torstai 7. huhtikuuta 2016

Suosikkikirjailijat: G

Neil Gaiman lienee useimmille alan harrastajille tuttu Sandman-sarjakuvan luojana. Kyseistä sarjakuvaa voinee luonnehtia paremminkin kuvalliseksi kirjaksi sen sisältämän tekstimäärän perusteella, mutta häneltä löytyy myös kiitettävä määrä perinteisemmässäkin muodossa olevaa kirjallisuutta. Kaikkien fantasian harrastajien tulisi tutustua ehdottomasti ainakin Hyviä Enteitä-kirjaan (Good Omens), jonka Gaiman kirjoitti yhdessä Terry Pratchettin kanssa. Tyylikkäitä ja ajatuksellisia tarinoita.

David Gemmell kuuluu siihen sarjaan kirjailijoita, joka tyylinsä löydettyään, pysyi sille uskollisena loppuun saakka. Gemmellin kirjat ovat tyypillisesti herooista fantasiaa, jossa sankari tai pieni joukko sankareita joutuu isojen vastenkäymisten kohteeksi, joista he selviävät vaihtelevalla menestyksellä. Kunnia, luottamus ja uhraukset ovat tyypillisiä kirjojen teemoja. Omalla tavallaan hyvinkin viihdyttäviä, mutta ei kannata lukea läjää putkeen.

Sue Grafton on yksi eniten pitämistäni dekkarikirjailijoista. Ns. aakkoskirjat ovat edenneet jo osaan X, joten lukemista löytyy siitä kiinnostuneelle myös suomeksi. Kirjat kertovat yksityisetsivä Kinsey Millhonen työstä ja elämästä Santa Teresan kaupungissa Kaliforniassa. Enemmänkin ajattelevaa ja erehtyväistä tarinaa kuin ns. perinteisempää yksityisetsivän elämää.

Simon R Green on kirjoittanut sitten fantasiaa, scifiä ja urbaania fantasiaa, jos kirjoja jaetaan tyyleihin sen mukaan millaisissa maailmoissa ne tapahtuvat. Kirjat ovat tietyssä mielessä kuitenkin samasta puusta veistettyjä ja Greenin tyylin tuntee riippumatta ympäristöstä. Sankarit, joilla on munaa enemmän kuin teollisuuskanalassa ja asennetta sata kertaa enemmän kuin Cristiano Ronaldolla, ovat tyypillisiä kirjojen keskushahmoja. The Forest Kingdom- ja Nightside-sarjat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Suosikkikirjailijat: F

Jennifer Fallon kirjoittaa pääasiallisesti fantasiaa hyvinkin perinteisellä otteella vaikkei kirjoissa olekaan kääpiöitä tai haltioita. Painopiste on hieman enemmän politikoinnissa ja kieroilussa kuin seikkailemisessa, mutta viihdyttäviä kaikin puolin. Second Sons-trilogia on mielestäni huipputasoa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Raymond E. Feist kuuluu jo pidempään tunnettujen fantasiakirjailijoiden joukkoon ja ihan syystäkin. Itse arvostan kirjailijan alkutuotannon (Riftwar Saga ja The Empire Trilogy yhdessä Janny Wurtsin kanssa) huomattavasti muuta tuotantoa paremmaksi, mutta myöhäisemmätkin kirjat ovat ihan luettavia viihteellisessä mielessä. Hyvin perinteistä fantasiaa.

Bruce Fergusson on kirjailija, joka on kirjoittanut suhteellisen harvakseen ja katosi itseltäni seurattujen kirjoilijoiden listalta. The Shadow of His Wings on yksi parhaista fantasiakirjoista, jonka olen lukenut ja tätä juttua tehdessäni huomasin, että häneltä on tullut jatkoa sarjaan, jonka ensimmäinen osa TSoHW on, joten Amazon teki heti kauppoja kanssani.

