keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Suosikkikirjailijat: S

Klassikkolistalla vanhimmasta päästä löytyy Georges Simenonin Komisario Maigret-kirjat, joita nuorempana tuli luettua läjäpäin. Carl Sagan lienee tunnetumpi tiedemiehenä, mutta Ensimmäinen yhteys (Contact) on sekä kirjana että elokuvana tutustumisen arvoinen. Robert Sheckley oli ensimmäisiä scifistejä, joita luin ja Jähmettynyt yhteiskunta (Status civilization) jäi mieleen. Robert Silverberg kuuluu samaan ryhmään. Listalle kuuluisi ehkä muitakin nimiä, mutta klassikkojen loppuhuipennukseksi sopivat hyvin veljekset Arkadi ja Boris Strugatski, jotka lienevät vähänkin vanhemmille tuttuja teoksestaan Stalker. Sitten muut lukuisat tämän kirjaimen kirjailijat.

Brandon Sanderson on yksi tämän hetken tunnetuimmista fantasiakirjailijoista, sillä hän sai kunnian kirjoittaa Ajan Pyörä-sarjan (Wheel of Time) loppuun. Sandersonilla on omaakin tuotantoa kymmenittäin ja taso on pääosin hyvän ja erinomaisen välillä. Omissa teoksissaan Sanderson tykkää leikkiä erilaisilla taikasysteemeillä ja kirjoittaa isompien sarjojensa väliin aina kevennykseksi lyhyempiä teoksia, jotka tahtovat olla osittain parempia kuin ne isot sarjat. Itse pidän Steelheart-sarjaa ja Legionia hänen parhaimpina teoksinaan. Sujuvaa tarinankerrontaa kuitenkin kaikin puolin.

Andrzej Sapkowski saattaa olla tunnetumpi tietokonepelien puolelta kuin kirjallisuudesta, sillä erinomainen Witcher-sarja perustuu hänen kirjoihinsa. Kirjatkin ovat kuitenkin aiheesta kiinnostuneille tutustumisen arvoisia.

John Scalzi lienee omien scifikirjailijoiden top 5:ssa tai ainakin lähellä siellä. Old Man's War on yksi parhaista scifikirjoista minkä olen lukenut ja sen jatko-osatkin ovat hyviä, mutta Scalzin erillisteokset ovat myös loistavia ja onkin makuasia mistä pitää eniten. Suosittelen.

Lisa Shearin on minulle tuttu hänen Raine Benares-sarjansa kautta. Sujuvaa perinteisen oloista fantasiaa romanttisilla sivujuonteilla. Viisi osaa löytyy hyllystä ja mielikuvan mukaan ihan mielenkiintoisen oloista, mutta ei aivan kaikille fantasiafaneille.

Maria V. Snyder on pääosin Lisa Shearinin kanssa samantyylinen kirjailija. Toistuvana teemana tuntuu olevan magian käyttäjien harvinaisuus ja vainoaminen. Study-sarjan alkupää on ehkä sitä parasta osaa tuotannosta.

Neal Stephenson kuuluu omalta osaltaan nykyisen spekulatiivisen fiktion kärkinimiin. Useimmat teokset ovat suuresti arvostettuja sekä massojen että arvostelijoiden joukossa. Itse pidän suurimmasta osasta tuotannosta, mutta The Baroque Cycleä olen yrittänyt aloittaa kolmesti enkä ole kertaakaan päässyt yli sadan sivun, joten omalla tavallaan hiukan hankalampi kirjailija. Kirjoittamistyyli voi olla välistä hyvinkin hankala, mutta paljon loistavia ideoita ja hahmoja.

Charles Stross on sitten omalta osaltaan Stephensoniin verrattuna vieläkin hankalampi kirjailija luettavaksi. Stross selkeästi haluaa kokeilla rajojaan ja esimerkiksi Rule 34-kirja on kirjoitettu kokonaan toisessa persoonassa tyyliin: 'Sinä haistat kuuman öljyn ja kardemumman tuoksun, kun kävelet ovesta sisään'. Hankalahkoa lukemista, mutta kokemisen arvoista. Tyylien lisäksi aihepiirit vaihtelevat hyvinkin rankasti laidasta laitaan ja itse pidän Laundry Files-sarjasta eniten.

