keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Suosikkikirjailijat: I ja J

Jos edelliseen aakkoseen osui paljon kirjailijoiden nimiä, niin nyt tuli osumia huomattavasti vähemmän. Hyllyssäni ja Kindlessäni ei ole ensimmäistäkään kirjailijaa, jonka sukunimi alkaa I:llä ja J:n kohdalta löytyy vain yksi nimi, joka on sitten sitäkin tunnetumpi.

Robert Jordan loi Wheel of Time-sarjan (Ajan pyörä) ja sarjan menestyminen synnytti kysyntää mammuttimaisille kirjoille, joiden aihepiirinä oli eeppinen fantasia. Parhaimmillaan (pahimmillaan) tuhatsivuisissa kirjoissaan Jordan esitteli yhden kiinnostavimmista ja yksityiskohtaisimmista fantasiamaailmoista viime aikoina. Valitettavasti sarjan menestys ja sen mukanaan tuoma pullataikinamainen paisuminen laski mielestäni sarjan tasoa mitä pidemmälle päästiin. Tarinaa kerrotaan sarjan edetessä yhä useamman hahmon näkökulmasta ja kahdeksannen kirjan kohdalla taidetaan ylittää sadan kertojahahmon raja. Jordanin kuoleman jälkeen Brandon Sanderson kirjoitti sarjan loppuun taas selvästi tiiviimmällä otteella. Kirjasarja kuuluu ehdottomasti viime vuosikymmenten fantasiaklassikoihin ja vaikka siinäkin on omat heikot hetkensä, niin se on siitä huolimatta tutustumisen arvoinen jo pelkästään maailmansa takia.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Suosikkikirjailijat: H

Lähes jokaisen kirjailijan tuotannossa tulee vaihe, joka on mielestäni tylsä syystä taikka toisesta. Tähän kirjaimeen sellaisia kirjailijoita sattui useampia. Tosin kirjailijoitakin oli selvästi enemmän.

Klassikoiden osalta Robert A. Heinlein, Frank Herbert ja Robert E. Howard kuuluvat ehdottomasti luettavien listaan. Useimmille nimet Dyyni ja Conan lienevätkin jo tuttuja.

Laurell K. Hamilton lienee tunnetuin Anita Blake-sarjastaan. Hamilton kirjoittaa urbaania fantasiaa ja hänen tavaramerkkinsä on runsas seksin määrä erilaisissa muodoissaan. Blake-sarja alkaa vielä melko rauhallisesti, mutta sarjan edetessä seksin määrä on lisääntynyt ja kiinnostavamman tarinan osuus on pienentynyt, joten itse lopetin sarjan lukemisen reilun tusinan osan jälkeen. Sinällään vähän sääli, koska tarinat muuten olivat ihan mielenkiintoisia.

Peter F. Hamilton kirjoittaa sitten megaeeppisiä scifi-tarinoita. Hän on luonut kirjoissaan parikin tulevaisuutta ihmiskunnalle. Ajallisesti ja teknologisesti kirjat sijoittuvat muutamia vuosisatoja tulevaisuuteen ja ihmiskunta on levittäytynyt lähiavaruuteen. Kirjoissa on useita keskeisiä hahmoja ja tarinaa kerrotaan monista näkökulmista ja oma makuni on mennyt eri suuntaan, joten uusimmat kirjat eivät ole enää kolahtaneet samalla tavalla kuin aikaisemmat. Itse pidän Night's Dawn-trilogiaa ja Greg Mandel-kirjoja parhaana osana Hamiltonin tuotannosta.

Harry Harrison kuuluu omalta osaltaan klassikoihin, mutta hänen kirjojaan oli sen verran hyllyssä, että ajattelin kirjoittaa niistä enemmän. Ruostumaton teräsrotta- ja Deathworld-sarjat olivat nuorempana suuria suosikkejani ja vieläkin lukemisen arvoisia. Harrison kirjoitti pääasiallisesti scifiä humoristisella otteella, mutta fantasiaakin löytyy mm. The Hammer and the Cross-sarja.

Kim Harrison on kirjoittanut pääasiassa Hollows-sarjaa, joka on jälleen urbaania fantasiaa. Omalla tavallaan mielenkiintoinen visio siitä, mitä voisi tapahtua, jos usko teknologiaan romahtaa ja magia korvaa sen osittain. Itse hyydyin sarjaan, koska päähahmot alkoivat tuntumaan entistä enemmän samaa toistavilta kulisseilta ja hahmojen kehittyminen oli hyvin olematonta. Jos tämä ei häiritse, niin kannattaa kokeilla.