Dick Francis on yksi pisimpään lukemistani kirjailijoista. Hän oli ennen kirjailijan uraansa kilparatsastaja ja tämä näkyy hänen kirjoissaan, jotka ovat hevoskilpaurheilun maailmaan eri tavoin sijoittuvia dekkareita/mysteerikirjoja. Kirjat ovat helppolukuisia ja muistoja verestääkseni päätin reilu kuukausi sitten lukea pari ja päädyin sitten lukemaan tusinan. Francis onkin hyvin palkittu kirjailija omalla sarallaan ja vaikka kirjoissa hevosmaailma onkin melko merkittävässä osassa, sen ennestään tunteminen ei ole millään tavalla tarpeellista niistä nauttimiselle.

Celia Friedman on taas sitten hieman hankalampi tapaus arvostella. Hänen kirjansa vaihtelevat teemoiltaan scifin ja fantasian välillä, joskus jopa kirjojen sisällä, eivätkä ole mitenkään helppolukuisia vaan vaativat keskittymistä. Hän julkaisee myös melko rauhallisella tahdilla, joten suosittelen testaamaan hänen yksittäisiä kirjojaan ensin, jos kiinnostaa.

torstai 18. helmikuuta 2016

Suosikkikirjailijat: E

Kate Elliott on yksi pitkään lukemistani kirjailijoista ja hänen ensimmäisestä sarjastaan (The Novels of Jaran) ei enää muistissa ole selkeitä mielikuvia, mutta se oli riittävän hyvä kiinnostukseni herättämiseksi. Elliottin teema on tehdä fantasiamaailmoita, jotka ovat hyvin lähellä omaa historiaamme ja se toimii varsin hyvin. Crown of Stars-sarja oli ehkä jonkin verran liian pitkä, mutta muuten tarinat pysyvät hyvin kasassa.

Steven Erikson on toinen Malazan Empire-maailman luojista. Erikson on kirjoittanut kymmenen osaa käsittävän sarjan, jota voi kuvata parhaiten adjektiiveilla mammuttimainen ja über-high fantasy. Varsinkin sarjan alkupuolella pompitaan paikasta toiseen sellaisella vauhdilla, että on välillä epäselvää miten kirjat liittyvät toisiinsa. Loppua kohden vauhti ja ehkä myös sarjan taso jonkin verran laskee, mutta massiivisessa sarjassa on paljon hienoja hetkiä.

Jennifer Estep kirjoittaa sitten taas urbaania fantasiaa ja häneltä olen lukenut Elemental Assassin-sarjaa. Mukana on romantiikkaa ja epäaidon tuntuisia taistelukohtauksia, mutta tarina etenee hyvin ja pidän hahmoista, joten ensimmäiset yhdeksän osaa toimivat ihan hyvin. Aivan viimeisiä osia en ole enää lukenut, mutta sarjan alku on tutustumisen arvoinen, jos tykkää genrestä.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Maailman paras jalkapalloilija

Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana keskustelu maailman parhaasta jalkapalloilijasta on pyörinyt kahden pelaajan ympärillä. Toisten mielestä Cristiano Ronaldo on paras, kun taas toiset pitävät maailman parhaana Lionel Messiä. Kummatkin ovat loistavia pelaajia henkilökohtaisilta taidoiltaan, mutta eilen illalla sain idean vertailla heidän seurajoukkueidensa menestystä sekä pelaajien kanssa että ilman pelaajia. Jalkapallo on joukkuepeli, joten pelaajan merkityksen pitäisikin näkyä joukkueen menestyksessä.

Cristiano Ronaldo on edustanut käytännössä urallaan kahta seuraa eli Manchester Unitedia (6 kautta, 2003-2009) ja Real Madridia (7 kautta tämän kauden lopussa). Ronaldon aikana ManU voitti kolme liigamestaruutta (2007, 2008 ja 2009), yhden FA-cupin (2004) ja yhden kerran Mestareiden liigan (2008). Edellisellä kuudella kaudella ManU oli voittanut liigamestaruuden neljä kertaa (1999, 2000, 2001 ja 2003), yhden FA-cupin 1999 ja kerran myös Mestareiden liigan (1999). Eli Ronaldon nettovaikutus ManUn menestykseen oli yhden liigamestaruuden menetys.

