Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana keskustelu maailman parhaasta jalkapalloilijasta on pyörinyt kahden pelaajan ympärillä. Toisten mielestä Cristiano Ronaldo on paras, kun taas toiset pitävät maailman parhaana Lionel Messiä. Kummatkin ovat loistavia pelaajia henkilökohtaisilta taidoiltaan, mutta eilen illalla sain idean vertailla heidän seurajoukkueidensa menestystä sekä pelaajien kanssa että ilman pelaajia. Jalkapallo on joukkuepeli, joten pelaajan merkityksen pitäisikin näkyä joukkueen menestyksessä.
Cristiano Ronaldo on edustanut käytännössä urallaan kahta seuraa eli Manchester Unitedia (6 kautta, 2003-2009) ja Real Madridia (7 kautta tämän kauden lopussa). Ronaldon aikana ManU voitti kolme liigamestaruutta (2007, 2008 ja 2009), yhden FA-cupin (2004) ja yhden kerran Mestareiden liigan (2008). Edellisellä kuudella kaudella ManU oli voittanut liigamestaruuden neljä kertaa (1999, 2000, 2001 ja 2003), yhden FA-cupin 1999 ja kerran myös Mestareiden liigan (1999). Eli Ronaldon nettovaikutus ManUn menestykseen oli yhden liigamestaruuden menetys.
Real Madridiin Ronaldo siirtyi silloisella maailmanennätyssummalla ja hänen aikanaan Real on voittanut La Ligan kerran (2012), Espanjan cupin Copa del Reyn kahdesti (2011 ja 2014) sekä Mestareiden liigan kerran 2014. Edeltävällä seitsemällä kaudella Real voitti mestaruuden kolme kertaa (2003, 2007 ja 2008) ja Mestareiden liigan kerran 2002. Eli Ronaldon nettovaikutus ennen tämän kauden tuloksia näyttäisi olevan -2 mestaruutta ja +2 cupin voittoa.
Samaan aikaan Barcelonassa Lionel Messi on ollut edustusjoukkueen riveissä vuodesta 2004, jolloin suurin osa kaudesta meni vielä B-joukkueessa. Tämän 12 vuoden aikana Barca on voittanut mestaruuden 7 kertaa (2005, 2006, 2009, 2010, 2011, 2013 ja 2015), Copa del Reyn kolmesti (2009, 2012 ja 2015) sekä Mestareiden liigan neljä kertaa (2006, 2009, 2011 ja 2015). Edeltävän 12 kauden aikana Barca voitti neljä mestaruutta (1993, 1994, 1998 ja 1999), kahdesti Copa del Reyn (1997, 1998) ja UEFA-cupin kerran 1997. Eli vaikka vuoden 2005 mestaruus jätettäisiin pois laskuista, niin Messin vaikutus oman joukkueensa menestymiseen on ollut kaksi mestaruutta, yksi cup-voitto ja neljä(!) Mestareiden liigan voittoa lisää.
Näiden lukujen valossa CR7:lla ei ole mitään jakoa, kun mietitään tämän hetken maailman parasta jalkapalloilijaa nimenomaan koko joukkueen merkityksen kannalta. Hän voi olla yksilönä ehkä parempi, mutta kun lasketaan kauden jälkeen mestaruuksia, niin Messi voittaa selvästi (6-0, ei kahta sanaa ja mitä niitä muita löperryksiä olikaan).
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
sunnuntai 7. helmikuuta 2016
Voiko hauska olla tärkeää?
Amerikkalaisessa jalkapallossa on yksi mielenkiintoinen rangaistus, joka on liiallinen juhliminen (excessive celebration). Sääntökirjan mukaan pelaaja, joka iloitsee liikaa suorituksestaan jalkapalloa apuvälineenä käyttäen, aiheuttaa rangaistuksen joukkueelleen. Aina tämä ei edes rajoitu pallon kanssa heilumiseen vaan riittää, jos tuomarin mielestä olet liian innokas. Tuesday Morning Quarterback esitti mielenkiintoisen näkökulman tähän ja sanoi, että tällainen sääntö on olemassa, koska pelin täytyy olla totista, jotta se olisi tärkeää. Eli, jos pelaajilla olisi hauskaa kentällä, niin lajin tärkeys kärsisi sen takia.
Rupesin sitten miettimään tätä ja heti löytyi vastaavia esimerkkejä myös suomalaisesta urheilusta. Ei tarvitse katsoa kuin minkä tahansa jääkiekkojoukkueen valmentajan haastatteluja ja välittömästi alkaa ahdistamaan. Tai arvokisojen aikaan, kun kuuntelet urheilijoiden antamia lausuntoja. Jostakin syystä mitä isompiin kisoihin mennään, sitä enemmän on naama näkkärillä, ja me katsojat itse tunnumme vaativan sitä. Kenellekään ei näytä riittävän pelkkä osallistumisen ilo, vaan menestystä pitäisi tulla joka tuutista ja mieluusti samaan aikaan pitäisi näyttää siltä, kuin vatsa olisi kuralla ja muutenkin elämä potkii päähän.
Innostuminen ja asioista nauttiminen tuntuu vähenevän selvästi, kun asiat muuttuvat tärkeiksi tai ainakin jos kuvittelemme niiden olevan tärkeitä. Jatkuvan ylitotisuuden sijasta meidän tulisi reagoida kuten NASAn väki, joka iloitsi aidosti, kun Curiosity (Marsiin lähetetty robotti) laskeutui onnistuneesti. Sen sijaan meillä julkisuudessa onnistumistenkin jälkeen nähdään tyypillisesti asiallisia kommentteja antava vakavanaamainen henkilö.
Tämä ilmiö valitettavasti esiintyy myös koulumaailmassa. Vaikka meillä on olemassa Kiva Koulu-hanke, niin se keskittyy enemmänkin kiusaamisen estämiseksi eikä siihen, että koulussa voisi olla kivaa myös opiskelun osalta. Muistelin omia opettajiani ja aika harvalla oli opettamiseen iloinen tai edes innostunut asenne. Mutta toisaalta eihän se ole ihmekään, kun miettii mikä on nimenä valtakunnallisella kasvatusalan valintayhteistyöverkostolla (VAKAVA).