Drew Hayes on uudempi tuttavuus, mutta ensimmäinen lukemani kirja oli sen verran viihdyttävä, että hänet piti nostaa listalle. Hayesin tyyli tuntuisi olevan parodia ja lukemassani kirjassa hän parodioi varsin onnistuneesti urbaania fantasiaa. Lisäksi listalla tuntuisi olevan perinteinen fantasia ja supersankaritarinat.

Kevin Hearne on myös uudempia tuttavuuksia. Hän kirjoittaa myös urbaania fantasiaa Iron Druid-sarjassa ja meno kirjoissa on melko hulppeaa, Väinämöinenkin käy yhdessä kirjassa mukana esiintymässä. Hearne lainailee mytologioita vapaasti joka puolelta maailmaa ja luin kuusi ensimmäistä osaa nopeaan tahtiin. Tiettyä puutumusta alkoi tarinaan syntyä, joten olen pitänyt jonkin aikaa taukoa ennen kuin jatkan sarjan lukemista.

Robin Hobb on kirjailija, joka on onnistunut herättämään tuskastumisen tunteita lukemisen aikana. Hobbin kirjat sijoittuvat pääosin samaan fantasiamaailmaan, joka on mielenkiintoinen ja kirjojen tarinat ja hahmot myös kiinnostavia. Mutta se valtava jahkailemisen määrä, mitä päähahmo tyypillisesti tekee kirjojen aikana, muuttui The Soldier Son-trilogian aikana niin pahaksi, että lopetin Hobbin lukemisen siihen. Muuten mielenkiintoisia kirjoja.

P.C. Hodgell on kirjoittanut God Stalker-sarjaansa alun perin työnsä ohessa ja sarjan alkuosat ilmestyivätkin harvakseltaan (1982, 1985, 1994 ja 2006), mutta mielenkiintoinen tarina kiinnosti joka kerta uudestaan. Eläkkeelle jäämisen jälkeen kirjoja on alkanut tulla nopeampaa tahtia ja samalla tarina on ehkä hieman kärsinyt. Osasyynä lienee se, että alkukirjojen tahdilla tarinaa olisi varmaankin riittänyt paljon pidempään, mutta viimeisimmissä kirjoissa tarina on edennyt kovemmalla tahdilla. Hieman erilaista ja ajattelevaa fantasiaa, mutta suosittelemisen arvoista.

Jonathan L. Howard on minulle tuttu Johannes Cabal-sarjastaan, jota voisi kuvata humoristiseksi viktoriaaniseksi kuvaukseksi nimihenkilönsä seikkailuista. Kun ottaa huomioon, että Cabal on necromancer ja luonteeltaan lähes täysin huumorintajuton, moraaliton ja ajattelee vain ajamaansa asiaa, niin näistä aineksista syntyy varsin mielenkiintoisia tarinoita.

Tanya Huff täydentää sitten pitkähkön listan kirjailijoita ja pistää samalla muita paremmaksi. Huffin Valor-sarja on lähellä parasta military-scifiä, mitä olen lukenut. Enchantment Emporium yhdistelee musiikkia ja magiaa loistavasti nykyaikaan ja novellikokoelma maailman voimakkaimmasta velhosta (wizard), joka on samalla myös maailman laiskin, on erittäin nautittavaa lukemista. Muu tuotanto ei nouse aivan näiden tasolle, mutta paljon hyviä kirjoja niistä kiinnostuneille.



torstai 7. huhtikuuta 2016

Suosikkikirjailijat: G

Neil Gaiman lienee useimmille alan harrastajille tuttu Sandman-sarjakuvan luojana. Kyseistä sarjakuvaa voinee luonnehtia paremminkin kuvalliseksi kirjaksi sen sisältämän tekstimäärän perusteella, mutta häneltä löytyy myös kiitettävä määrä perinteisemmässäkin muodossa olevaa kirjallisuutta. Kaikkien fantasian harrastajien tulisi tutustua ehdottomasti ainakin Hyviä Enteitä-kirjaan (Good Omens), jonka Gaiman kirjoitti yhdessä Terry Pratchettin kanssa. Tyylikkäitä ja ajatuksellisia tarinoita.

