleen yhtenä parhaimmista mitä olen tehnyt.
Vastaavanlainen päätös, joka on jo pidempään muhinut ja on alkanut viime aikoina toteutumaan, on autosta luopuminen. Ajomatkalla taas tuli useampia tilanteita, joissa olisin ollut valmis rankaisemaan kanssa-autoilijaa hänen törttöilynsä takia ja tästä syystä autoilu on muodostunut itselleni useimmissa tilanteissa stressiä aiheuttavaksi. Sen sijaan, että yritän kärsiä siellä liikenteessä, voin aivan hyvin siirtyä joukkoliikenteen käyttäjäksi ja vähät välittää muusta liikenteestä.
Kaikkea ei tietenkään voi karsia omista tekemisistään ilman rajoitteita. Vanhempien tulee huolehtia lapsistaan ja tällöin voi esimerkiksi epämiellyttävän työn tekeminen taloudellisista syistä olla kuitenkin tarpeellinen askel koko perheen onnellisuudessa. Samoin, jos jokin harraste on todella tärkeä ja vaatii runsaasti pääomaa, niin rahan hankkimisen epämiellyttävyys voi kompensoitua harrastuksen mukanaan tuomalla nautinnolla.
En tiedä voiko tuota lottovoitto-teoriaa pitää joka tilanteeseen sopivana, mutta ainakin omasta mielestäni se on hyvä mittatikku siihen, onko jokin asia tekemisen arvoista. Kunhan muistaa, että useimmat asiat vaikuttavat toisiinsa eivätkä tapahtu erillään toisistaan.
Onnellisuus määritellään filosofiassa monin eri tavoin eikä yhtä selkeää määritelmää ole olemassa. Yhden, kaikenkattavan määritelmän luominen onnellisuudelle lienee mahdotonta, koska olemme keskenämme hyvin erilaisia ja pidämme erilaisista asioista. Autoa ajaessa mieleeni muistui tarina miehestä, joka lottovoiton saadessaan oli laittanut avioeron vireille ja nostanut rahat vasta jälkikäteen, ettei entinen vaimo pääsisi niihin käsiksi. Tältä pohjalta keksin sitten 'uuden' yleisemmän tavan määritellä onnellisuus.
Riittävän suuri lottovoitto takaa normaalille henkilölle taloudellisen riippumattomuuden ja mahdollisuuden toteuttaa unelmiaan. Mutta onko lottovoitto sitten aina tarpeellinen unelmien toteuttamiselle? Itse rupesin miettimään omia tekemisiäni ja sitä, että muuttaisiko lottovoitto jotakin elämässäni. Tärkeä jatkokysymys oli sitten se, että jos haluan tehdä jotain eri tavalla, niin onko lottovoitto ainoa tapa muuttaa tekemisiäni.
Jos käytämme tuota ylläesitettyä esimerkkiä lottovoiton mukanaan tuomasta avioerosta, niin äkkiseltään tuntuisi, että lottovoitto oli vain katalysaattori erolle eikä tärkeä osa sitä. Todennäköisesti parisuhde oli jo ennestään epätyydyttävä eikä edistänyt onnellisuuden tunnetta ainakaan miehen osalta. Eli lottovoitto voi muuttaa asioita, mutta ei ole siihen vaadittava ehto.
Oma pohtimiseni johti siihen, että tajusin tekeväni elämässäni sellaisia asioita, joita varmasti tekisin lottovoitonkin jälkeen. Lukeminen, musiikin kuuntelu, pelit ja tv-sarjat tuskin katoaisivat mihinkään. Samoin golfaaminen mailojen tai frisbeekiekkojen kanssa pysyisi osana normaalia eloa. Ja kaveripiiri pysyisi varmasti hyvin pitkälti samanlaisena tai ainakin näin itselleni uskottelen.
Samalla tajusin, että tätä voi käyttää sellaisten asioiden selvittämiseen, joita tekee intohimottomasti tai jopa onnettomasti. Jos lopettaisit jonkin asian tekemisen välittömästi lottovoiton saadessasi, niin silloin se asia todennäköisesti on lopettamisen arvoinen ilman sitä lottovoittoakin. Itselläni tällainen lottovoittoilmiö tapahtui 1.3.2009, kun kävin toimistolla painamassa NokiaExit-nappia sen jälkeen, kun Nokia laajensi silloisen eropaketin koskemaan myös minua. Ja pidän sitä päätöstä edelleen yhtenä parhaimmista mitä olen tehnyt.
Vastaavanlainen päätös, joka on jo pidempään muhinut ja on alkanut viime aikoina toteutumaan, on autosta luopuminen. Ajomatkalla taas tuli useampia tilanteita, joissa olisin ollut valmis rankaisemaan kanssa-autoilijaa hänen törttöilynsä takia ja tästä syystä autoilu on muodostunut itselleni useimmissa tilanteissa stressiä aiheuttavaksi. Sen sijaan, että yritän kärsiä siellä liikenteessä, voin aivan hyvin siirtyä joukkoliikenteen käyttäjäksi ja vähät välittää muusta liikenteestä.
Kaikkea ei tietenkään voi karsia omista tekemisistään ilman rajoitteita. Vanhempien tulee huolehtia lapsistaan ja tällöin voi esimerkiksi epämiellyttävän työn tekeminen taloudellisista syistä olla kuitenkin tarpeellinen askel koko perheen onnellisuudessa. Samoin, jos jokin harraste on todella tärkeä ja vaatii runsaasti pääomaa, niin rahan hankkimisen epämiellyttävyys voi kompensoitua harrastuksen mukanaan tuomalla nautinnolla.
En tiedä voiko tuota lottovoitto-teoriaa pitää joka tilanteeseen sopivana, mutta ainakin omasta mielestäni se on hyvä mittatikku siihen, onko jokin asia tekemisen arvoista. Kunhan muistaa, että useimmat asiat vaikuttavat toisiinsa eivätkä tapahtu erillään toisistaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)