Tarinankerronnan kaksi isoa asiaa

Jokainen meistä pitää erilaisista tarinoista, oli kyseessä sitten elokuva, sarja tai kirja. Aina löytyy kuitenkin tarinoita, jotka kiinnostavat suurempaa määrää kokijoita. Tällaisia lajirajojen rikkojia löytyy jokaisesta aihepiiristä ja omat pohdintani tarinan kertomisen näkökulmista johtivat sitten pohdintaan siitä, että millainen on hyvä tarina teknisiltä osiltaan. Eli jos unohdamme tarinan aihepiirin (romantiikka, komedia, dekkari, fantasia jne.), niin mitkä ovat ne piirteet, jotka tekevät tarinasta hyvän tai ainakin mielenkiintoisen.

Asiaa aikani pohdittuani päädyin sitten seuraavanlaiseen johtopäätökseen, joka tietysti koskee vain minua ja omia mieltymyksiäni. Sen perusteella tarinassa on kaksi isoa osaa, jotka pitkälle määrittelevät sen pidänkö tarinasta vai en. Näiden nimeäminen oli melko vaikeaa, koska ne eivät ole aivan yksiselitteisiä asioita, joten käyn molemmat läpi tarkemmin, jotta selviäisi se mitä minä pidän tarinan osalta tärkeänä.

Tarinan fokus

Tämä kohta oli hankala nimetä, koska se kattaa toisaalta hyvinkin laajan käsitteen, mutta samalla se on hyvinkin yksinkertainen asia. Tarinan fokuksella tarkoitan tarinan keskeisintä osaa, joka jatkuu koko tarinan läpi. Jos käytämme esimerkkinä Taru Sormusten Herrasta-kirjaa (TSH), niin siitä huomaamme, että tarinan fokus on hobittien matka. Kirjaa voisi kuvitella tarinaksi sodasta tai hyvän ja pahan välisestä taistelusta tai suursormuksen tuhoamisesta ja vaikka se näitä kaikkia onkin, niin tarina ensisijaisesti on kuitenkin kertomus neljän hobitin pitkästä matkasta.

Kun kirjaa katsoo teknisemmän linssin läpi, niin koko kirjan ajan läsnäolevat henkilöt ovat hobitit. Matka alkaa Konnusta ja päätyy takaisin Kontuun ja kertoo samalla muita isompia tarinoita, mutta missään vaiheessa kirja ei ala kertomaan Synkmetsän haltijoiden hovista tai Sormusten sotaan valmistautumisesta ilman, että joku hobiteista on läsnä. Lukija kulkee hobittien mukana ja kokee näiden näkökulman tarinaan.

Tarinan näkökulma

Tästä pääsemmekin siihen toiseen isoon asiaan eli tarinan näkökulmaan. Itse tyypillisesti pidän enemmän kirjoista, joissa kertojana tai kokijana on yksittäinen henkilö tai maksimissaan muutama näkökulma. Tällöin tarinaa on helpompi seurata ja uppoutua siihen, kuin sellaiseen tarinaan, jossa kertojia on lukuisia. Fantasiassa usein näkee ns. kartturi-ilmiötä, jossa kirjoittajalle tulee valtava tarve kuvata keksimäänsä maailmaa eri puolilta ihan vain esittelyn takia. Tarina alkaa harhailemaan ja menettää fokuksena näkökulmien muutosten takia.

Useampien näkökulmien käyttäminen ei ole ongelma, jos se toimii yhdessä fokuksen kanssa. TSH:ssa tarinaa koetaan tai kerrotaan muistakin näkökulmista kuin pelkästään hobittien kokemana eikä se missään vaiheessa muotoudu häiritseväksi, koska kirjan fokus pysyy hyvin kasassa. Ajan pyörä-sarjan alkupää toimii hyvin, vaikka kertojien määrä kasvaakin koko ajan. Tarinan fokus on kuitenkin vielä selkeästi kasassa ja keskittyy Two Rivers-kylästä lähteneen porukan tekemisiin ja heidän tekemistensä vaikutuksiin. Valitettavasti tämä fokus katoaa sarjan edetessä ja tarina heikkeneekin selvästi sen myötä.

Viime päivinä olen lukenut Miles Cameronin Red Knight-sarjan toista osaa ja päätynyt ohittamaan suurehkon osan kirjasta ihan vain sen takia, että sarjassa hypitään pahimmillaan muutaman sivun välein eri paikkoihin ja eri ihmisiin, joiden välinen yhteys tuntuu epäselvältä.