Michael J. Sullivan on sitten puhtaasti fantasiakirjailija ja hänen teoksensa ovat tunnelmaltaan hyvinkin tutun oloisia. Mielenkiintoiset hahmot kuitenkin tekevät kirjoista elävän oloisia. Sullivan aloitti juuri uuden sarjan julkaisemisen, mutta hieman erikoiseen tapaan sarjan kaikki osat on jo kirjoitettu. Ne vain julkaistaan erillisinä osina ja eri aikaan. Itselleni ainoa ongelma Sullivanin tuotannossa on hieman liian monta kertojahahmoa (noin puolisen tusinaa) ja tapa myös kertoa tarinaa ns. pahisten näkökulmasta. Muuten sujuvaa ja hyvin etenevää tarinaa.

torstai 22. syyskuuta 2016

Suosikkikirjailijat: R

Anne Rice voitaneen laittaa klassikkolistalle vampyyrisarjansa johdosta. Sarjan alkupään kirjat olivat hyviä ja hän oli ensimmäisiä 'nykyaikaisen' vampyyrigenren kirjailijoita. Muita ei tällä kertaa löytynyt vaikka muisti hämärästi yritti vihjailla jotain. Sitten niihin hyllystä löytyviin kirjailijoihin.

Alastair Reynolds oli yksi suosikeistani avaruusoopperan taholla vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta sen jälkeen en ole häntä hirveästi seurannut. Tarinat ovat eeppisiä ja useat sijoittuvat samaan tarinajatkumoon. Mielenkiintoisia ideoita, mutta jostain syystä alkupään kirjat kolahtivat paremmin kuin myöhemmät. Hyllyssä näkyy olevan yhdeksän kirjaa, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kokeilla.

Michael Ridpath on mysteerikirjailija, joka on mielestäni hyvin Dick Francis-tyylinen kirjailija. Hän oli ennen kirjailijan uraansa sijoituspankkiiri ja alkupään teokset sijoittuvatkin finanssimaailmaan. Myöhemmissä teoksissa hän on laajentanut maailmankuvaansa, mutta tarinat ovat edelleen samantyylisiä.

Patrick Rothfuss on kirjoittanut kaksi osaa fantasiasarjastaan, joka on mielestäni tällä hetkellä parasta mitä olen lukenut. Eeppisen oloista fantasiaa yhden henkilön näkökulmasta ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kirjat ovat pitkiä, mutta siitä huolimatta jää kaipaamaan lisää. Suosittelen varauksetta kaikille fantasiasta pitäville.

Sean Russell on sitten hieman tuntemattomampi, mutta tutustumisen arvoinen fantasiakirjailija. Russellin kirjat sijoittuvat pääosin maailmoihin, jotka hakevat juurensa meidän maailmastamme ja ovat tunnelmaltaan lähellä Guy Gavriel Kayn tuotoksia. Taiteellisen ja tunnelmallisen teosten osastoa.

Anthony Ryan on yksi viimeaikojen isoista nimistä fantasian puolella, vaikka häneltä löytyykin erinomainen Slab City Blues-sarja, joka on puhdasta scifiä. Ryanin Raven's Shadow-sarjan ensimmäinen osa Blood Song on yksi parhaista fantasiakirjoista, joita olen lukenut. Valitettavasti koko sarja ei ole samalla tasolla, mutta on kuitenkin lukemisen arvoinen.

Niin ja se klassikko-osaston kirjailija, jota en meinannut muistaa oli tietysti J.K. Rowling eli Harry Potterin luoja. Potterit kuuluvat 'pakko tietää'-osastolle, mutta olivat myös ihan viihdyttäviä luettavia. Hiukan satumaisia ja lapsenomaisia omaan makuuni, mutta hyvä portti fantasiaan.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Mieltymysten muuttuminen

Viimeisen parin vuoden aikana olen havainnut itsessäni mielenkiinnon menetyksen jalkapalloa kohtaan tai oikeammin voisi sanoa jalkapallon katsomista kohtaan. Vaikka edelleenkin seuraan päivittäin uutisia jalkapallomaailmasta, pelaan paria valmennuspeliä netissä ja teen Vakioveikkausta joka vuosi, niin pelien seuraaminen kiinnostaa kerta kerralta vähemmän. Olen jonkin verran miettinyt, että miksi, mutta samalla rupesin miettimään mitkä muut mieltymykset ovat muuttuneet vuosien saatossa.