Mutta onneksi on näkyvissä muitakin positiivisuuden merkkejä. Valioliigaa johtaa pitkästä aikaa ns. pikkuseura eli Leicester ja heillä tuntuu olevan hauskaa sen johdosta. Valmentaja Ranieri kertoi viimeisimmässä haastattelussa vain nauttivansa tilanteesta ja vitsaili vedonlyöjistä, jotka olivat nostaneet Leicesterin ensimmäistä kertaa mestariehdokkaaksi. Hänen mukaansa heihin ei kannata luottaa, koska syksyllä he olivat sitä mieltä, että Ranieri olisi ensimmäinen valmentaja, joka saisi potkut. Parasta oli ehkä kuitenkin Leicester-fanien laulut pelin aikana, kun johtoasemassa he alkoivat laulaa sarjapaikan varmistumisesta. Brittiläistä sarkasmia parhaimmillaan.
Innostuneisuus, hauskuus ja nauttiminen ovat asioita, joiden avulla toimimme paremmin. Totta kai naama näkkärilläkin voi onnistua, mutta jos maailman tämän hetken paras jalkapalloilija voi iloita näin paljon, kun joukkuekaveri tekee maalin, niin mekin voisimme vähän löysätä sitä henkistä kravattia kaulasta ja nauttia asioista. Sitä paitsi nyt se on myös tieteellisesti todistettu, että tyytyväisyys tuottaa parempaa tulosta.
Rupesin sitten miettimään tätä ja heti löytyi vastaavia esimerkkejä myös suomalaisesta urheilusta. Ei tarvitse katsoa kuin minkä tahansa jääkiekkojoukkueen valmentajan haastatteluja ja välittömästi alkaa ahdistamaan. Tai arvokisojen aikaan, kun kuuntelet urheilijoiden antamia lausuntoja. Jostakin syystä mitä isompiin kisoihin mennään, sitä enemmän on naama näkkärillä, ja me katsojat itse tunnumme vaativan sitä. Kenellekään ei näytä riittävän pelkkä osallistumisen ilo, vaan menestystä pitäisi tulla joka tuutista ja mieluusti samaan aikaan pitäisi näyttää siltä, kuin vatsa olisi kuralla ja muutenkin elämä potkii päähän.
Innostuminen ja asioista nauttiminen tuntuu vähenevän selvästi, kun asiat muuttuvat tärkeiksi tai ainakin jos kuvittelemme niiden olevan tärkeitä. Jatkuvan ylitotisuuden sijasta meidän tulisi reagoida kuten NASAn väki, joka iloitsi aidosti, kun Curiosity (Marsiin lähetetty robotti) laskeutui onnistuneesti. Sen sijaan meillä julkisuudessa onnistumistenkin jälkeen nähdään tyypillisesti asiallisia kommentteja antava vakavanaamainen henkilö.
Tämä ilmiö valitettavasti esiintyy myös koulumaailmassa. Vaikka meillä on olemassa Kiva Koulu-hanke, niin se keskittyy enemmänkin kiusaamisen estämiseksi eikä siihen, että koulussa voisi olla kivaa myös opiskelun osalta. Muistelin omia opettajiani ja aika harvalla oli opettamiseen iloinen tai edes innostunut asenne. Mutta toisaalta eihän se ole ihmekään, kun miettii mikä on nimenä valtakunnallisella kasvatusalan valintayhteistyöverkostolla (VAKAVA).
Mutta onneksi on näkyvissä muitakin positiivisuuden merkkejä. Valioliigaa johtaa pitkästä aikaa ns. pikkuseura eli Leicester ja heillä tuntuu olevan hauskaa sen johdosta. Valmentaja Ranieri kertoi viimeisimmässä haastattelussa vain nauttivansa tilanteesta ja vitsaili vedonlyöjistä, jotka olivat nostaneet Leicesterin ensimmäistä kertaa mestariehdokkaaksi. Hänen mukaansa heihin ei kannata luottaa, koska syksyllä he olivat sitä mieltä, että Ranieri olisi ensimmäinen valmentaja, joka saisi potkut. Parasta oli ehkä kuitenkin Leicester-fanien laulut pelin aikana, kun johtoasemassa he alkoivat laulaa sarjapaikan varmistumisesta. Brittiläistä sarkasmia parhaimmillaan.
Innostuneisuus, hauskuus ja nauttiminen ovat asioita, joiden avulla toimimme paremmin. Totta kai naama näkkärilläkin voi onnistua, mutta jos maailman tämän hetken paras jalkapalloilija voi iloita näin paljon, kun joukkuekaveri tekee maalin, niin mekin voisimme vähän löysätä sitä henkistä kravattia kaulasta ja nauttia asioista. Sitä paitsi nyt se on myös tieteellisesti todistettu, että tyytyväisyys tuottaa parempaa tulosta.
perjantai 29. tammikuuta 2016
Tieto ja sen yleistäminen
Eilen illalla aivot jäivät ylikierroksille ja uni ei meinannut tulla millään, joten sen sijaan ajatukset harhailivat asiasta toiseen ja sain ratkaistua yli vuoden itseäni harmittaneen filosofisen ongelman. Kyseinen ongelma tunnetaan Gettierin ongelmana (linkki englanninkieliseen wiki-artikkeliin, kun suomennoksessa ongelmaa on vapaasti muokattu ja muutettu), joka liittyy klassiseen tiedon määritelmään.
Klassisen tiedon määritelmän mukaisesti jokin minun tietämäni asia on tietoa vain, jos
1) se on totta,
2) minä uskon, että se on totta, ja
3) minulla on oikeutettu uskomus, että se on totta.
Gettier esitti tälle vastaväittämän seuraavassa muodossa.
Herrat Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työtä. Smithillä on vahva usko siitä, että Jones saa kyseisen työpaikan, koska firman johtaja on näin Smithille kertonut etukäteen. Smith on äskettäin laskenut kolikot Jonesin taskuista (epäilyttävää) ja todennut, että siellä on kymmenen kolikkoa. Eli Smith uskoo (kohta 2), että Jones saa työn, koska johtaja on näin hänelle kertonut, joten hänellä on sille oikeutettu uskomus (kohta 3). Smith tekeekin äskeisten tutkimustensa perusteella johtopäätöksen, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan.
Yllättäen työpaikan saakin kuitenkin Smith, joka huomaa, että hänelläkin on kymmenen kolikkoa taskussaan. Eli Smithin johtopäätös siitä, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan on tosi, mutta se ei määritelmän mukaisesti voi olla tietoa, koska Smith ei uskonut itse saavansa työpaikkaa. Tästä on nyt filosofiassa väitelty reilut viisikymmentä vuotta.