David Gemmell kuuluu siihen sarjaan kirjailijoita, joka tyylinsä löydettyään, pysyi sille uskollisena loppuun saakka. Gemmellin kirjat ovat tyypillisesti herooista fantasiaa, jossa sankari tai pieni joukko sankareita joutuu isojen vastenkäymisten kohteeksi, joista he selviävät vaihtelevalla menestyksellä. Kunnia, luottamus ja uhraukset ovat tyypillisiä kirjojen teemoja. Omalla tavallaan hyvinkin viihdyttäviä, mutta ei kannata lukea läjää putkeen.

Sue Grafton on yksi eniten pitämistäni dekkarikirjailijoista. Ns. aakkoskirjat ovat edenneet jo osaan X, joten lukemista löytyy siitä kiinnostuneelle myös suomeksi. Kirjat kertovat yksityisetsivä Kinsey Millhonen työstä ja elämästä Santa Teresan kaupungissa Kaliforniassa. Enemmänkin ajattelevaa ja erehtyväistä tarinaa kuin ns. perinteisempää yksityisetsivän elämää.

Simon R Green on kirjoittanut sitten fantasiaa, scifiä ja urbaania fantasiaa, jos kirjoja jaetaan tyyleihin sen mukaan millaisissa maailmoissa ne tapahtuvat. Kirjat ovat tietyssä mielessä kuitenkin samasta puusta veistettyjä ja Greenin tyylin tuntee riippumatta ympäristöstä. Sankarit, joilla on munaa enemmän kuin teollisuuskanalassa ja asennetta sata kertaa enemmän kuin Cristiano Ronaldolla, ovat tyypillisiä kirjojen keskushahmoja. The Forest Kingdom- ja Nightside-sarjat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Suosikkikirjailijat: F

Jennifer Fallon kirjoittaa pääasiallisesti fantasiaa hyvinkin perinteisellä otteella vaikkei kirjoissa olekaan kääpiöitä tai haltioita. Painopiste on hieman enemmän politikoinnissa ja kieroilussa kuin seikkailemisessa, mutta viihdyttäviä kaikin puolin. Second Sons-trilogia on mielestäni huipputasoa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Raymond E. Feist kuuluu jo pidempään tunnettujen fantasiakirjailijoiden joukkoon ja ihan syystäkin. Itse arvostan kirjailijan alkutuotannon (Riftwar Saga ja The Empire Trilogy yhdessä Janny Wurtsin kanssa) huomattavasti muuta tuotantoa paremmaksi, mutta myöhäisemmätkin kirjat ovat ihan luettavia viihteellisessä mielessä. Hyvin perinteistä fantasiaa.

Bruce Fergusson on kirjailija, joka on kirjoittanut suhteellisen harvakseen ja katosi itseltäni seurattujen kirjoilijoiden listalta. The Shadow of His Wings on yksi parhaista fantasiakirjoista, jonka olen lukenut ja tätä juttua tehdessäni huomasin, että häneltä on tullut jatkoa sarjaan, jonka ensimmäinen osa TSoHW on, joten Amazon teki heti kauppoja kanssani.

Dick Francis on yksi pisimpään lukemistani kirjailijoista. Hän oli ennen kirjailijan uraansa kilparatsastaja ja tämä näkyy hänen kirjoissaan, jotka ovat hevoskilpaurheilun maailmaan eri tavoin sijoittuvia dekkareita/mysteerikirjoja. Kirjat ovat helppolukuisia ja muistoja verestääkseni päätin reilu kuukausi sitten lukea pari ja päädyin sitten lukemaan tusinan. Francis onkin hyvin palkittu kirjailija omalla sarallaan ja vaikka kirjoissa hevosmaailma onkin melko merkittävässä osassa, sen ennestään tunteminen ei ole millään tavalla tarpeellista niistä nauttimiselle.

Celia Friedman on taas sitten hieman hankalampi tapaus arvostella. Hänen kirjansa vaihtelevat teemoiltaan scifin ja fantasian välillä, joskus jopa kirjojen sisällä, eivätkä ole mitenkään helppolukuisia vaan vaativat keskittymistä. Hän julkaisee myös melko rauhallisella tahdilla, joten suosittelen testaamaan hänen yksittäisiä kirjojaan ensin, jos kiinnostaa.

torstai 18. helmikuuta 2016

Suosikkikirjailijat: E

Kate Elliott on yksi pitkään lukemistani kirjailijoista ja hänen ensimmäisestä sarjastaan (The Novels of Jaran) ei enää muistissa ole selkeitä mielikuvia, mutta se oli riittävän hyvä kiinnostukseni herättämiseksi. Elliottin teema on tehdä fantasiamaailmoita, jotka ovat hyvin lähellä omaa historiaamme ja se toimii varsin hyvin. Crown of Stars-sarja oli ehkä jonkin verran liian pitkä, mutta muuten tarinat pysyvät hyvin kasassa.