Ruokapuolella olen huomannut makumaailman laajentuneen myös jossain määrin happamien makujen suuntaan vaikka pidänkin edelleen makeasta selkeästi eniten. Jogurtit lienevät ainoa yksittäinen tuoteryhmä, joka on muuttunut entisestä inhokista nykyiseksi suosikiksi. Suolaiset ruoat ovat taas entistä enemmän asia, josta en pidä kuin hyvin pienissä määrissä. Poikkeuksia tietenkin löytyy enkä äkkiseltään keksinyt mitään sellaista ruokaa, josta mielipiteeni olisi muuttunut selkeästi.

Musiikkia olen kuunnellut aina paljon ja joitakin bändejä on, jotka ovat nousseet hetkeksi pinnalle ja sitten painuneet takaisin välinpitämättömyyksien joukkoon (esim. Metallica). Pitkään pitämäni bändit kuulostavat edelleen hyviltä ja jos muutoksia on tapahtunut, niin inhokkeina pitämäni yhtyeet/artistit eivät enää jaksa nostattaa vahvoja tunteita.

Suurimmat muutokset vaikuttaisivat tapahtuneen kirjojen osalla. Aikaisemmin suuresti pitämäni massiiviset fantasia- ja scifi-eepokset tuntuvat tätä nykyä päämäärättömiltä ja sekavilta, mikäli tarinaa on kerrottu useamman kertojan näkökulmasta. Eli kirjojen pituus itsessään ei ole määrävä asia vaan se, kuinka tarinaa on kerrottu. Omalta osaltani käännekohta tälle lienee ollut Wheel of Time-sarjan loppupuoli Jordanin kirjoittamana, jolloin sarjaan tuli koko ajan uusia hahmoja. Valtaosa näistä hahmoista oli omasta näkökulmastani täysin turhia ja tarina jäi junnaamaan paikalleen.

Olen yrittänyt löytää jonkinlaista yhteistä tekijää sille, miksi jotkin asiat muuttuvat mielenkiintoisemmiksi tai tylsemmiksi, mutta en ole mitään selkeää syytä löytänyt. Vaikka musiikin osalta olen muuttunut selvästi suvaitsevampaan suuntaan, niin joissakin muissa asioissa olen mennyt vastaavasti tuomitsevampaan suuntaan.

Yksi asia, jota hetken pohdin, oli kuinka kauan kyseisestä asiasta olin pitänyt tai inhonnut. Ajattelin että asiat, jotka ovat uusia, nostattaisivat vahvempia tunteita ja taas pidempään pitämäni asioiden suhteen olisin sitten suvaitsevampi. Jalkapalloa olen kuitenkin pelannut viiden ikäisestä ja kirjoja lukenut suurin piirtein yhtä pitkään ja molempien suhteen olen tällä hetkellä selvästi kriittisempi kuin kymmenen vuotta sitten eli sekään teoria ei toiminut.

Ehkä pitäminen ja inhoaminen menevät sykleissä ja tämän päivän inhokit ovat huomisen välinpitämättömyyksiä. Sen kuitenkin olen huomannut, että mieltymysten muuttuminen tuottaa uusia kokemuksia ja ne ovat aina arvokkaita.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Arvosanasyndrooma


Opettajana ollessani arvosanoja on joutunut miettimään montakin kertaa, mutta hiljakseen ne näkyvät levinneen joka puolelle. Hallituksen ministereille jaetaan arvosanoja useampaankin kertaan pitkin hallituskautta, jääkiekkomaajoukkueen pelaajat käydään läpi yksityiskohtaisesti ja nyt varmaankin olympiajoukkueen edustajat saavat omat todistuksensa medialta.