Ongelma tässä esimerkissä on mielestäni seuraava. Smith uskoo, että Jones saa työpaikan, koska hänellä on siihen oikeutettu uskomus, mutta tämä ei ole sama uskomus kuin se, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan. Jonesilla sattuu olemaan kymmenen kolikkoa taskussaan, mutta tämä määritelmä on yleisempi määritelmä kuin nimi Jones. Eli itse asiassa esimerkissä käsitellään kahta eri propositiota:
P1: Jones saa työpaikan ja
P2: mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan, saa työpaikan.
Proposition 2 ehdot voi täyttää useampikin henkilö, joten Smithin saama tieto koskee vain propositiota 1 ja siten propositiolle 2 ei ole klassisen tiedon mukaista tukea. Voidaan myös sanoa, että prosositioiden välillä vallitsee virheellinen analogia, mutta yleistäminen on ehkä ilmiönä selkeämpi. Asiaa selkeyttääkseni esitän oman esimerkkini käyttäen apuna Veikkausliigaa.
Viime kauden alussa tulevaa mestaria veikattaessa monilla asiantuntijoilla oli vahva usko siihen, että HJK voittaa mestaruuden. Tätä uskomusta voi pitää oikeutettuna uskomuksena, sillä HJK:lla oli liigan suurin budjetti, arvostettu valmentaja ja se oli voittanut mestaruuden kuudella edellisellä kaudella. Tästä voisi siis vetää johtopäätöksen samalla tavalla kuin Gettier, että Suomen mestaruuden voittaa joukkue, jonka lyhennys päättyy kirjaimeen K. Mestaruuden voitti SJK, mikä täyttää johtopäätöksemme, mutta ei ennakkoarveluja eli olemme samassa tilanteessa kuin alkuperäisessä esimerkissä tekemällä yleistyksen alkuperäisistä uskomuksista.
Samanlaista yleistämistä näkee, kun puhutaan maahanmuutosta, veroista, työttömyydestä tai vaikkapa sairaanhoidosta. On helpompi yleistää asioita kuin oikeasti pohtia tapausta yksityiskohtaisesti. Viime vuosina mediassa tämä ilmiö on lisääntynyt klikkihuorauksen muodossa eli uutisotsikot muokataan mahdollisimman räikeiksi yleistämällä niitä tai politiikassa leimaamalla kaikki tietyn yhteisön ihmiset samanlaisiksi.
Jotakin hienoa ja filosofista voisi yrittää sanoa tähän loppuun, mutta en keksi mitään järkevää, joten käännän aivoista vaihteen taas vapaalle. Ulkona sataa lunta, joten se on hyvä tai huono asia, mutta kyllä mielestäni Suomen talveen lumi kuuluu. Oli se sitten yleistys tai ei.
Klassisen tiedon määritelmän mukaisesti jokin minun tietämäni asia on tietoa vain, jos
1) se on totta,
2) minä uskon, että se on totta, ja
3) minulla on oikeutettu uskomus, että se on totta.
Gettier esitti tälle vastaväittämän seuraavassa muodossa.
Herrat Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työtä. Smithillä on vahva usko siitä, että Jones saa kyseisen työpaikan, koska firman johtaja on näin Smithille kertonut etukäteen. Smith on äskettäin laskenut kolikot Jonesin taskuista (epäilyttävää) ja todennut, että siellä on kymmenen kolikkoa. Eli Smith uskoo (kohta 2), että Jones saa työn, koska johtaja on näin hänelle kertonut, joten hänellä on sille oikeutettu uskomus (kohta 3). Smith tekeekin äskeisten tutkimustensa perusteella johtopäätöksen, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan.
Yllättäen työpaikan saakin kuitenkin Smith, joka huomaa, että hänelläkin on kymmenen kolikkoa taskussaan. Eli Smithin johtopäätös siitä, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan on tosi, mutta se ei määritelmän mukaisesti voi olla tietoa, koska Smith ei uskonut itse saavansa työpaikkaa. Tästä on nyt filosofiassa väitelty reilut viisikymmentä vuotta.
Ongelma tässä esimerkissä on mielestäni seuraava. Smith uskoo, että Jones saa työpaikan, koska hänellä on siihen oikeutettu uskomus, mutta tämä ei ole sama uskomus kuin se, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan. Jonesilla sattuu olemaan kymmenen kolikkoa taskussaan, mutta tämä määritelmä on yleisempi määritelmä kuin nimi Jones. Eli itse asiassa esimerkissä käsitellään kahta eri propositiota:
P1: Jones saa työpaikan ja
P2: mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan, saa työpaikan.
Proposition 2 ehdot voi täyttää useampikin henkilö, joten Smithin saama tieto koskee vain propositiota 1 ja siten propositiolle 2 ei ole klassisen tiedon mukaista tukea. Voidaan myös sanoa, että prosositioiden välillä vallitsee virheellinen analogia, mutta yleistäminen on ehkä ilmiönä selkeämpi. Asiaa selkeyttääkseni esitän oman esimerkkini käyttäen apuna Veikkausliigaa.
Viime kauden alussa tulevaa mestaria veikattaessa monilla asiantuntijoilla oli vahva usko siihen, että HJK voittaa mestaruuden. Tätä uskomusta voi pitää oikeutettuna uskomuksena, sillä HJK:lla oli liigan suurin budjetti, arvostettu valmentaja ja se oli voittanut mestaruuden kuudella edellisellä kaudella. Tästä voisi siis vetää johtopäätöksen samalla tavalla kuin Gettier, että Suomen mestaruuden voittaa joukkue, jonka lyhennys päättyy kirjaimeen K. Mestaruuden voitti SJK, mikä täyttää johtopäätöksemme, mutta ei ennakkoarveluja eli olemme samassa tilanteessa kuin alkuperäisessä esimerkissä tekemällä yleistyksen alkuperäisistä uskomuksista.
Samanlaista yleistämistä näkee, kun puhutaan maahanmuutosta, veroista, työttömyydestä tai vaikkapa sairaanhoidosta. On helpompi yleistää asioita kuin oikeasti pohtia tapausta yksityiskohtaisesti. Viime vuosina mediassa tämä ilmiö on lisääntynyt klikkihuorauksen muodossa eli uutisotsikot muokataan mahdollisimman räikeiksi yleistämällä niitä tai politiikassa leimaamalla kaikki tietyn yhteisön ihmiset samanlaisiksi.