Real Madridiin Ronaldo siirtyi silloisella maailmanennätyssummalla ja hänen aikanaan Real on voittanut La Ligan kerran (2012), Espanjan cupin Copa del Reyn kahdesti (2011 ja 2014) sekä Mestareiden liigan kerran 2014. Edeltävällä seitsemällä kaudella Real voitti mestaruuden kolme kertaa (2003, 2007 ja 2008) ja Mestareiden liigan kerran 2002. Eli Ronaldon nettovaikutus ennen tämän kauden tuloksia näyttäisi olevan -2 mestaruutta ja +2 cupin voittoa.

Samaan aikaan Barcelonassa Lionel Messi on ollut edustusjoukkueen riveissä vuodesta 2004, jolloin suurin osa kaudesta meni vielä B-joukkueessa. Tämän 12 vuoden aikana Barca on voittanut mestaruuden 7 kertaa (2005, 2006, 2009, 2010, 2011, 2013 ja 2015), Copa del Reyn kolmesti (2009, 2012 ja 2015) sekä Mestareiden liigan neljä kertaa (2006, 2009, 2011 ja 2015). Edeltävän 12 kauden aikana Barca voitti neljä mestaruutta (1993, 1994, 1998 ja 1999), kahdesti Copa del Reyn (1997, 1998) ja UEFA-cupin kerran 1997. Eli vaikka vuoden 2005 mestaruus jätettäisiin pois laskuista, niin Messin vaikutus oman joukkueensa menestymiseen on ollut kaksi mestaruutta, yksi cup-voitto ja neljä(!) Mestareiden liigan voittoa lisää.

Näiden lukujen valossa CR7:lla ei ole mitään jakoa, kun mietitään tämän hetken maailman parasta jalkapalloilijaa nimenomaan koko joukkueen merkityksen kannalta. Hän voi olla yksilönä ehkä parempi, mutta kun lasketaan kauden jälkeen mestaruuksia, niin Messi voittaa selvästi (6-0, ei kahta sanaa ja mitä niitä muita löperryksiä olikaan).

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Voiko hauska olla tärkeää?

Amerikkalaisessa jalkapallossa on yksi mielenkiintoinen rangaistus, joka on liiallinen juhliminen (excessive celebration). Sääntökirjan mukaan pelaaja, joka iloitsee liikaa suorituksestaan jalkapalloa apuvälineenä käyttäen, aiheuttaa rangaistuksen joukkueelleen. Aina tämä ei edes rajoitu pallon kanssa heilumiseen vaan riittää, jos tuomarin mielestä olet liian innokas. Tuesday Morning Quarterback esitti mielenkiintoisen näkökulman tähän ja sanoi, että tällainen sääntö on olemassa, koska pelin täytyy olla totista, jotta se olisi tärkeää. Eli, jos pelaajilla olisi hauskaa kentällä, niin lajin tärkeys kärsisi sen takia.

Rupesin sitten miettimään tätä ja heti löytyi vastaavia esimerkkejä myös suomalaisesta urheilusta. Ei tarvitse katsoa kuin minkä tahansa jääkiekkojoukkueen valmentajan haastatteluja ja välittömästi alkaa ahdistamaan. Tai arvokisojen aikaan, kun kuuntelet urheilijoiden antamia lausuntoja. Jostakin syystä mitä isompiin kisoihin mennään, sitä enemmän on naama näkkärillä, ja me katsojat itse tunnumme vaativan sitä. Kenellekään ei näytä riittävän pelkkä osallistumisen ilo, vaan menestystä pitäisi tulla joka tuutista ja mieluusti samaan aikaan pitäisi näyttää siltä, kuin vatsa olisi kuralla ja muutenkin elämä potkii päähän.