Sinällään arvosanoissa ei ole itsessään mitään väärää, mutta monelle tuntuu muodostuneen omituinen vääristymä arvosanojen merkityksestä. Oppilailla aina välistä tuntui olevan ahdistusta meneillään olevan kurssin mahdollisesta arvosanasta ja sen merkityksestä tulevaisuuteen. Toisaalta heitä on hankala syyttää tästä angstaamisesta, koska lukiossa ylioppilaskirjoitusten painottaminen antaa vaikutelman, joka ohjaa ajattelemaan tällä tavalla.

Se, mitä itse pidän arvosanasyndroomana, on monien kuvitelma siitä, että arvosanat ovat absoluuttinen ja lopullinen totuus. Itse olen pyrkinyt oppilailleni kertomaan, että kurssin arvosana kuvastaa vain sen hetkistä totuutta oppilaan osaamisesta. Mikään ei estä osaamasta enemmän huomenna tai varsinkin vuosien päästä. Samalla tavalla jokaisen meistä osaaminen monellakin alueella kehittyy koko ajan ja siinä on huonoja ja hyviä päiviä. Kaikki eivät kuitenkaan osaa ajatella tällä tavalla.

Ongelmaksi tämä absoluuttinen ajattelutapa muodostuu esimerkiksi silloin, kun mietitään julkisesti Suomen koulutustasoa ja käytetään PISA-testiä sen mittarina. Suomen tulokset ovat heikentyneet viimeisimmässä testissä, mutta tätä selitellään uusien maiden mukaan tulemisella. Samaan aikaan meillä kuitenkin koko ajan leikataan koulutuksesta, koska 'meillä on niin hyvä koululaitos tulosten valossa'. Eli hyvä arvosana kertoo sen, että me olemme jo huipulla eikä enää tarvitse tehdä töitä.

Valitettavasti huipulla on aina tuulista ja sinne on muita pyrkijöitä. Moni mitalisuosikki joutui pahasti pettymään olympiakisoissa, koska muut olivat ilmeisesti tehneet enemmän töitä ja sitä kautta paransivat tuloksiaan enemmän. Mestariksi pääseminen lisää vain töiden tekemistä, jos haluaa pysynä mestarina.

Samalla tavalla pitäisi pystyä ajattelemaan myös arvosanoista. Se mitä sinulla on todistuksessa viikko, kuukausi tai vuosi sitten, kertoo tilanteen kyseisenä päivänä. Sen varaan on turha rakentaa koko tulevaisuuttaan vaan pyrkiä kehittämään itseään ja oppimaan lisää. Aina on seuraava koe, ottelu, testi tai kilpailu, jossa voit parantaa omaa tulostasi. Ja ymmärtää, että jos et halua itse parantua, niin joku toinen menee ohi.

Ja jos arvioit toista arvosanojen tai tuloksen perusteella, niin kannattaa ymmärtää, että se arviointi koskee vain sitä kyseistä arvosanaa tai tulosta. Harva meistä lakkaa kuuntelemasta jotain yhtyettä vain sen takia, että se viimeinen levy oli roskaa. Tai arvostamasta kirjailijan aikaisempia teoksia yhden huonon takia. Kokonaisuus on aina isompi asia kuin yksi arvosana tai tulos.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Oletko onnellinen?

Pitkää automatkaa ajaessa ennättää miettiä monenlaista ja tällä kertaa päähän pulpahti jostain onnellisuus ja siihen liittyvät asiat. Keväällä suorittamani Etiikan kurssi varmaankin vaikutti jonkin verran asiaan, koska se käsitteli yhtenä isoimmista teemoistaan onnellisuutta. Tällä kertaa pohdinnat lähtivät liikkeelle viime viikolla arvotusta Eurojackpotin arvonnasta.

Onnellisuus määritellään filosofiassa monin eri tavoin eikä yhtä selkeää määritelmää ole olemassa. Yhden, kaikenkattavan määritelmän luominen onnellisuudelle lienee mahdotonta, koska olemme keskenämme hyvin erilaisia ja pidämme erilaisista asioista. Autoa ajaessa mieleeni muistui tarina miehestä, joka lottovoiton saadessaan oli laittanut avioeron vireille ja nostanut rahat vasta jälkikäteen, ettei entinen vaimo pääsisi niihin käsiksi. Tältä pohjalta keksin sitten 'uuden' yleisemmän tavan määritellä onnellisuus.