Jotakin hienoa ja filosofista voisi yrittää sanoa tähän loppuun, mutta en keksi mitään järkevää, joten käännän aivoista vaihteen taas vapaalle. Ulkona sataa lunta, joten se on hyvä tai huono asia, mutta kyllä mielestäni Suomen talveen lumi kuuluu. Oli se sitten yleistys tai ei.
tiistai 12. tammikuuta 2016
Fallout 4 vs. Far Cry 4
Ostin Far Cry 4:n (FC4) Steamin joulualesta ja sain pelin päätarinan pelattua läpi 42 tunnissa. Iso osa tästä tosin meni pelimaailman tutkimiseen ja muuhun häröilemiseen. Fallout 4:een (FO4) kului 148 tuntia, joista vielä osa tuli päätarinan loputtua. Pelit ovat pelattavuudeltaan melko lähellä toisiaan, joten siltä osin paremmuus lienee makuasia, mutta tykkäsin enemmän FC4:n maailmasta, kun kaikki ei ollut harmaan eri sävyjä. Pelien erot tulevat selvimmin esille tarinassa ja avoimen maailman luonteessa, joten tässä hiukan analyysiä niistä mahdollisimman vähillä spoilereilla.
FO4:n päätarinan pitäisi olla luonteeltaan enemmän pelaajaa koukuttava tai koskettava, mutta melko pian huomasin, että FC4:n päätarina oli kiinnostavampi. Osasyynä tähän pidän sitä, että FC4:ssa on panostettu selvästi enemmän päähahmojen luonteeseen ja värikkyyteen ja keskustelut ovat tämän takia mielenkiintoisempia. FC-sarjan hahmot ovat myös 'hieman' yliampuvia, mikä on selvästi muistiinpainuvampaa.
Molemmissa peleissä pelaajan rooli on olla eri faktioiden työkalu, vaikka pelaaja on kummassakin pelissä melko selkeästi pelimaailman vaarallisin yksilö ja sitä kautta omaa melko huomattavan määrän vaikutusvaltaa. FO4:ssa pelaaja pystyy jonkin verran vaikuttamaan suoraan maailmaan eri asutusten kautta uudelleenrakentamalla niitä, mutta kummassakin pelissä aito 'maailmanparannus' on sidottu päätehtävän taakse.
Menin sitten valitsemaan FC4:ssa sen kaikein huonoimman lopetuksen ja pelin loputtua oli vähän pettynyt fiilis, mutta katselin sitten netistä vaihtoehtoiset lopetukset ja tältä osin täytyy myöntää, että peli ylitti odotukset. Pelissä on jopa mahdollista mennä suoraan lopetukseen tekemällä mitä pelin yksi keskeisistä hahmoista käskee alussa eikä seuraamalla pelin antamaa ensimmäistä 'tehtävää' ja lähteä häröilemään. Ainoa pettymys lopetuksissa on se, että pelaajan alkuperäinen syy tulla Kyratiin (FC4:n tapahtumapaikka) ohitetaan osissa lopetuksista olankohautuksella ja yksikään lopetuksista ei tarjoa mahdollisuutta ryhtyä itsenäisesti 'maailmanparantajaksi'.
FO4:n tarinassa pelaaja on taas selkeästi työkalu ja joutuu tekemään faktion etukäteen suunnittelemat lopetukset riippumatta pelaajan mielihaluista. Yhdessä faktiossa pelaaja pääsee jopa melko määräävään asemaan, mutta peli anna mahdollisuutta päättää itse tekemisistään vaan pakkosyöttää jo valitun lopetuksen. Eli tältä osin FC4 on melko selvästi voittaja.
Avoimen maailman kohdalla tilanne taas kääntyy toisinpäin ja tämä selittää omalta osaltani peleihin käytetyn peliajan. FC4:ssa pelaaja avaa pelimaailmaa tutkittavaksi käymällä alueella olevassa radiotornissa, jonka jälkeen alueen kohteet näkyvät pelaajalle paremmin. Tämän jälkeen ohjelmassa on alueella olevien tukikohtien vapauttaminen, joka sitten avaa tukikohtiin muutaman tehtävän. Tämä toistuu alueelta toiselle eli maailma koostuu hyvin samanoloisista alueista ja jossain vaiheessa tämän oravanpyörän pyörittäminen käy tylsäksi.
FO4:ssa taas maailma koostuu lukuisista pienistä paikoista, joilla ei ole yleensä mitään linkkiä keskenään. Vaikka samantyyppisissä paikoissa tyypillisesti tapahtuu melko samanlaisia asioita, niin silti ne ovat keskenään selkeästi erilaisia. Lisäksi FO4:ssa iso osa pelaamista on pelimaailmaan tarinoihin tutustumista, sillä eri paikoissa on huomattavan paljon erilaista sisältöä. Nämä tarinat ovat itse asiassa pelin paras osa ja ilman päätarinaa peli olisi todennäköisesti parempi kokemus.
FO4 pääsee selvästi lähemmäksi oikeaa avoimen maailman tuntua ja on kokonaisuudessaan jonkin verran parempi peli, mutta molemmat ovat ihan onnistuneita jatko-osia. Nyt kun joku tekisi vielä pelin, jossa FC4:n tarinapanostus yhdistetään FO4:n yksittäisiin paikkoihin ja tarinoihin ja jätetään ns. päätarina kokonaan tekemättä ja annetaan pelaajalle oma vapaus päättää sitä mitä hän haluaa tehdä.
FO4:n päätarinan pitäisi olla luonteeltaan enemmän pelaajaa koukuttava tai koskettava, mutta melko pian huomasin, että FC4:n päätarina oli kiinnostavampi. Osasyynä tähän pidän sitä, että FC4:ssa on panostettu selvästi enemmän päähahmojen luonteeseen ja värikkyyteen ja keskustelut ovat tämän takia mielenkiintoisempia. FC-sarjan hahmot ovat myös 'hieman' yliampuvia, mikä on selvästi muistiinpainuvampaa.