Steven Erikson on toinen Malazan Empire-maailman luojista. Erikson on kirjoittanut kymmenen osaa käsittävän sarjan, jota voi kuvata parhaiten adjektiiveilla mammuttimainen ja über-high fantasy. Varsinkin sarjan alkupuolella pompitaan paikasta toiseen sellaisella vauhdilla, että on välillä epäselvää miten kirjat liittyvät toisiinsa. Loppua kohden vauhti ja ehkä myös sarjan taso jonkin verran laskee, mutta massiivisessa sarjassa on paljon hienoja hetkiä.

Jennifer Estep kirjoittaa sitten taas urbaania fantasiaa ja häneltä olen lukenut Elemental Assassin-sarjaa. Mukana on romantiikkaa ja epäaidon tuntuisia taistelukohtauksia, mutta tarina etenee hyvin ja pidän hahmoista, joten ensimmäiset yhdeksän osaa toimivat ihan hyvin. Aivan viimeisiä osia en ole enää lukenut, mutta sarjan alku on tutustumisen arvoinen, jos tykkää genrestä.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Maailman paras jalkapalloilija

Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana keskustelu maailman parhaasta jalkapalloilijasta on pyörinyt kahden pelaajan ympärillä. Toisten mielestä Cristiano Ronaldo on paras, kun taas toiset pitävät maailman parhaana Lionel Messiä. Kummatkin ovat loistavia pelaajia henkilökohtaisilta taidoiltaan, mutta eilen illalla sain idean vertailla heidän seurajoukkueidensa menestystä sekä pelaajien kanssa että ilman pelaajia. Jalkapallo on joukkuepeli, joten pelaajan merkityksen pitäisikin näkyä joukkueen menestyksessä.

Cristiano Ronaldo on edustanut käytännössä urallaan kahta seuraa eli Manchester Unitedia (6 kautta, 2003-2009) ja Real Madridia (7 kautta tämän kauden lopussa). Ronaldon aikana ManU voitti kolme liigamestaruutta (2007, 2008 ja 2009), yhden FA-cupin (2004) ja yhden kerran Mestareiden liigan (2008). Edellisellä kuudella kaudella ManU oli voittanut liigamestaruuden neljä kertaa (1999, 2000, 2001 ja 2003), yhden FA-cupin 1999 ja kerran myös Mestareiden liigan (1999). Eli Ronaldon nettovaikutus ManUn menestykseen oli yhden liigamestaruuden menetys.

Real Madridiin Ronaldo siirtyi silloisella maailmanennätyssummalla ja hänen aikanaan Real on voittanut La Ligan kerran (2012), Espanjan cupin Copa del Reyn kahdesti (2011 ja 2014) sekä Mestareiden liigan kerran 2014. Edeltävällä seitsemällä kaudella Real voitti mestaruuden kolme kertaa (2003, 2007 ja 2008) ja Mestareiden liigan kerran 2002. Eli Ronaldon nettovaikutus ennen tämän kauden tuloksia näyttäisi olevan -2 mestaruutta ja +2 cupin voittoa.

Samaan aikaan Barcelonassa Lionel Messi on ollut edustusjoukkueen riveissä vuodesta 2004, jolloin suurin osa kaudesta meni vielä B-joukkueessa. Tämän 12 vuoden aikana Barca on voittanut mestaruuden 7 kertaa (2005, 2006, 2009, 2010, 2011, 2013 ja 2015), Copa del Reyn kolmesti (2009, 2012 ja 2015) sekä Mestareiden liigan neljä kertaa (2006, 2009, 2011 ja 2015). Edeltävän 12 kauden aikana Barca voitti neljä mestaruutta (1993, 1994, 1998 ja 1999), kahdesti Copa del Reyn (1997, 1998) ja UEFA-cupin kerran 1997. Eli vaikka vuoden 2005 mestaruus jätettäisiin pois laskuista, niin Messin vaikutus oman joukkueensa menestymiseen on ollut kaksi mestaruutta, yksi cup-voitto ja neljä(!) Mestareiden liigan voittoa lisää.