Riittävän suuri lottovoitto takaa normaalille henkilölle taloudellisen riippumattomuuden ja mahdollisuuden toteuttaa unelmiaan. Mutta onko lottovoitto sitten aina tarpeellinen unelmien toteuttamiselle? Itse rupesin miettimään omia tekemisiäni ja sitä, että muuttaisiko lottovoitto jotakin elämässäni. Tärkeä jatkokysymys oli sitten se, että jos haluan tehdä jotain eri tavalla, niin onko lottovoitto ainoa tapa muuttaa tekemisiäni.

Jos käytämme tuota ylläesitettyä esimerkkiä lottovoiton mukanaan tuomasta avioerosta, niin äkkiseltään tuntuisi, että lottovoitto oli vain katalysaattori erolle eikä tärkeä osa sitä. Todennäköisesti parisuhde oli jo ennestään epätyydyttävä eikä edistänyt onnellisuuden tunnetta ainakaan miehen osalta. Eli lottovoitto voi muuttaa asioita, mutta ei ole siihen vaadittava ehto.

Oma pohtimiseni johti siihen, että tajusin tekeväni elämässäni sellaisia asioita, joita varmasti tekisin lottovoitonkin jälkeen. Lukeminen, musiikin kuuntelu, pelit ja tv-sarjat tuskin katoaisivat mihinkään. Samoin golfaaminen mailojen tai frisbeekiekkojen kanssa pysyisi osana normaalia eloa. Ja kaveripiiri pysyisi varmasti hyvin pitkälti samanlaisena tai ainakin näin itselleni uskottelen.

Samalla tajusin, että tätä voi käyttää sellaisten asioiden selvittämiseen, joita tekee intohimottomasti tai jopa onnettomasti. Jos lopettaisit jonkin asian tekemisen välittömästi lottovoiton saadessasi, niin silloin se asia todennäköisesti on lopettamisen arvoinen ilman sitä lottovoittoakin. Itselläni tällainen lottovoittoilmiö tapahtui 1.3.2009, kun kävin toimistolla painamassa NokiaExit-nappia sen jälkeen, kun Nokia laajensi silloisen eropaketin koskemaan myös minua. Ja pidän sitä päätöstä edelleen yhtenä parhaimmista mitä olen tehnyt.

Vastaavanlainen päätös, joka on jo pidempään muhinut ja on alkanut viime aikoina toteutumaan, on autosta luopuminen. Ajomatkalla taas tuli useampia tilanteita, joissa olisin ollut valmis rankaisemaan kanssa-autoilijaa hänen törttöilynsä takia ja tästä syystä autoilu on muodostunut itselleni useimmissa tilanteissa stressiä aiheuttavaksi. Sen sijaan, että yritän kärsiä siellä liikenteessä, voin aivan hyvin siirtyä joukkoliikenteen käyttäjäksi ja vähät välittää muusta liikenteestä.

Kaikkea ei tietenkään voi karsia omista tekemisistään ilman rajoitteita. Vanhempien tulee huolehtia lapsistaan ja tällöin voi esimerkiksi epämiellyttävän työn tekeminen taloudellisista syistä olla kuitenkin tarpeellinen askel koko perheen onnellisuudessa. Samoin, jos jokin harraste on todella tärkeä ja vaatii runsaasti pääomaa, niin rahan hankkimisen epämiellyttävyys voi kompensoitua harrastuksen mukanaan tuomalla nautinnolla.

En tiedä voiko tuota lottovoitto-teoriaa pitää joka tilanteeseen sopivana, mutta ainakin omasta mielestäni se on hyvä mittatikku siihen, onko jokin asia tekemisen arvoista. Kunhan muistaa, että useimmat asiat vaikuttavat toisiinsa eivätkä tapahtu erillään toisistaan.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Suosikkikirjailijat: N, O, P ja Q

Nämä kirjaimet ovat selkeästi nimissä harvinaisempia tai sitten vain omalle kohdalle ei kovin montaa ole osunut.