Molemmissa peleissä pelaajan rooli on olla eri faktioiden työkalu, vaikka pelaaja on kummassakin pelissä melko selkeästi pelimaailman vaarallisin yksilö ja sitä kautta omaa melko huomattavan määrän vaikutusvaltaa. FO4:ssa pelaaja pystyy jonkin verran vaikuttamaan suoraan maailmaan eri asutusten kautta uudelleenrakentamalla niitä, mutta kummassakin pelissä aito 'maailmanparannus' on sidottu päätehtävän taakse.
Menin sitten valitsemaan FC4:ssa sen kaikein huonoimman lopetuksen ja pelin loputtua oli vähän pettynyt fiilis, mutta katselin sitten netistä vaihtoehtoiset lopetukset ja tältä osin täytyy myöntää, että peli ylitti odotukset. Pelissä on jopa mahdollista mennä suoraan lopetukseen tekemällä mitä pelin yksi keskeisistä hahmoista käskee alussa eikä seuraamalla pelin antamaa ensimmäistä 'tehtävää' ja lähteä häröilemään. Ainoa pettymys lopetuksissa on se, että pelaajan alkuperäinen syy tulla Kyratiin (FC4:n tapahtumapaikka) ohitetaan osissa lopetuksista olankohautuksella ja yksikään lopetuksista ei tarjoa mahdollisuutta ryhtyä itsenäisesti 'maailmanparantajaksi'.
FO4:n tarinassa pelaaja on taas selkeästi työkalu ja joutuu tekemään faktion etukäteen suunnittelemat lopetukset riippumatta pelaajan mielihaluista. Yhdessä faktiossa pelaaja pääsee jopa melko määräävään asemaan, mutta peli anna mahdollisuutta päättää itse tekemisistään vaan pakkosyöttää jo valitun lopetuksen. Eli tältä osin FC4 on melko selvästi voittaja.
Avoimen maailman kohdalla tilanne taas kääntyy toisinpäin ja tämä selittää omalta osaltani peleihin käytetyn peliajan. FC4:ssa pelaaja avaa pelimaailmaa tutkittavaksi käymällä alueella olevassa radiotornissa, jonka jälkeen alueen kohteet näkyvät pelaajalle paremmin. Tämän jälkeen ohjelmassa on alueella olevien tukikohtien vapauttaminen, joka sitten avaa tukikohtiin muutaman tehtävän. Tämä toistuu alueelta toiselle eli maailma koostuu hyvin samanoloisista alueista ja jossain vaiheessa tämän oravanpyörän pyörittäminen käy tylsäksi.
FO4:ssa taas maailma koostuu lukuisista pienistä paikoista, joilla ei ole yleensä mitään linkkiä keskenään. Vaikka samantyyppisissä paikoissa tyypillisesti tapahtuu melko samanlaisia asioita, niin silti ne ovat keskenään selkeästi erilaisia. Lisäksi FO4:ssa iso osa pelaamista on pelimaailmaan tarinoihin tutustumista, sillä eri paikoissa on huomattavan paljon erilaista sisältöä. Nämä tarinat ovat itse asiassa pelin paras osa ja ilman päätarinaa peli olisi todennäköisesti parempi kokemus.
FO4 pääsee selvästi lähemmäksi oikeaa avoimen maailman tuntua ja on kokonaisuudessaan jonkin verran parempi peli, mutta molemmat ovat ihan onnistuneita jatko-osia. Nyt kun joku tekisi vielä pelin, jossa FC4:n tarinapanostus yhdistetään FO4:n yksittäisiin paikkoihin ja tarinoihin ja jätetään ns. päätarina kokonaan tekemättä ja annetaan pelaajalle oma vapaus päättää sitä mitä hän haluaa tehdä.
keskiviikko 30. joulukuuta 2015
Suosikkikirjailijat: D
Klassikoiden puolelta löytyy kaksi suurta suosikkia nuoruusajoiltani. Sir Arthur Conan Doyle eli Sherlock Holmesin luoja ja Alexandre Dumas, joka kirjoitti kirjat Kolme muskettisoturia ja Monte-Criston kreivi. Sherlock Holmesista kirjoitin kouluaikaan myös tutkielman, mutta se lienee kadonnut jonnekin vinttiarkistoihin.
Stephen R. Donaldson tuli aluksi tutuksi melko kehnon suomennoksen kautta, joka kuitenkin koukutti riittävästi. Thomas Covenantin tarinat ovat selkeästi paljon velkaa Tolkienille ja enemmän omaperäisyyttä löytyy Mordant's Need-duologiasta ja Gap-sarjasta.
David Drake kirjoittaa sekä fantasiaa että scifiä ja itse olen tutustunut vain tuohon Isles-sarjaan, joka on melko perusfantasiaa roomalais-kreikkalaisilla vivahteilla. Drake on tunnetumpi militaryscifin puolelta Hammer's Slammers-sarjallaan ja fantasiapuolellakin on nähtävissä selvästi sotaisampi ote asioihin.
Dave Duncan on sitten ehkä Drakeakin tuotteliaampi kirjailija, joka kirjoittaa pääasiassa fantasiaa, mutta muutama scifi-kirjakin joukosta löytyy. Duncanin kirjoja voisi ehkä kuvailla viihteelliseksi fantasiaksi, koska ne ovat helppolukuisia ja etenevät yleensä rivakalla vauhdilla ilman suurempia suvantokohtia. The Great Game-trilogia on mielestäni Duncanin paras ja kerronnaltaan hieman pohtivampi, mutta kaikki lukemani kirjat eli suurin osa Duncanin tuotannosta, ovat olleet nautittavia.
Stephen R. Donaldson tuli aluksi tutuksi melko kehnon suomennoksen kautta, joka kuitenkin koukutti riittävästi. Thomas Covenantin tarinat ovat selkeästi paljon velkaa Tolkienille ja enemmän omaperäisyyttä löytyy Mordant's Need-duologiasta ja Gap-sarjasta.
David Drake kirjoittaa sekä fantasiaa että scifiä ja itse olen tutustunut vain tuohon Isles-sarjaan, joka on melko perusfantasiaa roomalais-kreikkalaisilla vivahteilla. Drake on tunnetumpi militaryscifin puolelta Hammer's Slammers-sarjallaan ja fantasiapuolellakin on nähtävissä selvästi sotaisampi ote asioihin.