Näiden lukujen valossa CR7:lla ei ole mitään jakoa, kun mietitään tämän hetken maailman parasta jalkapalloilijaa nimenomaan koko joukkueen merkityksen kannalta. Hän voi olla yksilönä ehkä parempi, mutta kun lasketaan kauden jälkeen mestaruuksia, niin Messi voittaa selvästi (6-0, ei kahta sanaa ja mitä niitä muita löperryksiä olikaan).

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Voiko hauska olla tärkeää?

Amerikkalaisessa jalkapallossa on yksi mielenkiintoinen rangaistus, joka on liiallinen juhliminen (excessive celebration). Sääntökirjan mukaan pelaaja, joka iloitsee liikaa suorituksestaan jalkapalloa apuvälineenä käyttäen, aiheuttaa rangaistuksen joukkueelleen. Aina tämä ei edes rajoitu pallon kanssa heilumiseen vaan riittää, jos tuomarin mielestä olet liian innokas. Tuesday Morning Quarterback esitti mielenkiintoisen näkökulman tähän ja sanoi, että tällainen sääntö on olemassa, koska pelin täytyy olla totista, jotta se olisi tärkeää. Eli, jos pelaajilla olisi hauskaa kentällä, niin lajin tärkeys kärsisi sen takia.

Rupesin sitten miettimään tätä ja heti löytyi vastaavia esimerkkejä myös suomalaisesta urheilusta. Ei tarvitse katsoa kuin minkä tahansa jääkiekkojoukkueen valmentajan haastatteluja ja välittömästi alkaa ahdistamaan. Tai arvokisojen aikaan, kun kuuntelet urheilijoiden antamia lausuntoja. Jostakin syystä mitä isompiin kisoihin mennään, sitä enemmän on naama näkkärillä, ja me katsojat itse tunnumme vaativan sitä. Kenellekään ei näytä riittävän pelkkä osallistumisen ilo, vaan menestystä pitäisi tulla joka tuutista ja mieluusti samaan aikaan pitäisi näyttää siltä, kuin vatsa olisi kuralla ja muutenkin elämä potkii päähän.

Innostuminen ja asioista nauttiminen tuntuu vähenevän selvästi, kun asiat muuttuvat tärkeiksi tai ainakin jos kuvittelemme niiden olevan tärkeitä. Jatkuvan ylitotisuuden sijasta meidän tulisi reagoida kuten NASAn väki, joka iloitsi aidosti, kun Curiosity (Marsiin lähetetty robotti) laskeutui onnistuneesti. Sen sijaan meillä julkisuudessa onnistumistenkin jälkeen nähdään tyypillisesti asiallisia kommentteja antava vakavanaamainen henkilö.

Tämä ilmiö valitettavasti esiintyy myös koulumaailmassa. Vaikka meillä on olemassa Kiva Koulu-hanke, niin se keskittyy enemmänkin kiusaamisen estämiseksi eikä siihen, että koulussa voisi olla kivaa myös opiskelun osalta. Muistelin omia opettajiani ja aika harvalla oli opettamiseen iloinen tai edes innostunut asenne. Mutta toisaalta eihän se ole ihmekään, kun miettii mikä on nimenä valtakunnallisella kasvatusalan valintayhteistyöverkostolla (VAKAVA).

Mutta onneksi on näkyvissä muitakin positiivisuuden merkkejä. Valioliigaa johtaa pitkästä aikaa ns. pikkuseura eli Leicester ja heillä tuntuu olevan hauskaa sen johdosta. Valmentaja Ranieri kertoi viimeisimmässä haastattelussa vain nauttivansa tilanteesta ja vitsaili vedonlyöjistä, jotka olivat nostaneet Leicesterin ensimmäistä kertaa mestariehdokkaaksi. Hänen mukaansa heihin ei kannata luottaa, koska syksyllä he olivat sitä mieltä, että Ranieri olisi ensimmäinen valmentaja, joka saisi potkut. Parasta oli ehkä kuitenkin Leicester-fanien laulut pelin aikana, kun johtoasemassa he alkoivat laulaa sarjapaikan varmistumisesta. Brittiläistä sarkasmia parhaimmillaan.

Innostuneisuus, hauskuus ja nauttiminen ovat asioita, joiden avulla toimimme paremmin. Totta kai naama näkkärilläkin voi onnistua, mutta jos maailman tämän hetken paras jalkapalloilija voi iloita näin paljon, kun joukkuekaveri tekee maalin, niin mekin voisimme vähän löysätä sitä henkistä kravattia kaulasta ja nauttia asioista. Sitä paitsi nyt se on myös tieteellisesti todistettu, että tyytyväisyys tuottaa parempaa tulosta.