Larry Niven oli itselleni ensimmäinen kirjailija, joka käsitteli Ringworld-sarjassaan (ensimmäinen osa suomennettu nimellä Rengasmaailma) aivan eri kokoluokkaa olevia rakennelmia. Kirjasarjan ensimmäinen osa voitti suurin piirtein kaikki silloiset palkinnot ja on yksi scifin merkittävistä teoksista.

Frederik Pohl kuuluu omalta osaltaan scifin klassikoihin ja olen lukenut lähinnä suomennettuja teoksia nuorempana. Ei ehkä niin iso nimi kuin muutama muu saman aikakauden kirjailija, mutta syystä arvostettu.

Philip Pullman lienee tunnetuin Universumien tomu-sarjastaan, jonka ensimmäisestä osasta (Kultainen kompassi) tehtiin myös elokuva. Kirjojen tyyliä voi ehkä kuvailla hieman satumaiseksi ja alkuun nuoremmille lukijoille suunnatuksi, mutta niitä voi suositella kaikille fantasiasta kiinnostuneille.

Mario Puzo tunnetaan parhaiten teoksestaan Kummisetä ja ennen kaikkea sen pohjalta tehdyistä Kummisetä-elokuvista. Tämä lienee niitä harvoja tapauksia, joissa elokuva onnistuu paremmin kuin kirja. Puzon tärkein kirja itselleni kuitenkin on Narrit kuolevat (Fools Die), joka kertoo monitahoisen tarinan uhkapelaamisesta, kirjoittamisesta, elokuvamaailmasta ja niihin liittyvistä ongelmista.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Miksi kansalaispalkka olisi hyvä asia

Kansalaispalkka on ollut viime vuosina esillä mediassa säännöllisesti ja Suomessa on suunnitteilla alueellisia kokeiluja sen toimivuuden tutkimiseksi. Sveitsissä oltiin jo pidemmällä ja asia eteni kansanäänestykseen asti ennen kuin se tyrmättiin.

Tyypillisin perustelu kansalaispalkalle on turhan byrokratian väheneminen. Suomessa kansalaispalkalla voitaisiin korvata työttömyystuet, lapsilisät, opintorahat jne. ja niihin liittyvä virastojen paperinpyöritys. Säästö olisi selkeä, mutta tuskin ratkaiseva tekijä. Itse asiaa pidempään pohdittuani olen päätynyt kahteen asiaan, joiden takia kansalaispalkka/perustulo pitäisi ottaa käyttöön. Kumpikaan perustelu ei ole itsessään uusi, mutta ajattelin hieman laajentaa niitä ja omia ajatuksiani niiden takana.

Ensimmäinen asia on ns. luovuuden/yrittäjyyden lisääntyminen. Jos katsomme tieteen ja taiteen historiaa ja tutkimme merkittävien henkilöiden taustoja, niin lähes kaikkien taustalta löytyy taloudellinen riippumattomuus, joka mahdollistaa muihin asioihin kuin elämisen ylläpitämiseen keskittymisen.

Ihmisen tarpeet voidaan yksinkertaistettuna esittää ns. Maslow'n tarvehierarkialla. Ylempien tasojen järjestys ei nykykäsityksen mukaan ole sama kaikille ja kaikissa tilanteissa, mutta useimmat ovat samaa mieltä siitä, että ns. perustarpeet täytyy täyttää ensin ennen kuin voidaan miettiä muita.

Taloustieteessä vastaavanlainen rinnastus löytyy Engelin laista, jossa verrataan tulojen suhdetta ruokaan käytettyihin menoihin. Köyhät maat käyttävät suhteessa ruokaan paljon enemmän kuin rikkaat maat. On hankala toteuttaa itseään, kun kaikki rahat menevät ruokaan.

Säännöllinen perustulo takaisi sen, että jokaisella olisi mahdollisuus toteuttaa omia ideoitaan ainakin rajoitetussa määrin ilman, että tarvitsee huolehtia siitä mistä saa rahaa seuraavaan ateriaan.