Dave Duncan on sitten ehkä Drakeakin tuotteliaampi kirjailija, joka kirjoittaa pääasiassa fantasiaa, mutta muutama scifi-kirjakin joukosta löytyy. Duncanin kirjoja voisi ehkä kuvailla viihteelliseksi fantasiaksi, koska ne ovat helppolukuisia ja etenevät yleensä rivakalla vauhdilla ilman suurempia suvantokohtia. The Great Game-trilogia on mielestäni Duncanin paras ja kerronnaltaan hieman pohtivampi, mutta kaikki lukemani kirjat eli suurin osa Duncanin tuotannosta, ovat olleet nautittavia.
lauantai 19. joulukuuta 2015
Avoin maailma ja tarina pelissä
Fallout 4:sta takana 147 tuntia, päätarina pelattu ja maailma koluttu suurimmaksi osaksi ja jäljelle jäi sama fiilis kuin Skyrimissä: erinomainen peli, jonka tarinalle pitäisi pystyä sanomaan 'pidä tunkkisi'. Pari päivää tätä pohdiskelin ja päädyin siihen tulokseen, että vahva tarina ja seikkailulle avoin maailma on pari, jota on pirun hankala yhdistää onnistuneesti.
Tyypillisessä pelitarinassa pelaaja on se suuri sankari ja maailmanpelastaja ja ilman hänen tekemisiään kaikki menee päin helvettiä. Itse jäin Mass Effect 1:ssä niin pahasti tarinan vangiksi, että päädyin lopputaisteluun, kun hahmoni oli tasolla 29. Pelin maksimitaso on 50 ja lopputaistelu on ilmeisesti tehty hahmoille, jotka ovat lähempänä maksimitasoa ja minulle lopputaistelusta muodostui siten melkoinen kiirastuli. Toisella pelikerralla nutasin sitten joka nurkan matkan varrella ja olin maksimitasolla lopputaistelussa ja homma oli paljon helpompaa, mutta siinä sivussa tarina menetti aika paljon kiinnostavuudestaan.
Peli, joka yrittää tarjota sekä avointa maailmaa seikkailulle ja samalla mielenkiintoista tarinaa, asettaa pelaajaan hankalaan tilanteeseen. Pelaaja joutuu koko ajan valitsemaan tutkisiko sitä maailmaa vai seuraisiko tarinaa. Itse tyypillisesti nautin pelistä enemmän, jos saan poukkoilla sinne tänne tehtävien perässä. Skyrim vielä jossain määrin salli tämän, mutta Fallout 4:ssa tuli päätarinan loppupuolella tilanne, että minun puolestani kaikki sen osapuolet olisivat voineet häipyä paikalta ja jättää minut omaan rauhaani, mutta tarinan luonne ei tätä oikein sallinut.
Tätä pohtiessani tajusin myös miksi en suuremmin pitänyt Elder Scrolls Onlinen (ESO) tarinasta. Tyypillinen ESO-alue oli rakennettu siten, että siellä oli noin neljä tehtäväkeskusta ja pelin päätarina kulki näiden läpi tietyssä järjestyksessä. Pelaajan tekemisillä ei ollut vaikutusta pelin tarinaan ellei edennyt suunnitellussa järjestyksessä. Jos sattui kulkemaan alueen läpi jossain muussa järjestyksessä, joutui kuitenkin käymään paikat läpi uudemman kerran suunnitellussa järjestyksessä, jotta tarina eteni suunnitellusti.
Tämä suunniteltu eteneminen tekee pelien maailmoista mielestäni epäonnistuneita. Missään ei oikein tapahdu mitään ellei pelaaja tule paikalle ja maailma on koko ajan staattisessa tilassa ilman pelaajan tekemisiä. Ja tyypillisesti tarina vaatii pelaajalta jonkinlaisen päätöksen, jotta tiedetään mitä tapahtuu seuraavaksi.
Päädyin sitten karkeasti suunnittelemaan pelimaailmaa, jossa itse haluaisin seikkailla. Pelimaailmassa ei olisi yhtä jatkuvaa tarinaa, joka kuljettaisi pelaajaa paikasta toiseen. Eri paikkojen välillä voisi olla erilaisia linkkejä, mutta missään vaiheessa pelaajalle ei annettaisi sitä tunnetta, että seuraavaan paikkaan on pakko mennä. Skyrim ja Falloutit onnistuvat hyvin siinä, että niissä on eri paikoissa paljon pieniä tarinoita, jotka tekevät maailmasta elävän oloisen. Siksi pelaaminen pitäisi perustua näihin mahdollisimman paljon.
Jos maailmassa on isompia faktioita, joiden välillä on kiistoja, niin pelaajalle voidaan antaa mahdollisuus osallistua näihin kiistoihin, mutta niiden tulisi edetä ilman pelaajan vuorovaikutusta ajan kuluessa. Tai jos pelaaja palauttaa tunkin takaisin. Täten pelaaja voi itse valita haluaako hän osallistua maailman isoihin tapahtumiin tai pysyä vain tuntemattomana vaeltajana, joka luo omaa tarinaansa. Pelaajan omista toimista nouseva tarina yhdessä maailman pienten tarinoiden kanssa muodostaa paljon mieleenpainuvamman ja nautittavamman kokemuksen kuin valmiiksi purkitetun seikkailun perässä juokseminen.
Itse muistan Skyrimistä parhaiten yksittäisen tapahtuman, jossa minua ryöstämässä ollut maantierosvo lähti karkuun, kun paikalle tuli lohikäärme. Hahmoni oli tässä vaiheessa jo suhteellisen kova, joten lyhyehkön taistelun jälkeen lohikäärme makasi kuolleena maassa. Suureksi hämmästyksekseni maantierosvo totesi, että palataanpas takaisin hommiin ja tuli uudestaan vaatimaan rahaa minulta. Palkitsin muistaakseni sinnikkään yrityksen maksamalla tietullin. Täysin satunnainen kahdesta erillisestä tapahtumasta muodostunut kohtaaminen, joka jostain syystä jäi paremmin mieleen kuin pelin suunnitellut tarinat.
Yritin kovasti miettiä, että olisiko peliä, jossa tarina ja avoin maailma olisi saatu sovitettua hyvin yhteen, mutta en keksinyt ensimmäistäkään. Morpeista lähimmäksi pääsee ehkä LOTRO alkupuolen osuuksillaan, kun pelaaja seuraa Sormuksen saattuetta ja pyrkii auttamaan näitä tekemisillään. Mutta LOTROssakin peli hyytyy monin paikoin siihen, että hahmo pitää saada kokeneemmaksi, että se pärjää uusilla alueilla. Tai siis pelikokemusta pitää keinotekoisesti pidentää, että pelaajilla olisi syy maksaa tilausmaksua pidempään.