Innostuminen ja asioista nauttiminen tuntuu vähenevän selvästi, kun asiat muuttuvat tärkeiksi tai ainakin jos kuvittelemme niiden olevan tärkeitä. Jatkuvan ylitotisuuden sijasta meidän tulisi reagoida kuten NASAn väki, joka iloitsi aidosti, kun Curiosity (Marsiin lähetetty robotti) laskeutui onnistuneesti. Sen sijaan meillä julkisuudessa onnistumistenkin jälkeen nähdään tyypillisesti asiallisia kommentteja antava vakavanaamainen henkilö.

Tämä ilmiö valitettavasti esiintyy myös koulumaailmassa. Vaikka meillä on olemassa Kiva Koulu-hanke, niin se keskittyy enemmänkin kiusaamisen estämiseksi eikä siihen, että koulussa voisi olla kivaa myös opiskelun osalta. Muistelin omia opettajiani ja aika harvalla oli opettamiseen iloinen tai edes innostunut asenne. Mutta toisaalta eihän se ole ihmekään, kun miettii mikä on nimenä valtakunnallisella kasvatusalan valintayhteistyöverkostolla (VAKAVA).

Mutta onneksi on näkyvissä muitakin positiivisuuden merkkejä. Valioliigaa johtaa pitkästä aikaa ns. pikkuseura eli Leicester ja heillä tuntuu olevan hauskaa sen johdosta. Valmentaja Ranieri kertoi viimeisimmässä haastattelussa vain nauttivansa tilanteesta ja vitsaili vedonlyöjistä, jotka olivat nostaneet Leicesterin ensimmäistä kertaa mestariehdokkaaksi. Hänen mukaansa heihin ei kannata luottaa, koska syksyllä he olivat sitä mieltä, että Ranieri olisi ensimmäinen valmentaja, joka saisi potkut. Parasta oli ehkä kuitenkin Leicester-fanien laulut pelin aikana, kun johtoasemassa he alkoivat laulaa sarjapaikan varmistumisesta. Brittiläistä sarkasmia parhaimmillaan.

Innostuneisuus, hauskuus ja nauttiminen ovat asioita, joiden avulla toimimme paremmin. Totta kai naama näkkärilläkin voi onnistua, mutta jos maailman tämän hetken paras jalkapalloilija voi iloita näin paljon, kun joukkuekaveri tekee maalin, niin mekin voisimme vähän löysätä sitä henkistä kravattia kaulasta ja nauttia asioista. Sitä paitsi nyt se on myös tieteellisesti todistettu, että tyytyväisyys tuottaa parempaa tulosta.


perjantai 29. tammikuuta 2016

Tieto ja sen yleistäminen

Eilen illalla aivot jäivät ylikierroksille ja uni ei meinannut tulla millään, joten sen sijaan ajatukset harhailivat asiasta toiseen ja sain ratkaistua yli vuoden itseäni harmittaneen filosofisen ongelman. Kyseinen ongelma tunnetaan Gettierin ongelmana (linkki englanninkieliseen wiki-artikkeliin, kun suomennoksessa ongelmaa on vapaasti muokattu ja muutettu), joka liittyy klassiseen tiedon määritelmään.

Klassisen tiedon määritelmän mukaisesti jokin minun tietämäni asia on tietoa vain, jos
1) se on totta,
2) minä uskon, että se on totta, ja
3) minulla on oikeutettu uskomus, että se on totta.

Gettier esitti tälle vastaväittämän seuraavassa muodossa.

Herrat Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työtä. Smithillä on vahva usko siitä, että Jones saa kyseisen työpaikan, koska firman johtaja on näin Smithille kertonut etukäteen. Smith on äskettäin laskenut kolikot Jonesin taskuista (epäilyttävää) ja todennut, että siellä on kymmenen kolikkoa. Eli Smith uskoo (kohta 2), että Jones saa työn, koska johtaja on näin hänelle kertonut, joten hänellä on sille oikeutettu uskomus (kohta 3). Smith tekeekin äskeisten tutkimustensa perusteella johtopäätöksen, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan.

Yllättäen työpaikan saakin kuitenkin Smith, joka huomaa, että hänelläkin on kymmenen kolikkoa taskussaan. Eli Smithin johtopäätös siitä, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan on tosi, mutta se ei määritelmän mukaisesti voi olla tietoa, koska Smith ei uskonut itse saavansa työpaikkaa. Tästä on nyt filosofiassa väitelty reilut viisikymmentä vuotta.