Toinen asia, joka mielestäni on tärkeämpi, on tasa-arvon lisääminen. Vaikka meillä mediassa asia pyritään esittämään toisella tavalla, niin työtön, varsinkin pitkäaikaistyötön, on toisen luokan kansalainen. Tukisysteemi, jossa toimeentulo on muiden päätettävissä, on nöyryyttävä systeemi, vaikka toisin väitetäänkin.

Tukisysteemi nykyisellään antaa sen varassa eläjälle otsaan leiman, jonka mukaan hän ei ole yhteiskunnassa pärjäävä vaan häntä pitää elättää. Täysin normaali mielipide parempituloisten joukossa onkin se, että heidän veroillaan elätetään tyhjäntoimittajia. Samaan aikaan kuitenkin meillä on 298 000 työtöntä ja TE-toimiston sivuilla on 14 279 työpaikkaa avoinna. Nykysysteemillä kaikille töiden löytäminen on mahdotonta, joten osa joutuu väkisinkin tukisysteemin pyöritykseen.

Tukisysteemi nykymuodossa on itse asiassa itseään ruokkiva organismi. Työpaikkojen ja työttömien määrän suhde luo tilanteen, jossa jatkuvaan töitä hakeva ja tyrmätyksi tuleva hakija ennen pitkää passivoituu ja alkaa elämään vahvemmin tukisysteemin varassa. Samalla hän joutuu työttömyystukien ja mahdollisten muiden tukien hakuprosessien mukanaan tuomaan valvontaan.

Työtöntä valvotaan koko ajan ettei tämä vahingossa vain saisi yhtään ylimääräistä senttiä tukea vaan ainoastaan hänelle kuuluvan osan. Tämä valvonta ennestään vahvistaa sitä mielikuvaa, että työtön työntekijä ei ole kelvollinen osa yhteiskuntaa vaan häntä pitää koko ajan opastaa ja hänestä pitää huolehtia, koska hän ei pysty itse siihen.

Meillä on myös mielenkiintoinen systeemi eli työvalmennus ja vastaavanlaiset koulutukset. Tällä tavalla työttömälle kerrotaan, että olet työttömänä ollessasi menettänyt kykysi tehdä työtä ja nyt yhteiskunnan pitää tälläkin tavalla huolehtia sinusta. Ikään kuin työttömänä olo taannuttaa meidät taas vaippaikäisiksi.

Tukisysteemi ei siis tue sen varassa eläviä siten, että nämä kehittyisivät samalla vaan pyrkii tekemään nämä riippuvaisiksi tukisysteemistä. Sen sijaan, että tukisysteemi auttaisi yksilöä kasvamaan ja kehittymään, se pyrkii kietomaan yksilön systeemin kahleisiin ja se korvaasi kuiskuttaa ja myrkkyä mieleesi ruiskuttaa... :)

Perustulo poistaisi tämän epäkohdan. Sen avulla jokaista meistä kohdeltaisiin vastuullisina aikuisina, joiden tehtävänä on huolehtia omasta elämästään ilman, että tarvitaan puolta tusinaa virkamiestä valvomaan sitä mitä kukin tekee ja mihin rahansa käyttää. Samalla tietysti osa paremmin toimeen tulevista menettäisi mahdollisuuden ylenkatsoa sitä 'huonompaa kansanosaa', mutta onko sellaiselle tarvetta yhteiskunnassa.

Perustulon vastustajat usein puhuvat myös siitä, että jokaisen aikuisen tulisi itse huolehtia työllistymisestään, mutta kun se ei ole mahdollista nyky-yhteiskunnassa. Moni työtön ei ole työtön omasta halustaan ja olisi halukas tekemään töitä, jos ei muun syyn, niin ainakin oman elintasonsa nostamisen takia.

Nyt kun itse olen elänyt molemmilla puolilla meidän tukisysteemiä, niin olen vahvasti perustulon kannalla. Jos joku on asiasta eri mieltä, niin mielelläni vaihdan paikkaa hyvätuloisella puolella eläjän kanssa vuodeksi tai pariksi, jotta hänkin saa kokea tukisysteemin varassa elämisen ilon.