Avoin maailma ei mielestäni sovi yhteen eeppisen tarinan kertomisen kanssa, koska itse koen tarinan kokemisen ja maailman tutkimisen keskenään ristiriitaisina tavoitteina. Pelintekijöiden pitäisi pyrkiä luomaan peleihin maailma, jossa pelaajan ei tarvitse määrätä joka asiasta eikä myöskään kokea joka asiaa itse. Samalla tavalla kuin normaalielämässä, joka koostuu erillisistä kokemuksista jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.
Tyypillisessä pelitarinassa pelaaja on se suuri sankari ja maailmanpelastaja ja ilman hänen tekemisiään kaikki menee päin helvettiä. Itse jäin Mass Effect 1:ssä niin pahasti tarinan vangiksi, että päädyin lopputaisteluun, kun hahmoni oli tasolla 29. Pelin maksimitaso on 50 ja lopputaistelu on ilmeisesti tehty hahmoille, jotka ovat lähempänä maksimitasoa ja minulle lopputaistelusta muodostui siten melkoinen kiirastuli. Toisella pelikerralla nutasin sitten joka nurkan matkan varrella ja olin maksimitasolla lopputaistelussa ja homma oli paljon helpompaa, mutta siinä sivussa tarina menetti aika paljon kiinnostavuudestaan.
Peli, joka yrittää tarjota sekä avointa maailmaa seikkailulle ja samalla mielenkiintoista tarinaa, asettaa pelaajaan hankalaan tilanteeseen. Pelaaja joutuu koko ajan valitsemaan tutkisiko sitä maailmaa vai seuraisiko tarinaa. Itse tyypillisesti nautin pelistä enemmän, jos saan poukkoilla sinne tänne tehtävien perässä. Skyrim vielä jossain määrin salli tämän, mutta Fallout 4:ssa tuli päätarinan loppupuolella tilanne, että minun puolestani kaikki sen osapuolet olisivat voineet häipyä paikalta ja jättää minut omaan rauhaani, mutta tarinan luonne ei tätä oikein sallinut.
Tätä pohtiessani tajusin myös miksi en suuremmin pitänyt Elder Scrolls Onlinen (ESO) tarinasta. Tyypillinen ESO-alue oli rakennettu siten, että siellä oli noin neljä tehtäväkeskusta ja pelin päätarina kulki näiden läpi tietyssä järjestyksessä. Pelaajan tekemisillä ei ollut vaikutusta pelin tarinaan ellei edennyt suunnitellussa järjestyksessä. Jos sattui kulkemaan alueen läpi jossain muussa järjestyksessä, joutui kuitenkin käymään paikat läpi uudemman kerran suunnitellussa järjestyksessä, jotta tarina eteni suunnitellusti.
Tämä suunniteltu eteneminen tekee pelien maailmoista mielestäni epäonnistuneita. Missään ei oikein tapahdu mitään ellei pelaaja tule paikalle ja maailma on koko ajan staattisessa tilassa ilman pelaajan tekemisiä. Ja tyypillisesti tarina vaatii pelaajalta jonkinlaisen päätöksen, jotta tiedetään mitä tapahtuu seuraavaksi.
Päädyin sitten karkeasti suunnittelemaan pelimaailmaa, jossa itse haluaisin seikkailla. Pelimaailmassa ei olisi yhtä jatkuvaa tarinaa, joka kuljettaisi pelaajaa paikasta toiseen. Eri paikkojen välillä voisi olla erilaisia linkkejä, mutta missään vaiheessa pelaajalle ei annettaisi sitä tunnetta, että seuraavaan paikkaan on pakko mennä. Skyrim ja Falloutit onnistuvat hyvin siinä, että niissä on eri paikoissa paljon pieniä tarinoita, jotka tekevät maailmasta elävän oloisen. Siksi pelaaminen pitäisi perustua näihin mahdollisimman paljon.
Jos maailmassa on isompia faktioita, joiden välillä on kiistoja, niin pelaajalle voidaan antaa mahdollisuus osallistua näihin kiistoihin, mutta niiden tulisi edetä ilman pelaajan vuorovaikutusta ajan kuluessa. Tai jos pelaaja palauttaa tunkin takaisin. Täten pelaaja voi itse valita haluaako hän osallistua maailman isoihin tapahtumiin tai pysyä vain tuntemattomana vaeltajana, joka luo omaa tarinaansa. Pelaajan omista toimista nouseva tarina yhdessä maailman pienten tarinoiden kanssa muodostaa paljon mieleenpainuvamman ja nautittavamman kokemuksen kuin valmiiksi purkitetun seikkailun perässä juokseminen.
Itse muistan Skyrimistä parhaiten yksittäisen tapahtuman, jossa minua ryöstämässä ollut maantierosvo lähti karkuun, kun paikalle tuli lohikäärme. Hahmoni oli tässä vaiheessa jo suhteellisen kova, joten lyhyehkön taistelun jälkeen lohikäärme makasi kuolleena maassa. Suureksi hämmästyksekseni maantierosvo totesi, että palataanpas takaisin hommiin ja tuli uudestaan vaatimaan rahaa minulta. Palkitsin muistaakseni sinnikkään yrityksen maksamalla tietullin. Täysin satunnainen kahdesta erillisestä tapahtumasta muodostunut kohtaaminen, joka jostain syystä jäi paremmin mieleen kuin pelin suunnitellut tarinat.
Yritin kovasti miettiä, että olisiko peliä, jossa tarina ja avoin maailma olisi saatu sovitettua hyvin yhteen, mutta en keksinyt ensimmäistäkään. Morpeista lähimmäksi pääsee ehkä LOTRO alkupuolen osuuksillaan, kun pelaaja seuraa Sormuksen saattuetta ja pyrkii auttamaan näitä tekemisillään. Mutta LOTROssakin peli hyytyy monin paikoin siihen, että hahmo pitää saada kokeneemmaksi, että se pärjää uusilla alueilla. Tai siis pelikokemusta pitää keinotekoisesti pidentää, että pelaajilla olisi syy maksaa tilausmaksua pidempään.