Fokuksen muuttaminen

Red Knight-sarja tekeekin mielestäni yhden pahimmista virheistä tarinan kertomisessa eli muuttaa fokusta kesken tarinan. Fokus voi toki kehittyä ja muuttua luonnollisesti tarinan edetessä, mutta sen muutoksen täytyy olla osa tarinaa. TSH:ssa hobittien matkan tarkoitus muuttuu montakin kertaa, mutta kirjan alusta asti on selvää, että seuraamme hobitteja ja heidän matkaansa sormuksen kanssa ja ilman. Jos kesken toisen kirjan yllättäen alkaisimmekin seuraamaan Sauronin sotavalmisteluja ja unohtaisimme hobitit jonnekin tarinan reunoille, niin kirja heikkenisi huomattavasti.

Red Knight-sarjassa itselleni muodustui ensimmäisten sadan sivun aikana mielikuva aivan erilaisesta tarinasta kuin mitä ensimmäisen kirjan loppupuoli ja toinen kirja ovat kertoneet. Jos kirjailija on hakenut tätä tarkoituksella, niin hän onnistunut ja samalla pilannut kirjansa, ainakin minun mielestäni. Jos kirjailija olisi luonnut erilaisen mielikuvan heti alusta asti, olisin seurannut tarinaa eri tavalla ja ehkä nauttinut kokonaisuudesta enemmän. Pätkittäin kirja on erinomainen, mutta vain niiltä osin, jotka tukevat minun käsitystäni kirjan fokuksesta.

Pidänkin näistä kahdesta asiasta fokusta selvästi tärkeämpänä kuin näkökulmaa vaikka useammin koen näkökulman ongelmaksi. Tyypillisesti kuitenkin tällöin ongelmana on fokuksen epäselvyys tai muuttuminen ja sitä kautta lukijan sotkeminen. Hyvä tarina on sellainen, jonka haluaa kokea useamman kerran ja yllätykseen eli fokuksen muuttamiseen perustuva tarina toimii tyypillisesti vain kerran.

Tarinan pahisten näkökulma

Useimmiten itselleni tämä fokuksen epäselvyys näkyy selviten niissä kirjoissa, joissa kirjailija kuvailee tarinan 'pahisten' toimintaa tai ajatuksia. Nämä luonnokset ovat hyvin yksiulotteisia kuvia siitä, kuinka paha se pahis on. Tästä muodostuukin sitten tunne siitä, että kirjailija yrittää väkisin luoda perusteet tarinan hyvän puolen voitolle. Samalla kuitenkin menetetään se salamyhkäisyys, joka ympäröi erinomaista pahista ilman, että voitetaan mitään tarinan kerronnassa.

TSH onnistuu välttämään tämän ansan erittäin hyvin, sillä Sauron lienee edelleen yksi vakuuttavimmista pahiksista, jonka olen itse kokenut erilaisissa tarinoissa. Ja tämä kaikki saavutetaan pelkästään sillä, että kirjan pahis nähdään vain tarinoiden ja välikäsien kautta ja samalla saadaan parempi kuva siitä, miltä se uhka tuntuu ns. hyvän puolen näkökulmasta.

Hyvä tarina

Minulle hyvä tarina muodostuu siis siitä, että tarina säilyttää rakenteensa ja loogisuutensa (fokus) koko tarinan ajan. Se voi muuttua, mutta muutoksen täytyy tuntua luonnolliselta eli muutoksesta pitää antaa riittävästi vihjeitä ennen muutoksen tapahtumista. Samanaikaisesti näkökulmien, jotka kertovat tarinaa, pitää tukea tarinan fokusta ja olla jotenkin järkevästi liitoksissa toisiinsa. Jos asiaa haluaa yksinkertaistaa, niin haluan nauttia tyypillisesti yhtä tarinaa kerrallaan.

Tämän tarinan fokus voi olla laajakin asia. Jim Butcherin Dresden Files-sarjassa itse näen tarinan fokuksen olevan päähenkilön (Harry Dresden) elämässä ja sen kamppailuissa, vähän samalla tavalla kuin Bujoldin Vorkosigan-sarjassa tarina keskittyy Miles Vorkosiganin elämään. Jos taas haluaa kertoa tarinaa isommalla skaalalla, niin se kannattaa tehdä selväksi riittävän ajoissa, ettei lukijalle (minä) jää väärää kuvaa asiasta. Viime aikana lukemistani kirjoista Pierce Brownin Red Rising onnistuu tässä vaikka kerronta onkin vähän erikoisen oloista välistä.

Eli, jos joskus perustan kirjakaupan, niin minun kauppani hyllyissä kirjat järjestetään aivan eri tavalla kuin muissa kaupoissa.