Ongelma tässä esimerkissä on mielestäni seuraava. Smith uskoo, että Jones saa työpaikan, koska hänellä on siihen oikeutettu uskomus, mutta tämä ei ole sama uskomus kuin se, että työpaikan saa mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan. Jonesilla sattuu olemaan kymmenen kolikkoa taskussaan, mutta tämä määritelmä on yleisempi määritelmä kuin nimi Jones. Eli itse asiassa esimerkissä käsitellään kahta eri propositiota:
P1: Jones saa työpaikan ja
P2: mies, jolla on kymmenen kolikkoa taskussaan, saa työpaikan.

Proposition 2 ehdot voi täyttää useampikin henkilö, joten Smithin saama tieto koskee vain propositiota 1 ja siten propositiolle 2 ei ole klassisen tiedon mukaista tukea. Voidaan myös sanoa, että prosositioiden välillä vallitsee virheellinen analogia, mutta yleistäminen on ehkä ilmiönä selkeämpi. Asiaa selkeyttääkseni esitän oman esimerkkini käyttäen apuna Veikkausliigaa.

Viime kauden alussa tulevaa mestaria veikattaessa monilla asiantuntijoilla oli vahva usko siihen, että HJK voittaa mestaruuden. Tätä uskomusta voi pitää oikeutettuna uskomuksena, sillä HJK:lla oli liigan suurin budjetti, arvostettu valmentaja ja se oli voittanut mestaruuden kuudella edellisellä kaudella. Tästä voisi siis vetää johtopäätöksen samalla tavalla kuin Gettier, että Suomen mestaruuden voittaa joukkue, jonka lyhennys päättyy kirjaimeen K. Mestaruuden voitti SJK, mikä täyttää johtopäätöksemme, mutta ei ennakkoarveluja eli olemme samassa tilanteessa kuin alkuperäisessä esimerkissä tekemällä yleistyksen alkuperäisistä uskomuksista.

Samanlaista yleistämistä näkee, kun puhutaan maahanmuutosta, veroista, työttömyydestä tai vaikkapa sairaanhoidosta. On helpompi yleistää asioita kuin oikeasti pohtia tapausta yksityiskohtaisesti. Viime vuosina mediassa tämä ilmiö on lisääntynyt klikkihuorauksen muodossa eli uutisotsikot muokataan mahdollisimman räikeiksi yleistämällä niitä tai politiikassa leimaamalla kaikki tietyn yhteisön ihmiset samanlaisiksi.

Jotakin hienoa ja filosofista voisi yrittää sanoa tähän loppuun, mutta en keksi mitään järkevää, joten käännän aivoista vaihteen taas vapaalle. Ulkona sataa lunta, joten se on hyvä tai huono asia, mutta kyllä mielestäni Suomen talveen lumi kuuluu. Oli se sitten yleistys tai ei.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Fallout 4 vs. Far Cry 4

Ostin Far Cry 4:n (FC4) Steamin joulualesta ja sain pelin päätarinan pelattua läpi 42 tunnissa. Iso osa tästä tosin meni pelimaailman tutkimiseen ja muuhun häröilemiseen. Fallout 4:een (FO4) kului 148 tuntia, joista vielä osa tuli päätarinan loputtua. Pelit ovat pelattavuudeltaan melko lähellä toisiaan, joten siltä osin paremmuus lienee makuasia, mutta tykkäsin enemmän FC4:n maailmasta, kun kaikki ei ollut harmaan eri sävyjä. Pelien erot tulevat selvimmin esille tarinassa ja avoimen maailman luonteessa, joten tässä hiukan analyysiä niistä mahdollisimman vähillä spoilereilla.