Avoin maailma ei mielestäni sovi yhteen eeppisen tarinan kertomisen kanssa, koska itse koen tarinan kokemisen ja maailman tutkimisen keskenään ristiriitaisina tavoitteina. Pelintekijöiden pitäisi pyrkiä luomaan peleihin maailma, jossa pelaajan ei tarvitse määrätä joka asiasta eikä myöskään kokea joka asiaa itse. Samalla tavalla kuin normaalielämässä, joka koostuu erillisistä kokemuksista jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.
torstai 3. joulukuuta 2015
Suosikkikirjailijat: C
Viime osiosta unohtui yksi nuoruuden suursuosikkeja eli Edgar Rice Burroughs, Tarzanien isä, jonka tuotoksista pidin eniten Mars-sarjasta (Barsoom englanniksi). Sitten siihen oikeaan kirjaimeen.
Trudi Canavan on kirjoittanut toistaiseksi kolme fantasiatrilogiaa, joista Black Magician ja Traitor Spy sijoittuvat samaan maailmaan. Uusin sarja sijoittuu sitten uuteen omaansa maailmaan. Eli melko perinteistä fantasiaa, osa kirjojen ideoista maailmanluomisella ja osa tarinalla. Sujuvaa, joskin melko kevyttä luettavaa.
Orson Scott Card lienee monille tuttu parhaasta kirjastaan, Ender's Game, joka on myös minun kirjalistojen kärkipäässä. Cardilta olen lukenut pääosin sitten tuon kirjan jatko- ja rinnakkaisosia, joiden taso vaihtelee luettavasta hyvään. Alvin Maker-sarjaa yritin joskus aloittaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle.
Kristin Cashore on taas paljon vähemmän kirjoittanut kirjailija, jolta on tullut toistaiseksi vasta kolme kirjaa, jotka sijoittuvat kaikki samaan maailmaan. Ensimmäinen kirja, Graceling, on oikein hyvä ja esittelee uuden mielenkiintoisen idean erikoisvoimista fantasiamaailmassa. Toinen ei ihan pärjännyt ensimmäiselle ja kolmas odottaa vielä kahden eka osan kertauslukemista hitaahkon julkaisutahdin takia.
Ernest Cline nousi kuuluisuuteen ensimmäisellä kirjallaan Ready Player One, joka osuu parhaiten kohdalleen, jos on sattunut viettämään ainakin osan nuoruuttaan kultaisella 80-luvulla tai pitää tietokonepeleistä. Molempien osuessa kohdalle en voi kuin suositella tuota kirjaa. Toinen kirja sai sen verran laajalti heikkoa palautetta, että odottelen sen halpenemista ennen kuin hankin sen.
Glen Cook on sitten taas laajemman tuotannon omaava ja pidempään pitämäni kirjailija. Cookin tuotannosta itse olen lukenut kokonaan Black Company- ja P.I. Garrett-sarjat. Black Company ottaa mielenkiintoisen näkökulman fantasian perinteiseen hyvä/paha-asetteluun palkkasoturiarmeijan tapahtumien yhteydessä. Garrett taas onnistuu hyvin siirtämään ns. hard-boiled etsivägenren fantasiamaailmaan. Ko. genren perinteisiä tunnettuja nimiä ovat Raymond Chandler ja Dashiell Hammett, joten jos heistä tai Humphrey Bogart-leffoista pitää, niin suosittelen lukemaan myös Garretteja.
Klassikkojen puolelta täytyy vielä mainita Agatha Christie, joka lienee ollut yksi ensimmäisistä rikoskirjailijoista, joista kiinnostuin. Dekkarit löytyvät edelleenkin jossain määrin lukulistalta, joten yksi syyttävä sormi osoittaa tuohon suuntaan.
Trudi Canavan on kirjoittanut toistaiseksi kolme fantasiatrilogiaa, joista Black Magician ja Traitor Spy sijoittuvat samaan maailmaan. Uusin sarja sijoittuu sitten uuteen omaansa maailmaan. Eli melko perinteistä fantasiaa, osa kirjojen ideoista maailmanluomisella ja osa tarinalla. Sujuvaa, joskin melko kevyttä luettavaa.
Orson Scott Card lienee monille tuttu parhaasta kirjastaan, Ender's Game, joka on myös minun kirjalistojen kärkipäässä. Cardilta olen lukenut pääosin sitten tuon kirjan jatko- ja rinnakkaisosia, joiden taso vaihtelee luettavasta hyvään. Alvin Maker-sarjaa yritin joskus aloittaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle.
Kristin Cashore on taas paljon vähemmän kirjoittanut kirjailija, jolta on tullut toistaiseksi vasta kolme kirjaa, jotka sijoittuvat kaikki samaan maailmaan. Ensimmäinen kirja, Graceling, on oikein hyvä ja esittelee uuden mielenkiintoisen idean erikoisvoimista fantasiamaailmassa. Toinen ei ihan pärjännyt ensimmäiselle ja kolmas odottaa vielä kahden eka osan kertauslukemista hitaahkon julkaisutahdin takia.
Ernest Cline nousi kuuluisuuteen ensimmäisellä kirjallaan Ready Player One, joka osuu parhaiten kohdalleen, jos on sattunut viettämään ainakin osan nuoruuttaan kultaisella 80-luvulla tai pitää tietokonepeleistä. Molempien osuessa kohdalle en voi kuin suositella tuota kirjaa. Toinen kirja sai sen verran laajalti heikkoa palautetta, että odottelen sen halpenemista ennen kuin hankin sen.
Glen Cook on sitten taas laajemman tuotannon omaava ja pidempään pitämäni kirjailija. Cookin tuotannosta itse olen lukenut kokonaan Black Company- ja P.I. Garrett-sarjat. Black Company ottaa mielenkiintoisen näkökulman fantasian perinteiseen hyvä/paha-asetteluun palkkasoturiarmeijan tapahtumien yhteydessä. Garrett taas onnistuu hyvin siirtämään ns. hard-boiled etsivägenren fantasiamaailmaan. Ko. genren perinteisiä tunnettuja nimiä ovat Raymond Chandler ja Dashiell Hammett, joten jos heistä tai Humphrey Bogart-leffoista pitää, niin suosittelen lukemaan myös Garretteja.
Klassikkojen puolelta täytyy vielä mainita Agatha Christie, joka lienee ollut yksi ensimmäisistä rikoskirjailijoista, joista kiinnostuin. Dekkarit löytyvät edelleenkin jossain määrin lukulistalta, joten yksi syyttävä sormi osoittaa tuohon suuntaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)