FO4:n päätarinan pitäisi olla luonteeltaan enemmän pelaajaa koukuttava tai koskettava, mutta melko pian huomasin, että FC4:n päätarina oli kiinnostavampi. Osasyynä tähän pidän sitä, että FC4:ssa on panostettu selvästi enemmän päähahmojen luonteeseen ja värikkyyteen ja keskustelut ovat tämän takia mielenkiintoisempia. FC-sarjan hahmot ovat myös 'hieman' yliampuvia, mikä on selvästi muistiinpainuvampaa.

Molemmissa peleissä pelaajan rooli on olla eri faktioiden työkalu, vaikka pelaaja on kummassakin pelissä melko selkeästi pelimaailman vaarallisin yksilö ja sitä kautta omaa melko huomattavan määrän vaikutusvaltaa. FO4:ssa pelaaja pystyy jonkin verran vaikuttamaan suoraan maailmaan eri asutusten kautta uudelleenrakentamalla niitä, mutta kummassakin pelissä aito 'maailmanparannus' on sidottu päätehtävän taakse.

Menin sitten valitsemaan FC4:ssa sen kaikein huonoimman lopetuksen ja pelin loputtua oli vähän pettynyt fiilis, mutta katselin sitten netistä vaihtoehtoiset lopetukset ja tältä osin täytyy myöntää, että peli ylitti odotukset. Pelissä on jopa mahdollista mennä suoraan lopetukseen tekemällä mitä pelin yksi keskeisistä hahmoista käskee alussa eikä seuraamalla pelin antamaa ensimmäistä 'tehtävää' ja lähteä häröilemään. Ainoa pettymys lopetuksissa on se, että pelaajan alkuperäinen syy tulla Kyratiin (FC4:n tapahtumapaikka) ohitetaan osissa lopetuksista olankohautuksella ja yksikään lopetuksista ei tarjoa mahdollisuutta ryhtyä itsenäisesti 'maailmanparantajaksi'.

FO4:n tarinassa pelaaja on taas selkeästi työkalu ja joutuu tekemään faktion etukäteen suunnittelemat lopetukset riippumatta pelaajan mielihaluista. Yhdessä faktiossa pelaaja pääsee jopa melko määräävään asemaan, mutta peli anna mahdollisuutta päättää itse tekemisistään vaan pakkosyöttää jo valitun lopetuksen. Eli tältä osin FC4 on melko selvästi voittaja.

Avoimen maailman kohdalla tilanne taas kääntyy toisinpäin ja tämä selittää omalta osaltani peleihin käytetyn peliajan. FC4:ssa pelaaja avaa pelimaailmaa tutkittavaksi käymällä alueella olevassa radiotornissa, jonka jälkeen alueen kohteet näkyvät pelaajalle paremmin. Tämän jälkeen ohjelmassa on alueella olevien tukikohtien vapauttaminen, joka sitten avaa tukikohtiin muutaman tehtävän. Tämä toistuu alueelta toiselle eli maailma koostuu hyvin samanoloisista alueista ja jossain vaiheessa tämän oravanpyörän pyörittäminen käy tylsäksi.

FO4:ssa taas maailma koostuu lukuisista pienistä paikoista, joilla ei ole yleensä mitään linkkiä keskenään. Vaikka samantyyppisissä paikoissa tyypillisesti tapahtuu melko samanlaisia asioita, niin silti ne ovat keskenään selkeästi erilaisia. Lisäksi FO4:ssa iso osa pelaamista on pelimaailmaan tarinoihin tutustumista, sillä eri paikoissa on huomattavan paljon erilaista sisältöä. Nämä tarinat ovat itse asiassa pelin paras osa ja ilman päätarinaa peli olisi todennäköisesti parempi kokemus.

FO4 pääsee selvästi lähemmäksi oikeaa avoimen maailman tuntua ja on kokonaisuudessaan jonkin verran parempi peli, mutta molemmat ovat ihan onnistuneita jatko-osia. Nyt kun joku tekisi vielä pelin, jossa FC4:n tarinapanostus yhdistetään FO4:n yksittäisiin paikkoihin ja tarinoihin ja jätetään ns. päätarina kokonaan tekemättä ja annetaan pelaajalle oma vapaus päättää sitä mitä hän haluaa tehdä.